1. OLIN NUORI — NÄIN UNTA

Olin nuori. Elämä oli juuri auennut minulle häikäisevässä loistossaan ja ihanuudessaan. Näin silloin kerran unta:

Kuljin kevyenä, ketteränä, valkoisiin, ohuihin silkkihuntuihin verhottuna. Astuin hiljalleen ylöspäin nousevaa tietä, keskellä rannatonta kenttää, jota peittivät valkoliljat ja tummat ruusut.

Rämmin, suloinen tuuli liikkui viehkeästi ympärilläni, tuoden tullessaan kukkien hurmaavat tuoksut. — Olin onnellinen.

Oikeassa kädessäni pidin leveälaitaista, himmeää kultamaljaa; kun tarkastelin sen kuperaa pohjaa, huomasin, kuinka sen keskeltä hiljaa sihisten pyrki joukoittain esille pieniä käärmeenpäitä. Yhä ulommas metallin sisästä ne venytteleivät, ja pianpa jo sini vihreitä, liukkaita käärmeitä kiemurteli maljan laitoja kohti, yli reunojenkin.

Jähmetyin pelosta. Oi Jumala — miten inhoittavaa! Hätääntyneenä koetin heittää maljan kauas kädestäni, mutta kauhistuen tunsin, että se olikin takertunut siihen niin lujasti, etteivät sormeni päässeetkään metallista irti.

Jo nousi minussa tuska, sillä näin, kuinka käärmeet luikerrellen, kiillellen matelehtivat yhä pitemmiksi, kohdistaen minuun myrkylliset katseensa.

Kylmä hiki kihosi otsalleni, ohimoilleni, kun samassa jostain korkealta kuulin heleän äänen minulle puhuvan:

»Käy suorana ja nosta käsivartesi suoraan ylöspäin. Käärmeet ovat pyrstöistään kiinnitetyt maljan pohjaan, josta eivät pääse sen kauemmas, mutta niin pitkiksi ovat ne sentään jo kasvaneet, että jos vähänkin kallistat maljan reunaa toiselle tai toiselle puolelle, ylettyvät jotkut sinun käsivarttasi pistämään. Hidas kuolema on heidän puremassaan. He ovat kateellisten sieluja. Varo itseäsi!»

Ja minä koetin kulkea niinkuin ääni käski, suorana, pitäen käsivarttani korkealla, eivätkä käärmeet näin minuun ylettyneetkään.

Vähitellen jänteeni kuitenkin väsyivät. Malja kävi painavammaksi, ja pelko ruumiissani uuvutti voimiani. Ponnistelin tahtoani aina äärimmilleen, mutta hermoni uupuivat, käsivarteni vapisi ja — malja kallistui.

Samassa tunsin pistoksen lihassani. Myrkky valui hitaasti suonia pitkin ja levisi ruumiiseeni. Yhä useampia pistoksia tunsin, ja vereni kylmeni. En tuntenut suurtakaan tuskaa, mutta vähitellen vaivuin hervotonna horrostilaan. Polveni notkistuivat, pääni kallistui ja menin tainnoksiin — ikuiseen uneen.

Ruusut ja liljat minut käärmeineni peittivät.