VIII.

Kristiina sanoi itselleen, että nyt se oli tehty. Mutta hän tunsi itsensä kuolemanväsyneeksi, rikkinäiseksi ja kipeäksi ikävästä Erlendin syliin.

Hän makasi valveilla suurimman osan yötä ja päätti tehdä sellaista, jota hän ei vielä milloinkaan ollut uskaltanut tehdä — lähettää sanan Erlendille. Ei ollut helppo keksiä, kuka olisi ottanut toimittaakseen tuon asian. Sisaret eivät milloinkaan liikkuneet ulkona yksin, eikä hän tiennyt ketään, joka olisi suostunut menemäänkään; miehet, jotka hoitivat ulkotöitä, olivat vanhempaa väkeä ja kävivät harvoin luostarin ulottuvilla, paitsi milloin tulivat puhumaan itse abbedissan kanssa. Ei ollut muita kuin Olav —. Tämä oli puolikasvuinen poika, joka teki puutarhatöitä; hän oli ollut Groa-rouvan kasvatti-poika siitä asti kuin hänet eräänä aamuna oli korjattu äskensyntyneenä kirkonrappusilta.

Ihmiset sanoivat hänen äidikseen erästä sisarta; tämä piti vihittämän nunnaksi, mutta istuttuaan tyrmässä kuusi kuukautta — muka karkean tottelemattomuuden tähden, samoihin aikoihin, jolloin lapsi löytyi — hän oli saanut sisaren puvun ja oli sen jälkeen työskennellyt karjapihan puolella. Kristiina oli usein ajatellut Ingridin kohtaloa viime kuukausien aikana, mutta hänellä ei usein ollut tilaisuutta puhella tämän kanssa. Oli uskaliasta luottaa Olaviin — tämä oli pelkkä lapsi, ja Groa-rouva ja kaikki nunnat juttelivat ja laskivat leikkiä hänen kanssaan aina kun näkivät pojan. Mutta Kristiina ajatteli, ettei hänellä enää ollut paljon uskaltamista. Ja pari päivää myöhemmin, kun Olavin eräänä aamuna piti lähteä kaupungille, sai Kristiina hänet viemään Akersnesiin sanan, että Erlend koettaisi keksiä keinon, miten he voisivat tavata toisensa kahdenkesken. Samana päivänä iltapuoleen tuli Ulv, Erlendin oma palvelija, puheportin luukulle. Hän sanoi olevansa Aasmund Bjørgulfinpojan miehiä ja tulleensa pyytämään, että tämän veljentytär pääsisi kaupunkiin käymään, sillä Aasmund Bjørgulfinpojalla ei ollut aikaa tulla nunnaluostariin. Kristiina ajatteli, että tämä nyt ainakin oli epäonnistuva — mutta kun sisar Potentia kysyi, tunsiko hän lähetin, vastasi hän tuntevansa. Ja sitten hän lähti Ulvin kanssa Brynhild Flugan taloon.

Erlend odotti häntä ylisillä — hän oli pelästynyt ja jännityksen vallassa, ja Kristiina huomasi heti hänen taas pelkäävän sitä, mitä tämä näytti pitävän pahimpana.

Häntä viilsi aina niin ilkeästi kun toinen osoitti olevansa niin kauheasti peloissaan lapsen tähden — kun he nyt kuitenkaan eivät voineet pysyä poissa toistensa luota. Ja kiihdyksissä kun oli, Kristiina sanoi sen hänelle — varsin kiivaasti. Erlend tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan ja painoi päänsä Kristiinan olkaa vasten:

"Sinä olet oikeassa", hän sanoi. "Minun tulee koettaa jättää sinut rauhaan, Kristiina — etten pane onneasi vaaraan. Jos tahdot —"

Kristiina hyppäsi hänen kaulaansa ja nauroi, mutta Erlend tarttui häntä lujasti vyötäisiltä, pakoitti hänet istumaan penkille ja istui itse toiselle puolen pöytää. Kun Kristiina ojensi hänelle kätensä, suuteli hän kuumasti kämmenen puolta.

"Olen kokenut enemmän kuin sinä", hän sanoi kiihkeästi. "Jospa tietäisit, miten hartaasti toivoisin meidän molempien vuoksi, että joutuisimme naimisiin täysin kunniallisesti —."

"Silloin sinun ei olisi pitänyt ottaa minua", sanoi Kristiina.

Erlend peitti kasvonsa.

"Niin, kautta taivaan, minun ei olisi pitänyt tehdä sitä vääryyttä sinua kohtaan", hän sanoi.

"Sitä et toivo sinä, enkä sitä toivo minä", sanoi Kristiina nauraen naljailevasti. "Ja kunhan minä vain lopuksi pääsen sovintoon ja rauhaan sukuni ja Jumalani kanssa, en ole sureva, vaikka minun tulisi mennä vihille jalkavaimona. Ja kunhan vain saan olla lähelläsi, tuntuu minusta monasti siltä kuin voisin olla rauhaakin vailla —"

"Sinun tulee kantaa jälleen kunnia kartanooni", sanoi Erlend, "minä en saa vetää sinua alas omaan kunniattomuuteeni."

Kristiina pudisti päätään. Sitten hän sanoi:

"Nyt sinä kai tulet iloiseksi, kun saat kuulla, että minä olen puhunut Simon Andreksenpojan kanssa — ja ettei hän tahdo pitää kiinni niistä sopimuksista, jotka oli tehty meidän puolestamme ennenkuin näin sinut."

Erlend riemastui ja Kristiinan täytyi kertoa kaikki. Kuitenkin hän salasi ne alentavat sanat, jotka Simon oli lausunut Erlendistä, mutta mainitsi, ettei tämä tahtonut ottaa kannettavakseen syytä Lauritsan edessä.

"Se on luonnollista", sanoi Erlend lyhyeen. "He tuntuvat olevan hyvät ystävät, isäsi ja hän? Minusta hän luultavasti on pitävä vähemmän — Lauritsa, tarkoitan."

Kristiina käsitti nämä sanat todistukseksi siitä, että Erlend kuitenkin ymmärsi, että Kristiinalla vielä oli ankara taival edessä, ennenkuin heidän asiansa olisi loppuun ajettu, ja hän oli Erlendille kiitollinen siitä. Mutta Erlend ei palannut enää asiaan, vaan oli hyvillään ja sanoi pelänneensä, ettei Kristiinalla olisi ollut rohkeutta puhua Simonille.

"Sinä näyt pitävän hänestä tavallasi", hän virkkoi.

"Voiko se olla vasten mieltäsi", kysyi Kristiina, "— kaiken sen jälkeen, mitä meillä on ollut keskenämme, että minä tiedän Simonin oikeamieliseksi ja kelpo mieheksi."

"Ellet olisi koskaan kohdannut minua", virkkoi Erlend, "olisit päässyt hyville päiville hänen kerallansa, Kristiina. Miksi sinä nauroit?"

"Muistinpahan vain, mitä Aashild-rouva kerran sanoi," vastasi Kristiina. "Olin vielä lapsi silloin — mutta hän puhui jotakin sellaista, että hyvät päivät lankeavat järkevien osalle, mutta parhaat niille, jotka uskaltavat olla mielettömiä."

"Jumala siunatkoon Aashild-tätiä siitä, että hän on opettanut sinulle sellaista", sanoi Erlend pyöräyttäen Kristiinan syliinsä. "Ihmeellistä, en ole nähnyt sinua milloinkaan pelkurina, Kristiina."

"Etkö ole nähnyt?" kysyi tämä painautuen häneen. Erlend pani hänet sängynlaidalle ja riisui hänen kenkänsä, mutta veti hänet sitten takaisin pöydän luo. "Ei, ei, Kristiina — nythän asiamme näyttää valoisalta. En suinkaan minä olisi tehnyt siten sinua kohtaan niinkuin olen tehnyt", hän sanoi silitellen silittämistään Kristiinan hiuksia, "ellen olisi ajatellut joka kerran sinut nähdessäni, että oli mahdotonta, että omaisesi antaisivat noin hienon ja kauniin neidon vaimokseni. — Istu tuohon juomaan kerallani", hän pyysi.

* * * * *

Kohta tämän jälkeen kolkutettiin ovelle — kuului siltä kuin ovea olisi hakattu miekankahvalla.

"Aukaiskaa, Erlend Nikulauksenpoika, jos olette siellä!"

"Se on Simon Darre", sanoi Kristiina hiljaa.

"Aukaiskaa, piru teidät periköön — jos olette mies!" huusi Simon lyöden uudelleen oveen.

Erlend meni vuoteen luo ja otti miekkansa naulasta. Hän katsoi neuvottomana ympärilleen: "Täällä ei ole mitään paikkaa, minne voisit kätkeytyä — paitsi vuode —"

"Parantaisiko se asiaa, jos minä kätkeytyisin", sanoi Kristiina. Hän oli noussut seisomaan; hän puhui hyvin rauhallisesti, mutta Erlend näki hänen vapisevan. Simon kolisutti taas ovea.

Erlend astui esiin ja veti salvan syrjään. Simon astui sisään paljastetuin miekoin, mutta työnsi sen paikalla takaisin tuppeen.

Tuokion he seisoivat kolmisin mitään puhumatta. Kristiina vapisi, mutta sittenkin hän tunsi tänä alkuhetkenä suloista jännitystä — syvältä hänen rinnastaan nousi tunne, joka vainusi miekan mittelyä — ja hän hengitti syvään: nyt oli tullut pitkien kuukausien äänettömän odotuksen ja pelon loppu. Hän katsoi toisesta toiseen, kalpeana ja kiiltävin silmin — sitten hänen jännityksensä hyytyi käsittämättömäksi, vapisevaksi epätoivoksi. Simon Darren silmät kuvastivat enemmän kylmää ylenkatsetta kuin suuttumusta tai mustasukkaisuutta, ja hän näki Erlendistä, tämän korskean muodon läpi, että tämä hehkui häpeästä. Hänen mielessään liikkui hämärä aavistus siitä, mitä toisten miesten täytyi ajatella miehestä, joka oli antanut hänen tulla luokseen tämmöiseen paikkaan, ja hän ymmärsi, että Erlendistä täytyi tuntua siltä kuin hän olisi saanut iskun vasten kasvoja; Kristiina tiesi Erlendin kiihkeästi odottavan hetkeä, jolloin saisi vetää miekkansa ja karata Simonin kimppuun.

"Miksi sinä olet tullut tänne, Simon?" huusi Kristiina äänekkäästi, pelon valtaamana.

Molemmat miehet kääntyivät häneen päin.

"Noutaakseni sinut kotiin", sanoi Simon. "Täällä sinä et saata olla —"

"Teillä ei ole enää käskyvaltaa Kristiina Lauritsantyttäreen", sanoi Erlend kiivaasti, "hän on minun nyt —"

"Kaipa hän sitä lienee", sanoi Simon raa'asti, "ja kauniiseen häähuoneeseen sinä olet hänet tuonutkin —." Hän seisoi hetken aikaa huohottaen; sitten hän sai vallan äänensä yli ja lausui levollisesti: "Mutta asia on sellainen, että minä olen hänen sulhasensa vielä — siihen asti kuin hänen isänsä saa hakeneeksi hänet. Ja siihen asti minä aion suojella miekoin ja keihäin hänen kunniansa jäännöstä — ainakin ihmisten silmissä —"

"Sitä sinun ei tarvitse; voin tehdä sen itse —" Erlend leimahti jälleen tulipunaiseksi Simonin katseen edessä. "Luuletko minun antavan tuollaisen poikanalkin peloittaa itseäni", hän kuohahti, vieden kätensä miekankahvaan.

Simon vei kätensä selän taakse.

"Minä en ole niin arka, että pelkäisin sinun luulevan minua pelkuriksi", hän sanoi kuten äsken. "Minä olen taisteleva kanssasi, Erlend Nikulauksenpoika, piru vieköön, ellet ole pyytänyt Kristiinaa hänen isältään oikeaan aikaan —"

"En tee sitä sinun käskystäsi, Simon Andreksenpoika", sanoi Erlend tulistuen; veri tulvahti uudelleen hänen kasvoihinsa.

"Ei, tee sinä se vain siksi, että tahdot korjata mitä olet rikkonut tätä nuorta naista vastaan", vastasi Simon hätäilemättä, "onhan se parempi Kristiinalle."

Kristiina huusi ääneen, tuskissaan Erlendin tuskan tähden. Hän polki jalkaa:

"Mene, etkö jo mene, Simon — mitä tekemistä sinulla on meidän asiaimme kanssa!"

"Senhän olen sanonut vastikään", vastasi Simon. "Saatte kärsiä minua siksi kunnes isäsi on erottanut meidät toisistamme."

Kristiina lysähti kokoon:

"Mene, mene, tulen paikalla perästä —. Herra Jeesus, miksi sinä kiusaat minua näin, Simon — en kai minä omasta mielestäsikään enää ole sen arvoinen, että sinun kannattaisi välittää minun asioistani —"

"En teekään sitä sinun takiasi", vastasi Simon. "Erlend — ettekö tahdo sanoa hänelle, että hänen on tultava kanssani?"

Erlendin kasvot tärisivät. Hän kosketti Kristiinaa olkapäähän:

"Kristiina, sinun on tehtävä niin. Simon ja minä puhelemme toisen kerran —"

Kristiina nousi tottelevaisesti. Hän kiinnitti vaippansa soljella. Hänen kenkänsä olivat vuoteen luona — hän muisti ne, mutta ei voinut vetää niitä jalkoihinsa Simonin nähden.

* * * * *

Ulkona oli sumu hälvennyt. Kristiina kulki kiitämällä, pää kumarassa ja kädet vaippaa kourien. Hänen kurkkuaan kiristi vihlova itku — hän toivoi hurjasti jonnekin, missä hän olisi saattanut itkeä, itkeä ja olla yksin. Pahin, pahin oli vielä edessäpäin; hän oli saanut kokea uutta tänä iltana ja hän vääntelehti sen kourissa — hän oli kokenut miltä tuntui nähdä häpäistävän miestä, jolle hän oli antautunut.

Simon kulki hänen kintereillään hänen rientäessään peltoja pitkin, yli kenttien ja sumun kattamien aukeoiden, joista talot olivat kuin pois pyyhkäistyt. — Kerran kun Kristiina kompastui johonkin, tarttui Simon häntä käsipuoleen, estäen häntä putoamasta:

"Älä nyt juokse noin", hän sanoi. "Ihmiset katsovat meitä. — Miten sinä vapiset!" virkkoi hän Iempeämmin. Kristiina oli vaiti kiitäen edelleen.

Hän nuljahti liejuun, hänen jalkansa olivat läpimärät ja kylmät — sukat, jotka hänellä oli jalassa, olivat nahasta, mutta hyvin ohuet; hän tunsi niiden alkavan hajota, loka pursui paljaalle iholle.

He tulivat luostaripuron yli vievälle sillalle ja nousivat hitaammin vastapuolen rinnettä.

"Kristiina", sanoi Simon äkkiä, "tätä sinun isäsi ei pidä milloinkaan saaman tietää."

"Mistä sinä saatoit arvata minun olevan siellä?" kysyi Kristiina.

"Tulin luostariin puhumaan kanssasi", vastasi Simon lyhyesti. "Sitten kuulin setäsi palvelijasta. Tiesin Aasmundin olevan Hadelandissa. Kovin ovelia peittämään jälkiänne te ette ole olleet. — Kuulitko mitä sanoin?"

"Kuulin", sanoi Kristiina. "Itse minä lähetin sanan Erlendille, että tapaisimme Flugan luona, tunsin tuon vaimon —"

"Hyi, hyi sinua! Mutta sinä et voinut tietää, minkälainen ihminen hän oli — ja tuo toinen —. Kuuletko", sanoi Simon ankarasti, "jos asia on sellainen, että sen saattaa salata, silloin sinun täytyy salata se Lauritsalta. Ja ellet sitä voi, niin täytyy sinun koettaa säästää häntä pahimmalta häpeältä."

"Onpas sinulla huoli minun isästäni", sanoi Kristiina vavahdellen. Hän yritti puhua uhmaavasti, mutta ääni oli sortumaisillaan itkuun.

Simon kulki kappaleen matkaa. Sitten hän pysähtyi — Kristiina näki hänen kasvonsa heidän seisoessaan yhdessä usman keskellä. Tuon näköisenä hän ei milloinkaan ollut nähnyt Simonia.

"Olen huomannut joka kerran käydessäni teillä", hän sanoi, "kuinka vähän te Jørundgaardin naiset ymmärrätte, mikä mies Lauritsa oikeastaan on. Hän ei pidä kurissa teitä, sanoo Trond Gjesling — vaan mitäpä hän välittäisi sellaisesta, hän, joka oli aiottu komentamaan miehiä! Hänessä oli päällikönverta, jota miehet olisivat totelleet — ilomielin. Aika ei nyt tarvitse sellaisia miehiä — isäni tunsi hänet Baagahusin ajoilta. —

"Mutta muuksi hänen osansa ei sitten ole vaihtunut, hän on vaan jäänyt laaksoon, eläen kuin talonpoika —. Liian nuorena hän tuli naitetuksi — ja äitisi, omine luontoineen, ei kai ollut se nainen, joka olisi helpottanut hänen oloansa siellä. Hänellä on paljon ystäviä, tiedätkös sen — mutta luuletko, että hänellä on yhtään, joka kelpaisi hänen rinnallensa —. Poikia hänen ei ole suotu pitää — teidän tyttärien piti jatkaa hänen sukunsa kunniaa — ja jos hän on näkevä sen päivän, jolloin hän huomaa toisen parantumattomaksi ja toisen kunniattomaksi —"

Kristiina kouraisi poveaan sydämen kohdalta — hänestä tuntui kuin hänen olisi pitänyt pitää kiinni sydämestään, saadakseen sen niin kovaksi kuin miksi hän sen tahtoi.

"Miksi sinä sanot tämän", hän hetken kuluttua kuiskasi. "Et kai sinä enää tahdo etkä toivo minua omaksesi? —"

"Enpä taida tahtoa", virkkoi Simon epäröiden. "Voi hyvä Jumala, Kristiina — muistan minkälainen olit Finsbrekkenillä. — Mutta piru minut periköön, jos milloinkaan enää uskon kenenkään nuoren neidon silmiä!"

"Lupaa, ettet tapaa Erlendiä ennen isäsi tuloa", sanoi Simon, heidän saapuessaan portille.

"Sitä en tahdo luvata", vastasi Kristiina.

"Silloin hänen on luvattava se", sanoi Simon.

"Minä lupaan olla tapaamatta häntä", vastasi Kristiina hätäisesti.

"Se pieni koira, jonka minä kerran lähetin sinulle", virkkoi Simon heidän erotessaan, "voi jäädä siskoillesi — ne pitävät niin paljon siitä — ellei minusta ole liian vaikeata nähdä sitä kotonasi.

"Minä ratsastan pohjoiseen varhain huomenaamulla", hän sanoi, ja sitten hän tarttui Kristiinaa käteen hyvästiksi, portinvartijanunnan katsoessa heitä.

* * * * *

Simon Darre meni alas kaupunkia kohden. Hän kulki nyrkki heiluen, puhui puoliääneen ja manaili mennessään. Hän vannoi mielessään, ettei hän surrut Kristiinaa. Tämä oli kuin kappale, jota hän oli luullut puhtaaksi kullaksi — ja lähemmin katsottuaan havainnutkin sen olevan pelkkää tinaa ja messinkiä. Valkoisena kuin lumi oli hän ollut polvillaan maassa ja ojentanut kätensä palavaa kynttilää kohden — se oli viime vuonna. Tänä vuonna hän joi viiniä kiroukseen julistetun mellastajan kanssa Flugan ylisillä — äh! Lauritsa Bjørgulfinpojan puolesta hän puuttui asioihin, Lauritsan, joka istui kaukana Jørundgaardissa uskoen — ei ikinä hän voinut kuvitella heidän pettävän häntä siten. Ja nyt hän aikoi itse viedä tiedon asiasta ja auttaa heitä valhettelemalla tuolle miehelle. Tämä se nyt täytti hänen sydämensä polttavalla tuskalla ja häpeällä.

Kristiina ei ollut ajatellut pitää Simon Darrelle antamaansa lupausta, mutta hän ei saanut vaihdetuksi muuta kuin pari sanaa Erlendin kanssa — kerran illalla tiellä.

Hän seisoi pidellen tämän kättä omassaan, kumman nöyränä, toisen puhuessa kohtauksesta Brynhildin luhdissa. Simon Andreksenpojan kanssa hän oli puhuva toisen kerran. "Jos me olisimme taistelleet siellä, olisi se levinnyt koko kaupungille", sanoi Erlend kiihkeästi. "Sen tuo toinenkin tiesi, arvon Simonimme."

Kristiina näki miten tuo tapaus oli karvastellut Erlendin mieltä. Hänkin oli ajatellut sitä lakkaamatta sen jälkeen —, tuossa seikkailussa oli Erlend esiintynyt vieläkin kehnompana kuin hän itse, sitä ei käynyt kieltäminen. Ja hän tunsi, että he nyt olivat yksi liha tositeossa — hän tahtoi vastata kaikesta yhdessä Erlendin kanssa, silloinkin kun hän ei hyväksynyt tämän tekoja, ja hän tahtoi tuntea omassa nahassaan Erlendiä viiltävät haavat.

* * * * *

Kolme viikkoa myöhemmin tuli Lauritsa Bjørgulfinpoika Osloon hakemaan tytärtänsä.

Kristiinaa peloitti ja hänen sydäntään kirveli, kun hän meni puhetupaan kohtaamaan isäänsä. Ensimmäinen, mikä häntä hämmästytti nähdessään tämän seisovan sisar Potentian kanssa keskustellen, oli, ettei isä ollut sellainen kuin miksi Kristiina hänet muisti. Ehkei tämä ollut lainkaan muuttunut viime tapaamisen jälkeen — mutta hän oli nähnyt tämän aina nuorena, voimakkaana ja kauniina miehenä, josta hän oli ollut lapsena ollessaan niin ylpeä. Jokainen talvi ja kesä, joka kului ohitse kotona, oli kai painanut merkkejään häneen, tehden hänet vanhemmaksi, samoin kuin ne jouduttivat Kristiinan nuoruuden kukoistusta — mutta hän ei ollut huomannut sitä. Hän ei ollut huomannut, että tämän tukka oli vaalennut paikoitellen ja ruvennut punertamaan ruosteenkarvaisesti ohimojen kohdalta — kuten keltaisen tukan harmaantuminen tapahtuu. Posket olivat kuivettuneet ja käyneet pitemmiksi, niin että kasvojen lihakset kiristyivät kuin jänteet suuta kohden; nuori, vaalea, verevä iho oli käynyt yksivärisen ahavoituneeksi. Hän ei ollut kumara vartaloltaan — mutta hartioiden asento viitan alla oli kuitenkin erilainen kuin ennen. Hän astui reippaasti ja keveästi, tullessaan käsi ojennettuna Kristiinaa vastaan, mutta nuo liikkeetkään eivät enää olleet entiset pehmeät ja notkeat. — Kai tuo kaikki oli ollut hänessä jo ennen, vaikkei Kristiina ollut tullut sitä huomanneeksi. Kukaties hänessä oli yksi piirre lisää — alakuloisuuden — joka nyt saattoi Kristiinan näkemään kaiken. Hän purskahti itkuun.

Lauritsa kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja tuki häntä poskesta.

"Noh, noh, hillitsehän itsesi, hyvä lapsi", sanoi hän lempeästi.

"Oletteko vihoissanne minulle, isä?" kysyi Kristiina hiljaa.

"Totta kai", vastasi tämä, mutta silitteli yhä Kristiinan poskea. "Mutta se sinun kuitenkin tulee tietää, ettei sinun tarvitse pelätä minua", hän sanoi surullisesti. "Ei, älähän, kyllä sinun nyt täytyy hillitä itsesi, Kristiina, etkö häpeä näyttäytyä tuollaisena toisten nähden", sanoi Lauritsa, — sillä Kristiina itki niin, että hänen täytyi käydä penkille istumaan. "Älkäämme puhuko näistä asioista tässä, missä kuljetaan edestakaisin", sanoi Lauritsa, istuutui hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä. "Etkö kysy yhtään äitiäsi — tai sisariasi —?"

"Mitä äiti sanoo tähän?" kysyi tytär.

"Kyllähän sen tietää — mutta emme nyt puhu siitä", sanoi taas Lauritsa. "Hän voi hyvin muuten —" ja hän alkoi kertoa kaikenlaista kotikartanon oloista, kunnes Kristiina vähän rauhoittui.

Mutta tämän mielestä jännitys kävi vain kahta kauheammaksi, kun ei isä puhunut mitään hänen rikkomuksestaan. Hän antoi Kristiinalle rahaa jaettavaksi luostarin köyhille, ja lahjoja noviiseille; itse hän vielä antoi runsaat lahjat luostarille sekä sisarille, eikä kukaan luostarin väestä luullut muuta, kuin että Kristiina nyt oli lähdössä kotiin kihlajaisiin ja häihinsä. Viimeisen aterian molemmat söivät Groa-rouvan pöydässä abbedissan salissa, ja tämä antoi Kristiinasta mitä parhaimman kiitoslauseen.

Mutta kaikki tämä loppui kuitenkin viimein. Kristiina oli heittänyt viimeisen kerran hyvästit sisarille ja ystäville luostariportin luona, Lauritsa talutti hänet hänen hevosensa luokse ja nosti hänet satulaan. Oli niin outoa ratsastaa isän ja Jørundgaardin miesten kera alas siltaa kohti, tietä, jolla hän oli salaa kävellyt pimeässä; oli outoa ratsastaa näin kunniassa ja vapaana läpi Oslon katujen. Hän ajatteli komeaa morsiuskulkuettaan, josta Erlend oli puhunut niin usein — ja hänen sydämensä kävi raskaaksi; olisi ollut helpompaa, jos Erlend olisi vienyt hänet mukanaan. Oli vielä niin pitkältä sellaista aikaa, jolloin hänen täytyi elää ensiksi valheessa, sitten kaikkien tuomittavana. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat isän vanhenneisiin, vakaviin kasvoihin, ja hän koetti ajatella, että Erlend kaikesta huolimatta oli oikeassa.

* * * * *

Vierasmajassa oli muitakin matkamiehiä. Illalla kaikki aterioivat yhdessä pienessä pirtissä, jossa oli vain kaksi vuodetta; Lauritsa ja Kristiina saivat nukkua niissä, sillä he olivat arvokkaimmat matkavieraat. Toiset lähtivät siis pois, kun ilta alkoi pimetä, toivottaen ystävällisesti hyvää yötä, kunkin noustessa vuorostaan paikaltaan ja poistuessa makuusijalleen. Kristiina ajatteli, miten hän oli varkain pujahtanut Brynhild Flugan tupaan ja antanut Erlendin halata itseään — ja sairaana surusta ja pelosta, ettei enää koskaan saisi tulla tämän omaksi, hän tunsi, ettei hän enää kuulunut tänne, ei.

Isä istui etempänä penkillä ja katseli häntä.

"Emme mene tällä kertaa Skogiin?" kysyi Kristiina jotakin sanoakseen.

"Emme", vastasi Lauritsa. "Minulle riittää vähäksi aikaa miettimistä siinä, mitä olen kuullut sedältäsi sinusta — etten käyttäisi väkivaltaa sinua kohtaan", selitti Lauritsa, kun Kristiina katsoi häneen.

"Ja minä olisinkin pakottanut sinut pysymään sanassasi, ellei Simon olisi sanonut, ettei hän tahtonut vastahakoista vaimoa."

"Minä en ole milloinkaan antanut sanaani Simonille", sanoi Kristiina nopeasti. "Sanoit itse ennen, ettet tahtonut pakottaa minua avioliittoon —"

"Ei kai se olisi ollut mitään pakotusta, jos olisin vaatinut sinua pysymään sopimuksessa, joka on ollut kaikkien ihmisten tiedossa koko ajan", vastasi Lauritsa. "Kaksi talvea teidät on katsottu kihlatuiksi, etkä sinä ole ilmoittanut vastahakoisuutta tai vastenmielisyyttä ennen kuin hääpäivä jo oli sovittuna. Ja jos sinä tahdot estellä sillä, että asia päätettiin viime vuonna, ja ettet ole antanut Simonille sanaasi, niin minä sanon sitä epärehelliseksi menoksi."

Kristiina katsoi alas lieteen.

"En tiedä mikä on näyttävä pahemmalta", jatkoi isä saneluaan, "sekö, että sinä olet työntänyt Simonin luotasi, vai sekö, että hän on hyljännyt sinut. Andres-herralta tuli sana —" Lauritsa lensi punaiseksi tätä sanoessaan, — "että hän on vihainen pojalleen ja valmis tarjoamaan korvausta. Minun täytyi sanoa kuten asia oli — en tiedä olisiko ollut parempi toisin puolin — että jos korvauksesta oli puhe, olimme me lähinnä velvolliset siihen. Häpeä se on meille kumminkin tavoin."

"Minä en ymmärrä sitä niin suunnattomaksi häpeäksi", sanoi Kristiina hiljaa. "Kun kerran Simon ja minä olemme yhtä mieltä asiassa."

"Yhtä mieltä", tarttui Lauritsa tyttärensä sanoihin. "Hän ei salannut sitä, että asia oli hänestä ikävä, mutta sanoi teidän puhuttuanne keskenänne uskovansa, ettei teitä odottaisi muu kuin onneton olo, jos hän vaatisi sinua pysymään sopimuksessa. — Mutta kerro nyt, miten kaikki on käynyt."

"Eikö Simon ole kertonut sitä?" kysyi Kristiina.

"Hän tuntui tuumivan", virkkoi isä, "että sinulle on käynyt rakkaammaksi toinen. — Toivon nyt kuulevani sinulta, Kristiina, kuinka asia on."

Kristiina mietti hiukan.

"Jumala tietää", hän sanoi hiljaa, "että Simon olisi ollut minulle kyllin hyvä ja enemmänkin. Mutta totta on, että minä tulin tuttavaksi toisen miehen kanssa, ja silloin ymmärsin, etten milloinkaan enää voisi tulla iloiseksi, jos joutuisin elämään Simonin rinnalla — en vaikka hänellä olisi kaikki Engellandin kulta — ja että mieluummin ottaisin tuon toisen, vaikkei tällä olisi kuin yksi ainoa lehmä —"

"Et kai sinä odota minun antavan sinua palvelijalle", sanoi isä.

"Hän on vertaiseni ja korkeampikin minua", vastasi Kristiina. "Sanoin vaan muuten — hänellä on laajat maat sekä mannut, mutta nukkuisin mieluisammin hänen kanssaan paljailla oljilla kuin toisen miehen toverina silkkipatjojen päällä —"

Isä oli ääneti vähän aikaa.

"On tosin yksi puoli asiasta, etten minä tahdo pakottaa sinua ottamaan miestä, joka on vasten mieltäsi — vaikka Jumala ja Pyhä Olavi tietäkööt, mitä sinulla voi olla sitä miestä vastaan, jonka minä olin luvannut sinulle. Mutta toinen puoli on se, onko tuo valittusi sellainen, että voin naittaa sinut hänelle. Olet vielä nuori ja ymmärtämätön — eikä kelpo mies liioin katsele neitoa, joka on toiselle luvattu —"

"Sellaiselle ei itse mahda mitään", sanoi Kristiina kiihkeästi.

"Mahtaa kyllä. Mutta sen verran ymmärtänet sinäkin toki, etten tahdo loukata Dyfriniläisiä naittamalla sinut toiselle heti kun olet kääntänyt selkäsi Simonille — kaikista vähimmin sellaiselle miehelle, joka voisi näyttää arvokkaammalta tai rikkaammalta kuin he. — Toivon sinun nyt sanovan, kuka tuo mies on", sanoi Lauritsa kotvan vaiettuaan.

Kristiina rutisti käsiään ja hengitti raskaasti. Sitten hän lausui hyvin vitkaan:

"En voi sanoa, isä. Vaan ellen minä saa tuota miestä, voit viedä minut luostariin ja jättää sinne ainiaaksi — en luule silloin eläväni kauan. Mutta minun ei olisi sovelias ilmoittaa hänen nimeänsä ennenkuin tiedän, tahtooko hän minut yhtä varmasti kuin minä tahdon hänet. Sinä — sinä et saa pakottaa minua sanomaan kuka hän on, — et ennen kuin tulee ilmi, aikooko — aikooko hän pyytää minua sinulta sukulaistensa suostumuksella."

Lauritsa oli kauan vaiti. Hän ei voinut muuta kuin hyväksyä tyttären tavan katsoa asiaa; sitten hän lopuksi virkkoi:

"Olkoon siis niin. On luonnollista, että mieluimmin jätät mainitsematta hänen nimensä siihen asti kuin tiedät, mitä hän aikoo tehdä."

"Mene nyt sänkyyn, Kristiina", hän sanoi vähän ajan kuluttua. Hän tuli tämän luokse ja suuteli häntä:

"Olet tuottanut minulle paljon surua ja mielipahaa tuumallasi, tyttäreni — mutta tiedät minun aina tarkoittavan sinun parastasi — Jumala paratkoon, niinhän se lienee, teitpä mitä tahansa hän ja hänen lempeä äitinsä auttakoot meitä, että tämä kääntyisi parhain päin."

Levolle laskeuduttuaan luuli Lauritsa kuulevansa toiselta seinältä, missä tytär makasi, heikkoa itkua. Mutta hän oli nukkuvinaan. Hänellä ei ollut sydäntä sanoa, että hän pelkäsi jälleen kaivettavan esiin vanhat puheet Kristiinasta ja Arnesta ja Benteinistä, ja hänen mieltään painoi raskaasti se seikka, ettei hän voinut tehdä paljoakaan, estääkseen lapsen hyvää mainetta tulemasta tahratuksi selkänsä takana. Ja pahinta oli, että hän katsoi Kristiinan aiheuttaneen sen suureksi osaksi omalla ajattelemattomuudellaan.