I. I.

JØRUNDGAARDIN KARTANO

Ivar Gjeslingin, Sundbyn herran kuoleman jälkeisessä perinnönjaossa armon vuonna 1306 joutuivat hänen tiluksensa Silissä tyttärelle, Ragnfridille, sekä tämän puolisolle Lauritsa Bjørgulfinpojalle. Nämä olivat asuneet aikaisemmin Lauritsa Bjørgulfinpojan kartanossa Skogissa, Folion pitäjässä lähellä Osloa, mutta muuttivat nyt Jørundgaardiin, joka sijaitsi ylinnä Silsvoldissa.

Lauritsa kuului sukuun, jota tässä maassa nimitettiin Laamanninpojiksi. Se oli tullut Ruotsista silloin kun Laurentius Itägööttiläinen, joka oli ryöstänyt Bjelbojaarlin sisaren, neito Bengtan Vretan luostarista, tämän kera pakeni Norjan puolelle. Laurentius-herra eli kuningas Haakon Vanhan turvissa ja joutui suureen suosioon; sai kuninkaalta Skogin tilan. Mutta asuttuaan maassa kahdeksan ajastaikaa hän kuoli tautiin, ja leski, Folkungien tytär, jota Norjassa nimitettiin kuninkaantyttäreksi, lähti takaisin kotimaahan, jossa teki sovinnon heimolaistensa kanssa. Hänet naitettiin sitten rikkaaseen sukuun toiseen maahan. Häntä ja Laurentiusherraa ei oltu siunattu lapsilla, ja niin peri Laurentiuksen veli Ketil Skogin. Tämä oli Lauritsa Bjørgulfinpojan isoisä.

Lauritsa oli joutunut naimisiin nuorella iällä; hän oli ainoastaan kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha tullessaan Siliin, sekä kolme vuotta nuorempi vaimoansa. Kasvavana hän oli ollut henkivartiossa ja saanut hyvän kasvatuksen; mutta naituansa jäi hän asumaan rauhassa tilallensa, sillä Ragnfrid oli jonkun verran omituinen ja raskasmielisyyteen taipuvainen luonteeltansa eikä viihtynyt etelänpuoleisten parissa. Kadotettuaan kolme poikaa kapalolapsina hän tuli kerrassaan ihmisaraksi. Jotta vaimo silloin joutuisi lähemmäksi sukuaan ja muita tuttaviaan, muutti Lauritsa Gudbranninlaaksoon. Heillä oli sinne saapuessaan yksi lapsi elossa, pieni tytär, jonka nimi oli Kristiina.

Mutta juurruttuaan paikalle he elivät enimmäkseen entistä hiljaista elämäänsä, pysyttäytyen omissa oloissaan; Ragnfrid ei näyttänyt välittävän suuria omaisistaan, sillä hän ei käynyt näissä useammin kuin mitä sopu vaati. Osaksi tämä johtui siitä, että Lauritsa ja Ragnfrid olivat hyvin hurskasta ja jumalaapelkääväistä väkeä, jotka kävivät ahkerasti kirkossa, kestitsivät luonaan Herran palvelijoita ja kirkon asiamiehiä tai pyhiinvaeltajia, näiden matkatessa laakson pohjaa pohjoiseen, Nidarosiin. Myös kirkkoherralleen — joka oli heidän lähin naapurinsa ja asui Romundgaardissa — he osoittivat alamaista kunnioitusta. Mutta muu laakson kansa piti kirkkolaitosta kymmenyksineen, maaveroineen ja rahankantoineen muutenkin liian rasittavana, eikä siis viitsinyt enää huolehtia tarkasti paastoista ja rukouksista ja kuljettaa luokseen pappeja ja munkkeja muulloin kuin tarpeen vaatiessa.

Muuten nautti Jørundgaardin väki suurta kunnioitusta ja suosiota, varsinkin Lauritsa, joka oli tunnettu voimakkaaksi ja rohkeaksi, vaikka rauhaarakastavaksi mieheksi, tavoiltaan siivoksi ja oikeuttarakastavaksi, käytökseltään säädylliseksi, mainioksi maanviljelijäksi sekä taitavaksi metsästäjäksi; varsinkin oli tämä innokas suden ja karhun sekä muiden petoeläinten pyytäjä. Muutamassa vuodessa hän kokosi hallintansa alle suuret alat maata, mutta oli silti hyvä ja auttavainen isäntä alaisiaan kohtaan.

Ragnfridia nähtiin niin harvoin, että hänestä pian lakattiin puhumasta melkein tyystin. Ensi aikoina hänen muuttonsa jälkeen kotilaaksoon moni oli ihmetellyt hänen muuttumistaan, sillä hänet muistettiin entisiltä Sundbyn ajoilta. Kaunis hän ei ollut ollut koskaan, mutta silloin hän oli sentään näyttänyt raikkaalta ja iloiselta; nyt hän oli niin surkastuneen näköinen, että häntä huoleti olisi voinut luulla kymmentä eikä kolmea vuotta vanhemmaksi miestään. Ihmisten mielestä hän suri liiaksi lapsiansa, sillä muissa suhteissahan hänen osansa oli parempi kuin useimpien muiden vaimojen — hän eli hyvissä varoissa ja oli arvossapidetty, eikä tiedetty olevan mitään moitteen sijaa hänen suhteessaan mieheensäkään: Lauritsa ei etsinyt toisten naisten seuraa, neuvotteli hänen kanssaan perinpohjin kaikista asioista, eikä päästänyt suustaan yhtään tylyä sanaa, olipa juovuspäissään taikka selvä. Ja eihän tämä ollut edes niin ikäloppu vielä, ettei olisi voinut saada ajanpitkään useampiakin lapsia, jos Luoja salli.

Jørundgaardiin ei ollut aivan helppo saada nuorta palveluskuntaa, mihin oli syynä emännän raskas mielen laatu sekä se, että siellä pidettiin niin ankarasti kaikki paastot. Muuten ei kartanosta puuttunut mitään ja hyvin harvoin tarvitsi siellä turvautua nuhteisiin tai ojennukseen; Lauritsa ja Ragnfrid olivatkin itse esikuvana työssä. Mies oli tavallaan iloinenkin, otti väliin osaa tanssiin ja lauluun nuorison leikkiessä kirkkomäellä valvonta-öinä. Mutta sittenkin kävi Jørundgaardissa etupäässä vanhempaa väkeä; nämä viihtyivät hyvin ja istuivat siellä kauan.

* * * * *

Kun heidän lapsensa Kristiina oli seitsemän vuoden iässä, lupasi isä kerran ottaa hänet mukaansa karjalaitumelle.

Oli kaunis aamu keskikesän aikaan. Kristiina seisoi parvella, jossa he kesäaikaan makasivat; hän näki auringon paistavan ja kuuli isänsä puhelevan miesten kanssa ulkona pihamaalla — ja iloitsi niin, ettei malttanut pysyä yhdessä kohden äidin pukiessa häntä, vaan tanssi ja keikkui aina kun jokin vaatekappale oli saatu ylle. Hän ei ollut milloinkaan ennen käynyt tunturilla, ainoastaan Vaagen harjun takana äidin omaisissa Sundbyssä, ja sitten lähimetsissä äidin ja talonväen kanssa, näiden poimiessa marjoja, joista Ragnfrid laittoi juomaa.

Hänkin survoi puolukoita ja karpaloita happamaksi hilloksi, jota levitti leivälle voin asemesta pitkänpaaston aikana.

Äiti hajoitti Kristiinan pitkän vaalean tukan ja solmi sen hänen vanhan sinisen hilkkansa sisään, sitten suuteli hän tytärtään poskelle, minkä jälkeen Kristiina juoksi alas isänsä luokse. Lauritsa istui jo satulassa, hän nosti lapsen taakseen hevosen selkään, jonne oli pistänyt vaippansa alustaksi. Siellä istui Kristiina hajasäärin, pitäen kiinni isän vyöstä. Sitten huusivat he jäähyväiset äidille, mutta tämä tuli juosten alas parvelta kantaen Kristiinan huippuvaippaa, jonka antoi Lauritsalle, pyytäen tätä huolehtimaan hyvin lapsesta.

Päivä paistoi, mutta yöllä oli ollut rankkasade, ja purot vilistivät pärskyen ja loiskahdellen alas mäen rinteitä, usvatukkojen purjehtiessa pitkin tunturinsivuja. Mutta tunturin harjan takaa lipui valkoisia suvihattaroita siniselle taivaalle, ja Lauritsa puheli miesten kanssa, että oli tulossa kuuma päivä, kunhan kerkeää. Lauritsan myötä oli neljä miestä, kaikki hyvin asestetut — tuntureilla piili siihen aikaan monenlaista outoa väkeä — vaikkakin heitä oli näin monta ja mentiin ainoastaan lyhyen matkan päähän, joten ei tarvinnut pelätä mitään. Kristiina piti kaikista mukanaolevista miehistä; kolme heistä oli ikämiehiä, mutta neljäs, Arne Gyrdinpoika Finsbrekkenistä, oli puolikasvuinen poika ja Kristiinan paras ystävä; hän ratsasti lähinnä Lauritsan ja Kristiinan perässä, sillä hänen tuli puhella Kristiinalle kaikesta, mitä he matkan varrella näkivät.

Miehet ratsastivat Romundgaardin rakennusten välitse ja vaihtoivat jonkun sanan Eirik-papin kanssa. Tämä seisoi tanhualla toruen tytärtään, joka hoiti isän taloutta, siitä, että tämä oli unohtanut vastavärjätyn langan yöksi sateeseen; nyt se oli pilaantunut.

Ylempänä pappilan takana oli kirkko; se ei ollut suuren suuri, mutta hyvää tekoa, kaunis, hyvin säilynyt ja uudelleen tervattu. Ristin kohdalla kirkonportin luona pyyhkäisi Lauritsa miehineen hatun päästään ja taivutti päänsä alas; sitten hän kääntyi satulassa ja vilkutti Kristiinan kanssa äidille, jonka he näkivät alempana kotikartanon edessä; tämä vilkutti heille huntunsa liepeellä.

Kirkkomäellä ja tarhassa oli Kristiina ollut leikkimässä melkein joka päivä; mutta tänään, kun hän oli matkalla niin kauas, tuntui hänestä tuttu kotilaakso jollain lailla uudelta ja ihmeelliseltä. Jørundgaardin rakennusryhmät olivat kummasti kutistuneet ja käyneet harmaammiksi tuolla alanteessa, pihaton piirissä ja syrjemmällä. Joki kaartui kiiltävänä vyönä kauemmaksi ja laakso levitti vihreitä ruohomaitaan ja soitaan peripohjassa, talojen ja peltosarkojen kiipeillessä rinteillä harmaita, äkkijyrkkiä tunturiseinämiä kohden.

Hyvin kaukana laakson toisessa päässä, missä tunturit sulkivat näköpiirin, tiesi Kristiina Loptsgaardin sijaitsevan. Siellä asuivat Sigurd ja Jon, kaksi vanhaa miestä, joilla oli valkea parta; nämä tahtoivat aina leikkiä ja pilailla hänen kanssaan, tullessaan Jørundsgaardiin. Jonista hän piti, sillä tämä veisti hänelle niitä kauneimpia eläimiä puusta, ja Kristiina oli kerran saanut tältä kultaisen sormirenkaan. Mutta viimeksi heillä käydessään pääsiäisen jälkeen tämä oli tuonut Kristiinalle tuliaisiksi ritarin, joka oli niin kauniisti veistetty ja koreaksi maalattu, että Kristiinasta tuntui, ettei hän milloinkaan ollut saanut mieluisampaa lahjaa. Hänen piti saada ritari viereensä vuoteeseen joka yöksi, mutta aamulla hänen herätessään se seisoi aina porrasastuimella sängyn luona, jossa hän nukkui vanhempiensa kanssa. Isä sanoi, että se hyppäsi vuoteesta kukon ensi kertaa kiekaistessa, mutta Kristiina kyllä ymmärsi äidin ottaneen sen pois, kun hän oli nukkunut, sillä hän oli kuullut äidin sanovan, että se oli niin kova ja terävä, jos se joutui kyljen alle yöllä. — Loptsgaardin Sigurdia Kristiina pelkäsi, sillä tämä jutteli aina, että kun Kristiina varttui ja tuli neito-ikään, nukkuisi hän tämän kainalossa. Häneltä oli kuollut kaksi vaimoa ja hän arveli kolmannenkin ehtivän kuolla, sitten Kristiina saattoi tulla neljänneksi. Mutta Kristiinan pillahtaessa itkuun nauroi isä ja sanoi, ettei hän luullut Margitin heittävän henkeään niin helposti; mutta jos nyt niinkin hullusti kävisi ja jos Sigurd sitten pyrkisi sulhaseksi, niin rukkaset saisi, siitä Kristiina saattoi olla varma.

Nuolenlentämän päässä kirkon pohjoispuolella oli tien syrjässä iso kalliopaasi, jonka ympärillä kasvoi taajasti koivua ja haapaa. Siellä oli lasten tapana leikkiä jumalanpalvelusta, ja Tomas, Eirik-papin nuorin tyttärenpoika, nousi kivelle ja messusi kuin isoisänsä, pirskoitti vihkivettä ja kastoi, milloin kallionkoloissa oli sadevettä. Mutta menneenä syksynä kävi heille kerran huonosti. Tomas oli ensin vihkinyt Kristiinan Arnen kanssa — Arne oli vielä niin lapsekas, että hän joskus pujahti toisten joukkoon kun pääsi töiltään. Sitten otti Arne kiinni porsaan, joka juoksenteli tiellä, ja se kannettiin kastettavaksi. Tomas voiteli sen mudalla, pisti sen vesilätäkköön matkien isoisänsä eleitä, messusi latinaksi ja torui sanankuulijoita siitä, etteivät he uhranneet tarpeeksi kirkolle — jolloin lapset nauroivat, sillä he olivat kuulleet isojen puhuvan Eirikin pohjattomasta ahneudesta. Ja mitä enemmän he nauroivat, sitä hassummaksi Tomas yltyi, kunnes hän viimein sanoi, että tämä lapsi oli siitetty pitkänpaaston aikana ja että heidän tuli maksaa sakkoa papille ja kirkolle syntinsä tähden. Silloin nauroivat isommat pojat aivan ulvomalla, mutta Kristiinaa rupesi niin kauheasti hävettämään, että hänelle nousi itku kurkkuun, kun hän seisoi siinä porsasta pidellen. Ja heidän leikkiessään sattui nyt niin hullusti, että Eirik itse ratsasti siitä ohi palatessaan matkoiltaan. Kun hän näki, mitä lapset touhusivat, hyppäsi hän alas hevosen selästä, työnsi pyhät kalut Benteinille, vanhimmalle tyttärensä pojalle, joka oli ollut hänen mukanaan, niin rajusti, että Bentein oli pudottaa maahan hopeakyyhkysen, missä pyhä leipä, Vapahtajan ruumis, oli; pappi ryntäsi lasten joukkoon ja pieksi heistä niin monta kuin käsiinsä tavoitti. Kristiina pudotti porsaan, joka lähti vinkuen lipittämään tietä pitkin, kasteliinan laahatessa maata, ja papin hevoset nousivat takajaloilleen pelästyksestä; pappi pieksi Kristiinaakin niin että tämä kaatui, ja potkaisi vielä jalallaan lonkkaan niin pahasti, että se oli kipeä monta päivää. Silloin Lauritsa tuumi, että Eirik-pappi oli ollut liian ankara Kristiinaa kohtaan, tämä kun oli niin pieni. Hän sanoi tahtovansa puhua papille asiasta; mutta Ragnfrid pyysi, ettei hän tekisi sitä, sillä eihän lapselle ollut tapahtunut muuta kuin oikeus ja kohtuus, koska tämä kerran oli ollut pilkanteossa mukana. Silloin ei Lauritsa enää puhunut enempää asiasta, mutta hän antoi Arnelle sellaisen selkäsaunan, ettei tämä vielä eläessään ollut mokomaa maistanut.

Heidän ratsastaessaan saman kiven ohi nykäisi nyt Arne Kristiinaa hihasta. Puhua hän ei tohtinut Lauritsan tähden, hän vain irvisti, hymyili ja läimäytti takapuoltaan. Mutta Kristiina painoi häpeissään alas päänsä.

Tie puikahti tiheään metsään. He ratsastivat Hammeraasin alalaitaa; laakso kävi ahtaaksi ja pimeäksi ja joen jymy kuului selkeämmin ja vihaisempana; kun he ohimennen näkivät vilahduksen Laagenista, pauhasi se jäänvihreänä ja vaahtoa puskuttaen kallioseinien välissä. Molemmin puolin kasvoi sakeanaan havumetsää, rotko oli pimeä ja ahdas ja peloittava, ja siellä kävi kylmä viima. He ratsastivat toiselle puolen vievää porrasta kohti, ja näkivät kohta joen yli vievän sillan alhaalla laaksossa; onkalossa sillan alla asui Ahti; Arne alkoi kertoa Kristiinalle siitä, mutta Lauritsa kielsi ankarasti poikaa puhumasta sellaisia metsässä. Heidän jouduttuaan sillalle hyppäsi isä alas hevosen selästä ja kävi taluttamaan sitä kuolaimista, tukien toisella kädellään lasta vyötäisiltä.

Tuolla puolen joen alkoi äkkijyrkkä ratsastuspolku, ja miesten täytyi laskeutua kävelemään; mutta isä nosti Kristiinan eteenpäin satulassa, niin että tämä saattoi pitää kiinni satulansangasta ja ratsastaa yksin Guldsveinenillä.

Yhä uusia vuorenjullia ja sinertäviä kyöpeleitä valkoisine lumiläikkineen ilmestyi tunturiseinien takaa sitä mukaa kuin he etenivät, ja äkkiä näki Kristiina puiden välitse vilahduksen rotkon pohjoispuolisesta seudusta, ja Arne osoitti sormellaan taloja, jotka ilmestyivät esiin, mainiten kunkin nimen.

Viimein he tulivat ylänteellä olevalle pienelle tuvalle.

He pysähtyivät aidan luokse. Lauritsa huikautti tulohuudon, joka kimmahteli kaikuna vuoren seinästä toiseen. Kaksi miestä saapui juosten alas peltotilkkujen keskitse. Ne olivat mökin molemmat pojat. Nämä olivat taitavia tervanpolttajia, ja Lauritsa oli tullut pestaamaan heitä itsellensä miilumiehiksi. Poikien äiti tuli perästä, kantaen suurta maitokulhollista kellarista, sillä oli tullut kuuma päivä, kuten miehet olivat ennustelleet.

"Näin, että sinulla oli matkassa tyttäresi", sanoi vaimo tervehdittyään vieraita, "ja tahdoin tulla katsomaan. Otapa pois tuo hilkka, hänellä kuuluu olevan niin kaunis tukka."

Lauritsa teki kuten vaimo pyysi ja Kristiinan tukka valui hänen ylitsensä satulaan asti. Se oli paksu ja keltainen kuin kypsä vehnä. Isrid, vaimo, koetteli sitä ja sanoi:

"No kyllä näen, ettei huhu ole puhunut päättömiä tästä pikku tytöstäsi — niin on kuin liljankukka ja ritarin lapsia. Lempeät silmätkin on tällä — hän on sinun näköäsi eikä Gjeslingien. Suokoon Luoja sinulle iloa lapsestasi, Lauritsa Bjørgulfinpoika. Ja Guldsveinenin selässä sitä istutaan niin suorana kuin hoviherra", pisti hän leikiksi Kristiinan juodessa maitoa.

Lapsi punastui ilosta, sillä hän tiesi, että isää pidettiin komeimpana miehenä laajalla alueella, ja tämä olikin näöltään kuin ritari seisoessaan miestensä keskessä, vaikka oli puettu kuin talonpoika, kuten hänen tapansa oli arkioloissa. Hänellä oli joltisenkin leveä ja lyhyt vihreäksivärjätystä sarasta valmistettu mekko, joka oli avoin kaulasta, josta näkyi paita; kengät olivat värjäämättömästä nahasta, ja päässä hänellä oli vanhanaikainen, leveäreunainen villahattu. Koristeita hänellä ei ollut muita kuin sileä hopeasolki vyössä ja pieni hely paidankauluksessa; kaulassa näkyi sitäpaitsi kultaketju. Lauritsa kantoi sitä aina, siinä riippui kultaristi, johon oli juotettu suuria vuorikristalleja; ristiä kävi avaaminen ja siinä oli kappale pyhän rouva Elin Skøvden kääriliinaa ynnä joku hiuskarva, sillä Laamanninpojat laskivat sukunsa polveutuvan eräästä tuon autuaasti edesmenneen rouvan tyttäristä. Mutta metsällä tai peltotyössä ollessa oli Lauritsan tapana pistää risti paljaalle rinnalleen, jottei kadottaisi sitä.

Mutta karkeissa arkivaatteissaankin hän oli jalosukuisemman näköinen kuin moni kuninkaan ritari ja henkivartiomies juhlatamineissaan. Hän oli hyvin komea ryhdiltä, pitkä, leveä lavoista, kapea lantioilta; pää oli pieni ja uljas-asenteinen, ja hänellä oli kauniit, pitkänsoikeat kasvot — paraiksi täyteläiset posket, sirosti pyöristyvä leuka ja hyvin muodostunut suu. Ihon väri oli vaalea, punakka poskipäiltä, silmät olivat harmaat ja tukka paksu, sileä ja silkinhieno.

Hän jäi juttelemaan Isridin kanssa tämän asioista ja kysyi muun ohessa myös Tordista, Isridin sukulaisvaimosta, joka hoiti Jørundgaardin karjalaidunta tänä kesänä. Tämä oli vasta saanut lapsen; Isrid odotti vain tilaisuutta päästäkseen taatussa seurassa metsän läpi tämän luokse, hakeakseen pojan alas laaksoon kastettavaksi. Lauritsa sanoi silloin, että hänen sopi lähteä heidän kanssaan tunturille: hän aikoi palata seuraavana iltana, ja saattoi olla hyväkin Isridille ja tuolle kastamattomalle lapselle, että heillä oli näin monta vankkaa miestä turvanansa.

Isrid kiitti: "Totta puhuen minä olen juuri odottanutkin teitä. Me kyllä tiedämme, me ylämaan köyhät, että sinä teet ystävän palveluksen milloin voit, kun tulet tänne." Hän juoksi tuvalle noutamaan eväsmyttyä ja vaippaa.

Asianlaita oli sellainen, että Lauritsa viihtyi hyvin tämän pikkuväen parissa, joka raivasi ja hoiteli uutismaita takalistolla; heidän seurassaan hän oli aina iloinen ja leikkisä. Hän keskusteli heidän kanssaan metsäneläimien tavoista ja retkistä ja monenmoisesta taikuudesta, jota oli havaittu niillä mailla. Ja hän auttoi heitä auliisti neuvoilla ja töillä, tarkasti kipeän karjan, seurasi miehiä pajaan ja hakkuutöihin eikä säästänyt suunnattomia ruumiinvoimiansa, kun joku kivi tai juurikko istui liian tiukassa. Siksi nämä ihmiset aina ilolla ottivat vastaan Lauritsa Bjørgulfinpojan ynnä tämän ison, punertavan oriin Guldsveinenin, joka oli hänen ratsuhevosensa. Se oli komea eläin, karva kiiltävä kuin peili, harja ja häntäjouhet valkoiset ja silmät vaaleahkot — se oli voimakas ja rohkea, kuulu kautta laakson, mutta Lauritsalle lempeä kuin lammas; tämä sanoikin rakastavansa sitä niinkuin nuorempaa veljeä.

Ensimmäinen tehtävä oli lähteä katsomaan Heimhaagenin vartioroviota. Sillä kovina sota-aikoina, satakunta vuotta sitten ja enemmänkin, olivat talonpojat joissakin paikoin laaksojen varsilla alkaneet rakentaa tuntureille rovioita, jotka muistuttivat rannikkoseudun merkkitulia; nämä laaksojen vartiotulet eivät vain kuuluneet vakituiseen maanpuolustukseen. Niitä hoiteli talonpoikaisjärjestö, ja näiden kahden veljeksen oli määrä pitää sitä vuoronperään kunnossa.

Heidän saapuessaan ensimmäiselle laitumelle päästi Lauritsa irti kaikki hevoset, kuormajuhtaa lukuunottamatta, ja nyt alkoi jyrkkä kiipeäminen jalkapolkua ylös. Ei kestänyt kauan, ennenkuin metsä muuttui raivaamattomaksi. Suuret hongat seisoivat paljaina kuin luiset rangat veteliköissä — ja Kristiina näki kaikkialla alastomia kalliohuippuja taivaankantta vasten. Pitkät matkat kävi kulku vieremien välitse ja väliin juoksi vuoripuro polun uomassa, joten isän täytyi kantaa häntä. Tuuli puhalsi raittiisti ja esteettömästi täällä ylhäällä, ja maa oli sinisenään mustikoita. Mutta Lauritsa sanoi, etteivät he nyt voineet jäädä niitä poimimaan. Arne juoksenteli milloin ensimmäisenä, milloin viimeisenä, taittoi marjanvarsia Kristiinalle ja kertoi kenen mikin laidun oli, jonka he metsässä sivuuttivat — sillä koko Høvringsvangen kasvoi metsää siihen aikaan.

Nyt he seisoivat viimeisen pyöreän ja paljaan tunturikupuran alla ja näkivät ilmaa vasten suuren hirsirovion ja alempana kalliokielekkeen alla vartiokojun.

Kiivettyä tunturin laelle tarttui tuuli heihin ja heidän vaatteisiinsa — Kristiinasta tuntui ihan siltä, kuin jokin täällä ylhäällä asuva elävä olento olisi ottanut heidät vastaan ja tervehtinyt heitä. Tuuli vinkui ja tohahteli heidän kulkiessaan Arnen kanssa sammallaattoja pitkin. Lapset kävivät istumaan erään kielekkeen nokkaan ja Kristiina tuijotti ympärilleen silmät ihmetyksestä pyöreinä — hän ei ollut ikinä kuvitellut maailmaa niin suureksi ja laveaksi.

Kaikkialla oli metsänpeittämiä pörhöisiä tunturikönkäitä; laakso oli vain kuin rako mahtavien tunturien lomassa ja sivulaaksot olivat vielä ahtaampia rakoja; niitä oli monta, mutta sittenkin jäi niiden luku vähäiseksi vuorimaailman rinnalla. Joka puolelta työntyi metsän peitosta harmaita kallioita, jotka kasvoivat kirjavanaan keltaista jäkälää, ja kaukana taivaan reunassa päilyi sinitunturi valkoisine lumijuovineen, sekaantuen harmaansinisiin ja valkoisiin kesähattaroihin. Mutta luoteessa, lähellä heitä — ihan tuossa laidunmetsän takana — oli kummallinen röykkiö mahtavia kallioita, joiden syrjiin oli kasaantunut uutta lunta. Kristiina ymmärsi niiden tarkoittavan Raanekampeneita, joista hän oli kuullut kerrottavan, sillä ne muistuttivat selvästi suurta sikalaumaa, joka oli menossa sisämaahan, takapuoli kirkonkylää kohti. Ja kuitenkin sanoi Arne sinne olevan puolen päivän ratsastusmatkan.

Kristiina oli luullut, että kunhan hän vain pääsisi yli kotitunturin laidan, ilmestyisi sieltä heti toinen kylä, samanlainen kuin heidän oma kylänsä, jossa oli taloja ja kartanoita; ja häntä kouraisi niin kummasti sydänalasta kun hän huomasi, kuinka pitkät matkat oli ihmisasuntojen välillä. Hän näki laakson pohjalla pilkoittavat pienet vihreät ja keltaiset täplät ja pikkuruiset aukeat tunturimetsässä harmaine talopilkkuinensa; hän alkoi laskea niitä, mutta päästyään kolme kertaa kahteentoista ei hän enää jaksanut pitää mielessään niiden lukua. Ja kuitenkin olivat ihmisasumukset kuin tyhjä nolla tuntureiden keskellä.

Kristiina tiesi, että isoissa metsissä oli susia ja karhuja ja että tunturien sisällä oli peikkojen ja maahisten ja keijukaisten asunto, ja häntä alkoi peloittaa, sillä kukaan ei tiennyt paljonko niitä saattoi olla, mutta varmaan niitä oli paljon enemmän kuin ihmisiä. Silloin hän huusi isää, mutta tämä ei tuulessa kuullut hänen ääntään — hän oli vierittämässä miesten kanssa isoja kiviä ylös harjanteelle hirsirovion tueksi.

Mutta Isrid tuli lasten luokse ja näytti Kristiinalle, missä Vaagen länsitunturi oli. Ja Arne osoitti sormellaan Harmaatunturia, missä peuranajajat houkuttelivat pyydystettävän saaliinsa syviin hautoihin, ja missä kuninkaan haukanpyytäjät asuivat rauniomajoissa. Siihen toimeen halusi Arnekin antautua — mutta silloin hänen oli myöskin opittava harjoittamaan linnut metsästykseen — ja hän levitti kätensä kuin lähettäen haukan lentoon.

Isrid pudisti päätään.

"Se on rumaa elämää, Arne Gyrdinpoika — äidillesi olisi suuri suru jos rupeaisit haukanpyytäjäksi. Sinne ei pääse yksikään mies kohtaamatta pahimpia ihmisiä ja mellastelijoita, jotka ovat ihmistäkin pahemmat."

Lauritsa oli tullut heidän luokseen; hän oli kuullut viimeisen:

"Niin", sanoo hän, "siellä on useampia kuin yksi huonekunta, joka ei maksa veroa ja kymmenystä —"

"Niin, sinähän se olet nähnyt yhtä ja toista, Lauritsa", mairitteli Isrid. "Sinä, joka olet ollut niin kaukana tuntureilla."

"Olehan — olehan", sanoi Lauritsa venytellen. "Ehkäpä tiedän jotain — mutta ei minun mielestäni pidä puhua sellaisista. On suotava niille, jotka ovat kadottaneet rauhan ihmisten ilmoilla, se rauha, minkä nämä voivat löytää tunturien koloissa, se on minun ajatukseni. Ja minä olen kuitenkin nähnyt keltaisia peltoja ja kauniita heinäniittyjä siellä, missä ei kukaan tiedä laaksoa olevan — ja karjaa ja katraita, joista en tiedä, ihmistenkö ne olivat vai minkä —"

"Niin aivan", sanoo Isrid. "Karhu ja hukka saavat syyn sen karjan katoamisesta, joka ei tule takaisin karjatuvalle, mutta pahempia ryöväreitä tiedetään tunturilla piilevän kuin eläimet."

"Pahempiako sanot", kysyy Lauritsa ajatuksissaan, silittäen tyttären päätä. "Vuoren välissä, eteläpuolella Raanekampeneita, näin kerran kolme pikkupoikaa, suurin oli niinkuin tämä Kristiina tässä — niillä oli keltainen tukka ja nahkamekko yllä. Ne irvistivät minulle kuin sudenpennut ennenkuin juoksivat pois piiloon. Ei ole kovin kumma, jos joku köyhä äijä, jonka poikia ne olivat, haluaisi nitistää itselleen lehmän taikka pari —"

"Hohoo, on ne pentunsa sudella ja karhullakin", sanoo Isrid vihaisesti. "Etkä sinä säästä niitä, sinä Lauritsa, niitä etkä pentuja. Eivätkä ne kuitenkaan ole oppineet lakia tai kristinuskoa, kuten nuo ilkityöntekijät, joille sinä suot kaikkea hyvää —"

"Niinkö sinusta tuntuu, että suon heille kaikkea hyvää, jos soisin heille vähän parempaa kuin kaikista pahinta", sanoo Lauritsa, hymyn oirein. "Mutta tule nyt, niin saamme nähdä, minkälaisen evään Ragnfrid on valmistanut meille tällä kertaa." Hän tarttui Kristiinan käteen ja lähti taluttamaan tätä. Ja hän kumartui tämän yli ja sanoi hiljaa: "Ajattelin kolmea pikku veljeäsi, pikkarainen."

He kurkistivat vartiomajaan, mutta siellä haisi umpealta ja homehtuneelta. Kristiina kerkesi katsahtaa ympärilleen, mutta näki vain jonkun turvepenkin seinän vierustalla, avonaisen tulisijan keskilattialla ja tervatynnyreitä, tervaspuikkoja ja tuohuksia. Lauritsa tuumi, että syötäisiin mieluummin ulkona, ja alempaa koivuhaasta löytyi sievä, vihanta nurmi.

He purkivat kuormahevosen kantamukset ja heittäytyivät nurmelle. Ja Ragnfridin eväsreppu sisälsi runsaasti hyvää ruokaa — pehmeää leipää ja hienoa ohukaisleipää, voita, juustoa, läskiä ja ilmassa kuivattua peuranlihaa, rasvaista, keitettyä naudanrintaa, kaksi isoa nassakallista saksalaista olutta ja pieni leili simaa. Sitten leikattiin joutuin liha kappaleiksi ja jaettiin jokaiselle, Halvdanin, vanhimman miehistä, hieroessa tulta — oli turvallisempaa istua lämpimän ääressä täällä metsän sydämessä.

Isrid ja Arne nyhtivät kanervia ja tunturikoivun varpuja ja viskasivat niitä rovioon; kuului sähinää kun tuli nuoli tuoreet lehdet oksista, niin että pieniä valkoisia höytyviä lenteli korkealle lieskan punaiseen harjaan asti; savu pelmusi mustana ja sakeana seesteiselle taivaalle. Kristiina istui katsoen tuota; hänestä näytti siltä kuin tuli olisi iloinnut siitä, että se oli päästetty irti leikkimään ja teuhaamaan. Se oli toisenlainen täällä kuin kotona liedessä, jossa se sai palvella keitoksien tekoa ja valaista tupaa.

Hän istui nojautuen isäänsä toinen käsivarsi tämän polvella; isä antoi hänelle parhaita paloja niin paljon kuin hän tahtoi ja tarjosi olutta, minkä verran hän jaksoi juoda, sekä maistelutti ahkerasti simaleilin laidasta.

"Lapsi tulee niin juovuksiin, ettei jaksa kävellä takaisin karjatuvalle", sanoi Halvdan nauraen, mutta Lauritsa silitti tytön pyöreitä poskia:

"Onhan meitä silloin miehiä kantamaan häntä — juoma tekee hänelle hyvää — juo sinäkin, Arne — te, jotka olette kasvuiässä vielä, teille tekee jumalanvilja pelkkää hyvää — antaa tuoreen, punaisen veren ja makean unen, mutta ei herätä hulluutta ja mieletöntä menoa —"

Miehet kallistivat hekin syvään ja ahkerasti nassakoita; Isridkään ei ollut toisia huonompi, ja pian kuuluivat heidän äänensä ja tulen räiske ja ritinä kuin kaukaisena huminana Kristiinan korviin — hänen päänsä alkoi kallistua alas. Hän ymmärsi vielä sen, että toiset koettivat saada Lauritsaa kertomaan mitä outoja asioita hän oli nähnyt metsästysretkillään. Mutta tämä ei tahtonut ilmaista paljoakaan, ja Kristiinan mielestä tuntui niin turvalliselta ja hyvältä — ja hän oli niin kylläinen.

Isä istui pehmeä ohraleivän kimpale kädessään; hän vatvoi leivänkappaleita kunnes ne tulivat hevosen näköisiksi, sitten murensi hän särvintä hienoiksi suikuloiksi ja asetti ne hajasäärin leipähevosten selkään; sitten pani hän ne ratsastamaan reittään pitkin Kristiinan suuhun. Mutta pian Kristiinaa rupesi niin väsyttämään, ettei hän enää jaksanut avata suutaan eikä purra — ja sitten hän kellahti syrjälleen mäkeen ja vaipui uneen.

* * * * *

Herätessään hän huomasi olevansa pehmoisessa ja pimeässä, isän kainalossa — tämä oli käärinyt vaippansa heidän molempien peitoksi. Kristiina nousi istumaan, pyyhkäsi kasvoiltaan hien ja irroitti hilkan, että ilma pääsi kuivaamaan hänen kostean tukkansa.

Päivä oli varmaankin jo pitkällä, sillä auringonpaiste oli keltainen ja varjot olivat pidenneet ja painumassa kaakkoon. Tuulesta ei ollut enää tietoakaan; itikat ja sääsket lauloivat ja surisivat nukkuvien ympärillä. Kristiina istui liikkumatta, kynsi sääskenpuremia käsiään ja katsoi ympärilleen — vuorenköngäs heidän vieressään paistoi valkoisena sammaleesta ja keltaisena jäkälästä keskipäivän helteessä, ja myrskynkaatopuista rakennettu rovio haritti taivasta vasten kuin jonkin ihmeellisen eläimen luuranko.

Kristiinasta alkoi tuntua pahalta — oli niin kummallista nähdä kaikkien toisten nukkuvan keskellä kirkasta kesäpäivää. Jos hän kotona sattui heräämään yöllä, lepäsi hän turvallisesti kiinni äidin kyljessä, seinävaate toisella puolen. Hän tiesi räppänän ja salvan olevan kiinni suojaksi yötä ja myrskyä vastaan, ja ääntelyiden lähtevän ihmisistä, jotka nukkuivat makeasti taljojen ja patjojen sisässä. Mutta noita ihmismöykkyjä, jotka kellivät ympäri mäkeä pitkin sekä poikki, pienen mustan- ja valkoisenkirjavan tuhkakeon ympärillä, olisi voinut luulla vaikka kuolleiksi — mikä retkotti vatsallaan, mikä selällään polvet pystyssä, ja äänet, jotka heistä lähtivät, peloittivat Kristiä. Isä kuorsasi raskaasti, mutta Halvdanin hengitys vinkui merkillisesti nenässä. Ja Arne makasi syrjällään kasvot käsivartta vasten, välkkyvä, vaaleanruskea tukka hajallaan kanervikossa; hän nukkui niin hiljaa, että Kristiina alkoi pelätä hänen kuolleen. Hänen täytyi kumartua eteenpäin ja koetella häntä — silloin tämä hiljaa liikahti unissaan.

Kristiinan päähän pälkähti äkkiä, että he kukaties olivat nukkuneet yhden päivän yli ja että nyt oli toinen päivä — ja silloin hän säikähti niin kovasti, että ravisteli isää; mutta tämä vain örähti ja kuorsasi edelleen. Kristiinan omakin pää tuntui vielä raskaalta, mutta hän ei rohjennut paneutua nukkumaan. Siksi hän ryömi tuhkakasan ääreen ja sohi sitä kepillä — pohjalla hehkui vielä hiukan kypeneitä. Hän pisti siihen lisää kanervia ja risuja, joita keräsi ympäriltä, mutta ei uskaltanut mennä ulkopuolelle nukkuvien piirin hakemaan isompia oksia.

Silloin tömähti ja karahti tanner ihan hänen lähellään — Kristiinan sydän hypähti ja hän jähmettyi pelosta. Sitten hän näki puiden välissä jotakin punaista, ja Guldsveinen ilmestyi koivun varpujen keskeen, seisahtui ja katseli häntä kirkkailla, vaaleilla silmillään. Kristiina tuli niin iloiseksi, että nousi pystyyn ja juoksi oritta vastaan. Siellä oli se ruskea hevonenkin, jolla Arne oli ratsastanut, ja kuormahevonen myös. Silloin Kristiina tunsi olonsa helpoksi ja turvatuksi; hän meni niiden luokse ja taputteli kaikkia kolmea lautasille; mutta Guldsveinen taivutti päänsä alas, niin että Kristiina ylettyi silittämään sen turpaa ja puistelemaan sen kellertävää harjaa, ja se nuuski hänen käsiään pehmeillä sieraimillaan.

Hevoset lönkyttivät hiljalleen apeksien alas koivikkoa kohti ja Kristiina lähti niiden matkaan, sillä hän ei ymmärtänyt pelätä mitään vaaraa, kunhan hän vain pysytteli Guldsveinenin lähettyvillä — se oli antanut kyytiä karhuille ennenkin. Ja tässä kasvoi ihan mustanaan mustikoita ja lasta janotti ja hänellä oli ilkeä maku suussa; olutta hänen ei oikein tehnyt mieli, mutta imelät, mehukkaat marjat olivat aivan kuin viiniä. Louhikossa pienen matkan päässä näki hän vattujakin — ja silloin hän tarttui Guldsveineniä suitsiin ja pyysi sitä kiltisti mukaansa sinne, ja ori seurasi taipuisasti pikku tyttöä. Kristiinan edetessä yhä alemmaksi vieremän laitaa se seurasi perästä tytön huutaessa sitä, ja molemmat toiset hevoset seurasivat Guldsveineniä.

Kristiina kuuli puron liplattavan ja lorisevan lähellä; hän meni ääntä kohti kunnes tuli sen luo, ja laskeutui pitkäkseen suurelle rantapaadelle, jossa pesi hikiset, sääskenpuremat kasvonsa ja kätensä. Paaden alla seisoi vesi liikkumatta mustana silmänä, sillä vastapäätä kohosi kohtisuora kallioseinä matalan koivu- ja pajuvesakon takaa — se oli paras peili, mitä olla saattoi, ja Kristiina kumartui sen yli katsoen kuvaansa vedestä, sillä hän tahtoi nähdä oliko Isrid ollut oikeassa, sanoessaan hänen muistuttavan isää.

Hän hymyili ja nyökkäsi ja kumartui yhä lähemmä, kunnes hänen tukkansa tapasi tuon pyöreänaamaisen ja suurisilmäisen pikkutytön tukan, joka katsoi häntä purosta.

Ympärillä kasvoi mahdottoman paljon hienoja vaaleanpunaisia kukkaröyhelöitä, joita kutsutaan virmajuuriksi — ne olivat paljon punaisempia ja kauniimpia täällä tunturipuron partaalla kuin kotona joen rannoilla. Nyt poimi Kristiina niitä ja sitoi joka varren heinänkorrella, kunnes hänellä oli mitä ihanin, tihein, vaaleanpunainen seppele. Lapsi painoi sen hiuksilleen ja juoksi puron laitaan katsomaan, miltä hän näytti, ollessaan nyt koristettu täysi-ikäisen neidon tavoin, joka on menossa tanssiin.

Hän kurottihe yli veden ja näki oman tumman kuvansa nousevan pohjasta ja käyvän selvemmäksi sitä mukaa kuin se läheni — ja silloin hän näki puron kalvossa pensaiden keskellä toisella rannalla ihmisen, joka oli kumartunut häntä kohti. Äkisti hän ponnahti polvilleen ja katsoi toiselle puolen. Ensin hänestä tuntui siltä, kuin olisi siellä ollut vain tunturiseinä ja puut, jotka olivat yhdessä rykelmässä sen juurella. Mutta yhtäkkiä hän huomasi lehtien lomassa kasvot — toisella rannalla seisoi nainen, jolla oli valkoiset kasvot ja liehuva pellavankeltainen tukka — tämän suuret vaaleanharmaat silmät ja värähtelevät, punertavat sieraimet muistuttivat Guldsveineniä. Nainen oli puettu johonkin vihreältä vivahtavaan vaatteukseen, ja oksat ja varvut peittivät hänet korkeaa povea myöten, joka välkkyi ja kimalteli soijista ja ketjuista.

Kristiina katsoi näkyä — silloin nainen nosti kättään, näytti hänelle kultakukista solmittua seppeltä ja viittasi sillä.

Kristiina kuuli Guldsveinenin äkkiä korskahtavan kovaa ja säikähtyneesti — hän kääntyi katsomaan taakseen — ori kimmahti pystyyn, kiljui pitkään ja äänekkäästi, pyörähti ympäri ja porhalsi ylämäkeen että tanner tömisi. Toiset hevoset seurasivat perästä — mennä pyyhälsivät suoraan vierinkivirinnettä ylös, kivien ropistessa ympärillä ja oksien ja juurien katkeillessa ruskaen.

Silloin Kristiina päästi kovan huudon. "Isä", huusi hän, "isä!" Hän sai jalat alleen, juoksi rinnettä ylös hevosten perästä tohtimatta katsoa taakseen, kapusi vieremää ylös, takertui helmoihinsa ja vieri alas vähän matkaa, kiipesi taas ylämäkeen tapaillen tukea vertavuotavin käsin, ryömi eteenpäin kipein, revityin polvin, huusi Guldsveineniä ja isää — hien valuessa koko ruumista pitkin, virratessa kuin vesi hänen silmiensä sisään, ja sydämen takoessa haljetakseen kylkiluita vastaan; kauhun itku pusersi hänen kurkkuansa.

"Isä, isää!"

Silloin hän kuuli tämän äänen jostakin ylempää. Hän näki tämän tulevan pitkin harppauksin vieremän poikki — auringossa välkkävän vieremän; matalat koivut ja haavat seisoivat liikkumatta rinteellä ja niiden lehdet välkähtelivät auringonpaisteessa — rinne oli niin hiljainen ja valoisa, mutta isä tuli juosten mäkeä alas, huutaen häntä nimeltä, ja Kristiina lysähti kasaan ja ymmärsi, että hän nyt oli pelastettu.

"Sancta Maria!" Lauritsa laskeutui polvilleen tyttären viereen ja nosti hänet syliinsä — hän oli kalpea ja hänen suunsa oli niin omituisen näköinen, että Kristiinaa rupesi peloittamaan vieläkin enemmän; oli kuin hän vasta isän kasvoista olisi nähnyt, miten suuressa vaarassa hän oli ollut.

"Lapsi, lapsi —", hän nosti tämän veriset kädet, katseli niitä, näki seppeleen tämän paljaassa päässä ja kosketti sitä. "Mitä tämä on — miten olet joutunut tänne, pikkarainen —"

"Minä lähdin Guldsveinenin perästä", nyyhkytti hän isänsä rinnalla. "Minua rupesi niin peloittamaan kun te kaikki nukuitte, mutta sitten tuli Guldsveinen. — Ja sitten joku viittasi minulle joen toiselta puolen —"

"Kuka viittasi — oliko se joku mies?"

"Ei, se oli nainen — se viittasi ja sillä oli kultainen seppel kädessä — luulen, että se oli maahis-impi, isä —"

"Jeesus Kristus", sanoi Lauritsa hiljaa tehden ristinmerkin lapsen ja itsensä yli.

Hän auttoi Kristiinaa rinnettä ylös, kunnes he tulivat ruohoiselle penkereelle; silloin hän nosti lapsen syliinsä ja kantoi tätä eteenpäin. Lapsi riippui hänen kaulassaan ja itki ääneen — eikä voinut lakata, vaikka isä kuinka koetti kiellellä.

Vähän ajan kuluttua he kohtasivat miehet ja Isridin. Tämä löi kätensä yhteen, kuultuaan mitä oli tapahtunut:

"Niin, kyllä se on ollut haltia-impi — hän on koettanut viekoitella tuon kauniin lapsen vuoreen, uskokaa minua —"

"Ole vaiti", käski Lauritsa tuimasti. "Meidän ei olisi pitänyt puhella semmoisia täällä metsän keskellä — ei sitä tiedä kuka piilee kiven alla ja kuulee joka sanan."

Hän veti esiin kultaisen kaulakäätynsä paidan alta ja ripusti sen ynnä pyhän ristin Kristiinan kaulaan, pistäen sen tämän paljasta rintaan vasten.

"Ja te toiset", hän sanoi, "tietäkääkin pitää kurissa suunne, sillä Ragnfridin ei pidä milloinkaan saada tietää, että lapsi on ollut näin suuressa vaarassa."

Nyt käytiin ottamaan kiinni hevosia, jotka olivat juosseet metsään ja sitten palattiin kiireesti karjalaitumelle, jonne toiset hevoset olivat jääneet. Kaikki nousivat sitten ratsaille ja ajoivat Jørundgaardin karjataloa kohti; sinne ei ollut pitkä matka.

Aurinko oli laskemassa heidän saapuessaan sinne; karja oli tarhassa ja Tordis oli juuri lypsämässä vuohia. Karjatuvassa seisoi puuro liedellä valmiiksi keitettynä, sillä karjanhoitajat olivat nähneet heidät ylhäällä vartiorovion luona aikaisemmin päivällä; heitä oli siis tiedetty odottaa.

Vasta silloin taukosi Kristiinan itku. Hän istui isänsä sylissä syöden puuroa ja viilipiimää isän lusikasta.

Lauritsa aikoi seuraavana päivänä käydä eräällä lammella kauempana tunturilla; siellä oli pari paimenta sonnien kera. Kristiinalla oli alunpitäen ollut lupa päästä mukaan, mutta nyt sanoi isä, että hän sai jäädä tupaan: — "ja pitäkääkin huoli siitä, Tordis ja Isrid, että ovi pysyy lukossa ja räppänä suljettuna siihen asti kun me palaamme metsältä — sekä Kristiinan että tuon kastamattoman tähden, joka makaa kätkyessä."

Tordis oli joutunut niin säikähdyksiin, ettei uskaltanut jäädä enää tunturille sylilapsen kanssa, hän oli vielä kirkottamatta synnytyksen jälkeen — vaan halusi mieluimmin palata laaksoon heti. Lauritsa sanoi, että se oli luonnollista hänestä; Tordis saattoi lähteä toisten matkassa seuraavan päivän iltana; hän arveli saavansa jonkun vanhemman leski-ihmisen Jørundgaardista tämän sijaan.

Tordis oli levittänyt tuoksuvaa, tuoretta tunturiheinää nahkojen alle lavitsoille; sillä oli niin vahva ja makea tuoksu, että Kristiina nukkui jo melkein isän lukiessa isämeitää ja Avea.

"Ja kyllä nyt kuluu kotvan aikaa, ennenkuin otan sinut toistamiseen tunturille", sanoi Lauritsa, taputtaen häntä poskelle.

Kristiina havahtui horroksestaan:

"Isä — enkö minä pääse sinun mukanasi eteläänkään syksyllä, kuten olet luvannut —"

"Sen sitten näemme", sanoi Lauritsa, ja paikalla nukahti Kristiina suloiseen uneen lammasnahkojen välissä.