III.

Haugen sijaitsi korkealla ylänteellä länsipuolella laaksoa. Oli kuutamoyö ja koko maailma valkoisena. Toinen toisensa takaa työntäytyivät lumipeitteiset tunturinharjat kalpealle, tähtiköyhälle taivaalle. Varjotkin, joita tunturikupurat ja könkäät heittelivät lumilakeuksille, näyttivät oudon ohuilta ja värittömiltä, sillä kuu ajelehti niin ylhäällä.

Alas laaksoon viettävä metsä oli valkea lumesta ja huurteesta, ympäröiden kuin muuri valkoisia aukeoita, joiden keskeltä kohosi pieniä aita- ja rakennusripelloksia. Alutta aivan laakson pohjassa tihenivät varjot pimeydeksi.

Aashild-rouva tuli ulos läävästä, sulki oven jälkeensä ja jäi seisomaan lumeen. Valkoisena kaikki, ja kuitenkin oli enemmän kuin kolme viikkoa adventtiin.

Pakkanen Klemensinmessun aikaan — nyt oli tullut talvi todenteolla. Niinpä niin, se kuului tavallisesti katovuoden tulemuksiin —.

Tuo vanha nainen huokasi syvään. Jälleen talvi ja pakkanen ja yksinäisyys. — Sitten hän nosti lumesta maitorainnan ja lyhdyn ja lähti tarpomaan tupaa kohti. Katsoi sitten vielä kerran ympärilleen.

Rinteen puoliväliin ilmestyi neljä mustaa täplää metsästä. Neljä ratsumiestä — keihäänkärki välähti kuutamossa. Miehet lähestyivät hitaasti lumessa — kukaan ei ollut käynyt talossa lumentulon jälkeen. Tänneköhän nuo aikoivat —.

Neljä asetakkista miestä —. Kukaan, joka kävi luvallisilla asioilla hänen talossaan, ei olisi kulkenut sellaisessa seurassa. Hän ajatteli arkkua, jossa oli hänen ja Bjørnin omaisuus. Taisi olla paras piiloutua ulkosuojiin.

Hän katseli talven lumia ja lakeutta. Sitten hän meni tupaan. Molemmat vanhat koirat, jotka olivat maanneet savu-uunin luona, pieksivät hännällään palkkeja. Nuoret koirat oli Bjørn vienyt muassaan tunturille.

Hän puhalsi eloa kekäleihin ja laittoi lisää puita takkaan, täytti lumella padan ja pani sen tulelle. Siivilöi maidon puiseen kuppiin ja kantoi sen porstuakamariin.

Aashild vaihtoi likaisen, värjäämättömän sarkahameensa, joka haisi läävälle ja hielle, tummansiniseen pukuun ja muutti valkoisen aivinaliinan rohtimisen huivin sijaan, järjestäen sen kauniisti päähänsä ja hartioille. Hän riisui vielä takkuiset nahkasaappaansa ja veti jalkaan koplasolkikengät.

Sitten hän alkoi siistiä tupaansa — tasoitti patjat ja nahkat vuoteessa, jossa Bjørn oli loikonut päivällä, pyyhki puhtaaksi pöydän ja asetteli kohdalleen penkin pieluksia.

Aashild-rouva seisoi uunin edessä pieksäen illallispuuroa koirien nostaessa melun. Hän kuuli hevosten ääniä pihalta, kuuli miesten askeleita portailta, sitten joku kopautti ovea keihäällä. Aashild nosti padan tulelta, suori pukuaan ja meni koirat kintereillään avaamaan ovea.

Ulkona kuutamoisella pihalla piteli kolme nuorta miestä neljää huuruista hevosta. Mies, joka seisoi portailla, huudahti iloisesti:

"Aashild-täti, itsekö sinä tulet ovea avaamaan. Ihan täytyy sanoa: Ben trouvé!"

"Sisarenpoika, sinäkö se olet! Vastaan sinulle samoin! Mene sisään, sillä aikaa kun minä johdan miehesi talliin."

"Oletko yksin kotona", kysyi Erlend. Hän lähti mukaan Aashildin opastaessa miehiä.

"Bjørn-herra lähti apumiehen keralla tunturille reellä — hakemaan kotiin rehua, jota hän on kerännyt sieltä", sanoi Aashild-rouva. "Ja palvelusneitoa minulla ei ole", hän sanoi hymyillen.

Vähän tämän jälkeen istuivat nuo neljä nuorta miestä penkillä, selin pöytään, katsellen vanhaa rouvaa, joka hääräili hiljaa ja joutuisasti ruoan toimittamisessa. Hän levitti pöydälle liinan ja pani sen päälle palavan kynttilän, toi esiin voita, juustoa, karhun kinkun ja korkean pinon ohuita, hienoja leipäkorppuja. Hän kantoi olutta ja simaa kellarista tuvan alta ja kaatoi sitten puuron hienolle puuvadille sekä käski heitä alkamaan.

"Ei tässä ole paljoa noin nuorille ja vankoille miehille", hän sanoi hymyillen. "Keitän toisen padallisen. Huomenna saatte parempaa — minulla on ollut kota lukittuna talvisaikaan, paitsi milloin on leipomista tai oluen panoa. Meitä on vähän väkeä talossa, ja minä alan käydä vanhaksi, sisarenpoika."

Erlend nauroi ja puisti päätään. Hän huomasi miestensä käyttäytyvän tuota vanhaa vaimoa kohtaan niin kunnioittavasti ja huomaavaisesti, ettei hän ollut nähnyt milloinkaan näitä sellaisina.

"Sinä olet omituinen nainen, täti. Äiti oli kymmenen vuotta vanhempi sinua ja hän oli vanhemman näköinen viimeksi sinun luona käydessämme kuin miltä sinä näytät vieläkään."

"Nuoruus haihtui nopeasti Ragnhildilta, niin on asia", sanoi Aashild-rouva hiljaa. "Mistä sinä nyt tulet", kysyi hän tuokion kuluttua.

"Olen ollut jonkun aikaa pohjoisessa, Lesjassa", sanoi Erlend. "Olen pitänyt asuntoa siellä. En tiedä, osannetko arvata, millä asioilla minä liikun näillä mailla?"

"Tarkoitat, tiedänkö minä sinun kosineen Lauritsa Bjørgulfinpojan tytärtä Jørundgaardin kartanosta?" virkkoi Aashild-rouva.

"Niin", sanoi Erlend. "Pyysin häntä julkisesti ja kaikella kunnialla, mutta Lauritsa Bjørgulfinpoika antoi jyrkän kiellon. Nyt en tiedä muuta neuvoa, koska Kristiina ja minä emme aio antaa erottaa itseämme, kuin että ryöstän hänet pois väkivalloin. Minulla on — minulla on ollut tiedustaja seudulla ja tiedän hänen äitinsä olleen Sundbyssä Klemensinmessusta asti ja aikovan jäädä sinne joksikin aikaa; Lauritsa on niemellä muiden laakson miesten kanssa noutamassa talvivaroja Siliin."

Aashild-rouva mietti vähän.

"Tuo tuuma on paras jättää täyttämättä, Erlend", hän lausui. "En luule neidon seuraavan sinua hyvällä, ja et kai aio käyttää väkivaltaa."

"Kyllä hän seuraa. Olemme puhuneet tästä monta kertaa — hän on useasti pyytänyt minua viemään itsensä pois."

"Onko Kristiina —!" sanoi Aashild-rouva. Sitten hän nauroi: "Ei sinun silti tule luottaa siihen, että saat hänet kanssasi, kun todella aiot pitää hänen sanastansa kiinni."

"Kyllä", sanoi Erlend. "Ja olin nyt ajatellut, täti, että sinä lähettäisit sanan Jørundgaardiin, pyytäen Kristiinaa luoksesi — viikoksi tai siten, vanhempien ollessa poissa. Silloin ehtisimme Hamariin ennen kuin kukaan huomaa häntä kadonneeksi", selitti hän.

Aashild-rouva vastasi, koko ajan hymyillen:

"Oletko myös ajatellut, mitä meidän on vastaaminen, Bjørnin ja minun, kun Lauritsa tulee vaatimaan meitä tilille tyttärestään?"

"Olen", sanoi Erlend. "Että meitä oli neljä asestettua miestä, ja että neito oli suostuvainen."

"En tahdo auttaa sinua tässä asiassa", sanoi rouva kiivaasti. "Lauritsa on ollut uskollinen ystävämme monta vuotta — hän ja hänen vaimonsa ovat kunnian väkeä, enkä minä tahdo ryhtyä pettämään heitä tai häpäisemään Kristiinaa. Jätä rauhaan se neito, Erlend. Olisi muutenkin jo aika sukumme nähdä sinua toisenlaisissa toimissa kuin kiertämässä maasta toiseen milloin minkin varastetun naisen kanssa —"

"Meidän on paras puhua kahdenkesken, täti", sanoi Erlend lyhyeen.

Aashild-rouva otti kynttilän, meni kamariin ja sulki oven heidän perästään. Hän istuutui jauhopurnun päälle. Erlend seisoi kädet vyöhön pistettyinä ja katsoi alas häneen.

"Voit sanoa vielä senkin Lauritsa Bjørgulfinpojalle, että Sira Jon vihki meidät Gerdarudissa, ennen kuin matkustimme eteenpäin rouva Ingebjørg Haakonintyttären luo Ruotsiin."

"Vai siten", sanoi Aashild-rouva. "Oletko varma siitä, että Ingebjørg-rouva tahtoo ottaa teidät vastaan sinne tullessanne?"

"Puhuin hänen kanssaan Tunsbergissä", sanoi Erlend. "Hän kohteli minua rakkaana sukulaisena ja kiitti minua siitä, että tarjosin hänelle palvelustani joko täällä tai Ruotsissa. Ja Munan on luvannut lähettää hänelle kirjeen mukanani."

"Tiedät kai senkin", sanoi Aashild-rouva, "että jos voit saada jonkun papin vihkimään itsenne, niin on Kristiina kadottanut kaikki oikeutensa taloon ja tavaraan isänsä jälkeen. Eivätkä hänen lapsensa tule olemaan sinun laillisia perillisiäsi. Epävarmaa on myös, tullaanko häntä katsomaan oikeaksi vaimoksesi."

"Ehkä ei tässä maassa. Siksi minä lähdenkin etsimään turvaa Ruotsista. Hänen kantaisänsä Laurentius Laamanni ei ollut koskaan toisella tapaa naimisissa neitsyt Bengtan kanssa — he eivät saaneet koskaan tämän veljen suostumusta. Ja kuitenkin häntä kohdeltiin rouvana —"

"Heillä ei ollut lapsia", sanoi Aashild-rouva. "Luuletko minun poikieni pitävän pois hyppysiään sinun perinnöstäsi, jos kuolisit ja Kristiina jäisi leskeksi ja hänelle jäisi lapsia, joista saatettaisiin kiistellä, ovatko ne aviossa syntyneet!"

"Tuomitset väärin Munania", sanoi Erlend. "Toisia lapsia tunnen vähän — tiedän, ettei sinulla ole syytä liikaan lempeyteen heitä kohtaan. Mutta Munan on aina ollut uskollinen sukulaismieheni — hän on iloinen siitä, että minä menen naimisiin; hän oli puhemieheni. — Ja voinhan minä tunnustaa omikseni lapset, jotka meille syntyvät —"

"Sillä olet merkitsevä niiden äidin jalkavaimoksesi", sanoi Aashild-rouva. "Mutta minä en ymmärrä, miten tuo hiljainen Jon Helgesøn uskaltaisi antautua vihoihin piispan kanssa, vihkiessään sinut vastoin lakia."

"Minä ripitin itseni hänelle kesällä", sanoi Erlend alentaen ääntään. "Silloin hän lupasi vihkiä meidät, jos kaikki muut keinot näyttäytyisivät turhiksi."

"Siten siis", sanoi Aashild-rouva. "Olet ottanut selkääsi vaikean synnin, Erlend. Kristiinalla oli hyvä olo vanhempiensa luona — ja häntä odotti hyvä naimakauppa kauniin ja kunniallisen, hyvää sukua olevan miehen kanssa."

"Kristiina on kertonut", lausui Erlend, "sinun sanoneen, että hän ja minä voisimme sopia hyvin yhteen. Ja ettei Simon Andreksenpoika ollut sopiva mies hänelle."

"Minä olen sanonut ja minä olen sanonut", kivahti täti. "Minä olen sanonut niin paljon elämäni aikana. — En ymmärrä, miten olet voinut saada tahtosi läpi Kristiinaan nähden noin helpolla. Monta kertaahan te ette ole voineet edes tavata toisianne. Enkä minä olisi uskonut tuon neidon olevan helpolla otettavissa —"

"Tapasimme Oslossa", sanoi Erlend. "Sitten hän oli käymässä, setänsä luona Gerdarudissa. Hän tuli metsään tapaamaan minua." Erlend katsoi alas ja sanoi hyvin hiljaa: "Me saimme olla yksin siellä —."

Aashild-rouva kavahti pystyyn. Erlend taivutti päänsä vielä alemma.

"Ja siitä pitäen — hän oli ystäväsi, niinkö", kysyi Aashild-rouva epäuskoisesti.

"Niin", Erlend hymyili herkästi ja väristen. "Siitä pitäen olimme ystäviä. Eikä hän ollut kovin vastaan — mutta syytön hän on silti. Silloin hän tahtoi minun viemään itsensä pois — hän ei halunnut takaisin omaistensa luokse —"

"Mutta sinä et tahtonut?"

"En, tahdoin koettaa saada hänet vaimokseni hänen isänsä suostumuksella?"

"Onko siitä kauan", kysyi Aashild-rouva.

"Siitä tulee vuosi Laurinmessunaikaan", vastasi Erlend.

"Et ole pitänyt kiirettä kosinnalla", virkkoi toinen.

"Hän ei ollut aikaisemmasta kihlauksestaan vapaa", vastasi Erlend.

"Etkö senjälkeen ole ollut hänen likettyvillään", kysyi Aashild.

"Saimme asetetuksi niin, että tapasimme muutaman kerran" — jälleen kulki hänen huulillaan äskeinen väreilevä hymy. "Eräässä talossa kaupungissa."

"Jumalan nimessä", sanoi Aashild-rouva. "Olen auttava sinua ja häntä niin hyvin kuin voin. Huomaan, että Kristiinalle on käyvä liian vaikeaksi elää vanhempiensa katon alla sellainen taakka hartioillaan. Ei kai siinä ole enempää?" kysyi hän.

"Ei, mikäli minä olen kuullut", sanoi Erlend lyhyesti.

"Oletko ajatellut", kysyi Aashild hetken kuluttua, "että Kristiinalla on ystäviä ja omaisia pitkin laakson laitoja?"

"Meidän täytyy kulkea salaa, niin paljon kuin voimme", sanoi Erlend. "Siksi meidän on päästävä matkaan pian, että ehdimme kappaleen matkaa, ennenkuin isä palaa kotiin. Sinun on lainattava meille rekesi, täti."

"Entä hänen setänsä Skogissa — mitä hän on sanova kuullessaan sinun hommaavan häitä hänen veljensätyttären kanssa?"

"Aasmund on puhunut puolestani Lauritsalle", sanoi Erlend. "Hän ei voi olla kumppalimme, mutta hän on ummistava silmänsä — meidän täytyy tulla papin luokse yöllä ja matkustaa eteenpäin yöllä. Ja sitten toivon Aasmundin esittävän Lauritsalle asian siten, ettei sovi jumalaapelkääväisen miehen, sellaisen kuin Lauritsa, käydä erottamaan meitä, kun pappi kerran on vihkinyt meidät — vaan hänen on paras antaa suostumuksensa, niin että meistä tulee laillinen aviopari. Sinun tulee sanoa hänelle samaa. Saakoon hän asettaa sovinnon ehdot ja määrätä mieleisensä sakot."

"En luule, että Lauritsa Bjørgulfinpoikaa on hyvä neuvoa tässä asiassa", sanoi Aashild-rouva. "Jumalan ja Pyhän Olavin nimessä, tuumasi ei miellytä minua, sisarenpoika. Mutta ymmärrän sen olevan viimeisen keinon, mihin voit ryhtyä, jos mielit parantaa sen vaurion, jonka olet tehnyt Kristiinalle. Tahdon itse ratsastaa Jørundgaardiin huomenna, jos annat mukaani yhden miehistäsi ja jos voin saada pohjoisrinteen Ingridin hoitamaan eläimiä."

* * * * *

Aashild-rouva tuli Jørundgaardiin seuraavana iltana kuun parastaikaa kamppaillessa viimeisten päivänsäteiden kanssa. Hän näki, miten kalpeaksi ja kaitaposkiseksi Kristiina oli tullut, neidon tullessa häntä vastaan pihamaalle.

Aashild-rouva istui uunin kupeessa leikkien pienempien kanssa. Hän tarkasti Kristiinaa salavihkaa tämän kattaessa pöytää. Laiha hän oli ja hiljaisen näköinen. Hän oli aina ollut hiljainen, mutta nyt se oli toisenlaista hiljaisuutta. Aashild-rouva aavisti kaiken sen jännityksen ja itsepäisen uhman, joka piili sen takana.

"Kai te olette kuullut", sanoi Kristiina tullen hänen luokseen, "mitä täällä on tapahtunut syksyn jälkeen?"

"Siitäkö, että sisarenpoikani on kosinut sinua?"

"Muistatteko", kysyi Kristiina, "miten kerran sanoitte, että hän ja minä voisimme soveltua yhteen. Mutta että hän oli liian rikas ja korkeasukuinen minulle?"

"Olen kuullut Lauritsan olevan toista mieltä asiassa", sanoi Aashild kuivasti.

Kristiinan silmät välähtivät ja hän hymyili hiukan. Katsoppas tuota, ajatteli Aashild-rouva. Ja niin epämieluista kuin hänestä olikin, täytyi hänen alistua Erlendin tahtoon ja tyytyä auttamaan asiaa, kuten tämä oli pyytänyt.

* * * * *

Kristiina laati vieraalle tilan vanhempiensa sänkyyn, ja Aashild-rouva pyysi neitoa nukkumaan rinnallaan. Heidän käytyään levolle ja tuvan tultua hiljaiseksi, esitti Aashild-rouva asiansa.

Hänen sydämensä kävi omituisen raskaaksi huomatessaan, ettei tuo lapsi näyttänyt ollenkaan välittävän surusta, jonka hän oli tuottava vanhemmilleen. Minä olin sentään kestänyt surua ja vaivaa Baardin luona enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, ajatteli hän. Mutta sama lienee meidän kaikkien laita. Kristiina ei näyttänyt huomanneen sitäkään, miten Ulvhild oli heikontunut viime syksyn kuluessa — Aashild mietti, että Kristiina oli tuskin näkevä enää pikku siskoansa elossa. Mutta hän ei virkkanut siitä mitään — mitä kauemmin Kristiina jaksoi pysyttää yllä hurjan riemunsa ja uskonsa, sitä parempi kai oli.

Kristiina nousi vuoteesta ja keräsi pimeässä koristeensa lippaaseen, jonka hän kätki vuoteeseensa. Silloin ei Aashild-rouva kuitenkaan voinut olla sanomatta:

"Minusta olisi parempi, Kristiina, että Erlend ratsastaisi tänne isäsi palattua kotiin, että hän avoimesti tunnustaisi tehneensä suuren vääryyden sinua kohtaan, sekä antaisi asiansa Lauritsan käsiin."

"Pelkään, että isä silloin tappaisi Erlendin", sanoi Kristiina.

"Sitä Lauritsa ei tekisi, jos Erlend kieltäytyisi tarttumasta miekkaan appeansa vastaan", vastasi Aashild. "Minä en tahdo, että Erlend joutuu nöyryytettäväksi", sanoi Kristiina. "Enkä minä tahdo, että isäni tulisi tietämään Erlendin koskeneen minuun ennen kuin hän pyysi minua kunniallisesti isältäni."

"Luuletko Lauritsan suuttuvan vähemmän", kysyi Aashild-rouva, "kuullessaan sinun paenneen kartanosta hänen kanssaan ja luuletko sen olevan hänelle helpomman kantaa. Muuksi kuin Erlendin jalkavaimoksi ei laki sinua myönnä, niin kauan kuin elät hänen kanssaan ilman isäsi suostumusta."

"On aivan toinen asia", Kristiina sanoi, "jos minusta tulee Erlendin jalkavaimo siksi, ettei hän voinut saada minua aviovaimokseen."

Aashild-rouva oli ääneti. Hän ajatteli, miten hän saattaisi tavata Lauritsa Bjørgulfinpojan tämän palattua kotiin ja huomattuaan tyttärensä tulleen ryöstetyksi. Silloin sanoi Kristiina:

"Huomaan, Aashild-rouva, teidän pitävän minua kelvottomana lapsena. Mutta täällä on nyt ollut semmoinen olo siitä pitäen kuin isä palasi käräjiltä, että jokainen päivä on ollut tuska hänelle ja minulle. Paras että kerran tulee loppu asiasta."

* * * * *

He ratsastivat Jørundgaardista aikaisin seuraavana aamuna ja joutuivat Haugeniin vähän jälkeen puolenpäivän. Erlend oli heitä vastassa pihamaalla, ja Kristiina viskautui hänen syliinsä välittämättä palvelijasta, joka oli ollut saattomiehenä.

Tupaan tultuaan hän tervehti Bjørn Gunnarinpoikaa ja sitten Erlendin molempia miehiä aivan kuin hän olisi ollut näiden kanssa hyvä tuttu ennestään. Aashild-rouva ei voinut huomata hänessä vähäisintäkään pelon tai arkuuden ilmausta. Ja myöhemmin, heidän istuessaan pöydässä ja Erlendin selittäessä suunnitelmaansa, sanoi Kristiinakin sanansa tiestä neuvoteltaessa, esittäen, että he ratsastaisivat Haugenista niin myöhään seuraavana iltana, että joutuisivat Rosteniin kuun painuessa alas sekä ajaisivat pimeässä Silin kautta Loptsgaardiin, sieltä pitkin Ottaaenjoen rantaa sillalle ja Ottan sekä Laagenin länsirantaa korpiteitä niin pitkälle kuin hevoset jaksoivat. Päivä heidän täytyisi levätä jossakin karjatuvassa, joita siellä oli pitkin rinteen reunaa, "sillä Hollediksen käräjäalueella voimme tavata kaikkialla väkeä, joka tuntee minut."

"Oletko varustanut rehua hevosille", sanoi Aashild-rouva. "Ette te voi rasittaa karjatuvan ihmisiä tämmöisenä vuonna — jos siellä mitään onkaan — tiedät myös, ettei kellään koko laaksossa ole tänä vuonna rehua myytäväksi asti."

"Olen ajatellut sitä", vastasi Kristiina. "Saatte lainata meille rehua ja ruokaa kolmen päivän varat. Siinäkin on yksi syy lisää siihen, ettei meidän tule lähteä kovin monta samassa joukossa — Erlend saa lähettää Jonin takaisin Husabyhyn. Trøndelagenissa on ollut parempi vuosi, niin että sieltä riittää joku kuorma tunturin yli ennen joulua.

"Etelässä on muutamia köyhiä, joita mielelläni soisin teidän auttavan, Aashild-rouva, Erlendin ja minun nimissäni."

Bjørn rämähti kummalliseen ilottomaan nauruun. Aashild-rouva pudisti päätään. Mutta Ulv-renki kohotti tummat terävät kasvonsa ja katsoi Kristiinaa omituisen röyhkeästi hymyillen:

"Husabyssä ei ole milloinkaan liikavarallisuutta, Kristiina Lauritsantytär, olkoon hyvä vuosi taikka kato Mutta ehkä asiat muuttuvat, kun te tulette johtoon. Puheestanne kuuluu kuin te olisitte se emäntä, jota Erlend tarvitsee."

Kristiina nyökkäsi rauhallisesti ja jatkoi puhettaan. Heidän täytyi pysytteleidä mahdollisimman paljon syrjässä valtatieltä. Eikä hänestä näyttänyt järkevältä kulkea Hamarin kautta. Erlend muistutti, että Munan oli siellä — heidän piti hakea tuo herttuattarelle menevä kirje.

"Silloin saa Ulv erota seurastamme Fagabergin kohdalla ja ratsastaa Munan-herran luo, meidän pysyessä Mjøsin länsipuolella ja ratsastaessa Landiin ja syrjäteitä Habelandin kautta Hakedaliin. Sieltä kuuluu kulkevan autio metsätie etelään Margretadaliin, niin on setäni kertonut. Ei meidän ole hyvä ratsastaa Raumariken kautta nykyisenä aikana, kun Dyfrinissä valmistellaan suuria häitä", sanoi Kristiina nauraen.

Erlend meni hänen luokseen ja tarttui häntä olkapäihin, ja Kristiina nojautui taapäin huolimatta miehistä, jotka olivat näkijöinä. Aashild-rouva sanoi suutuksissaan:

"Kukaan ei voisi luulla sinun karkaavan ensi kertaa kotoasi."

Ja Bjørn-herra röhötti jälleen kuten äsken.

Vähän ajan kuluttua nousi Aashild-rouva ja meni kotaan valmistamaan ruokaa. Hän oli pannut tulen liedelle, sillä Erlendin miesten piti maata siellä yöllä. Hän pyysi Kristiinaa mukaansa, "sillä minä tahdon voida vannoa Lauritsa Bjørgulfinpojalle, ettette te olleet yhtään hetkeä kahdenkesken minun kattoni alla", sanoi hän vihaisesti.

Kristiina nauroi ja lähti mukaan. Heti heidän jälestään tuli Erlend sinne, veti kolmijalan lieden ääreen ja istui naisväen jaloissa. Hän tavoitti Kristiinaa joka kerran kun tämä osui ulottuville, hääriessään edestakaisin. Viimein istutti hän hänet polvellensa.

"Niin on kuin Ulv sanoo, että sinä olet se emäntä, jota minä tarvitsen."

"Niinpä kyllä", sanoi Aashild-rouva nauraen ja suutuksissaan, "sinulla saattaa olla hyötyä hänestä. Hänhän se tässä panee alttiiksi kaiken — sinä et kadota paljoakaan."

"Aivan oikein", sanoi Erlend. "Mutta minä olen näyttänyt hänelle tahtovani kulkea oikeata tietä. Älä nyt ole noin vihainen, Aashild-täti."

"Minun täytyy olla vihainen", sanoi rouva. "Tuskin olet saanut asiasi järjestykseen kun jo heität kaiken ja lennät maailmalle naisen kanssa."

"Muistappas täti", sanoi Erlend. "Niin se on ollut aina, etteivät ne ole miesten huonoimpia, jotka sotkevat asiansa naisen tähden — niin kertovat sadut."

"Niin, Jumala paratkoon", sanoi Aashild. Hänen kasvonsa pehmenivät ja nuorentuivat. "Tuon puheen minä olen kuullut ennen, Erlend" — hän tarttui tämän päähän ja tukisti häntä.

Samassa riuhtaisi Ulv Haldorinpoika oven auki ja sulki sen sukkelasti takanansa:

"Taloon on tullut vieras, Erlend — sellainen, josta et välittäisi, luullakseni."

"Onko se Lauritsa Bjørgulfinpoika", kysyi Erlend ja hyppäsi pystyyn.

"Ei ole niin hyvin", vastasi renki. "Se on Eline Ormintytär."

* * * * *

Ovi aukaistiin ulkoa päin; nainen, joka tuli sisään, työnsi Ulvin tieltään ja astui tulta kohti. Kristiina katsoi Erlendiä. Ensin näytti siltä kuin tämä olisi vaipunut ja lysähtänyt kokoon, sitten hän oikaisi itsensä ja tuli tummanpunaiseksi.

"Mistä helvetin kattilasta sinä tulet tänne — mitä tahdot täältä?"

Aashild-rouva astui esiin ja lausui:

"Lähtekää tupaan, Eline Ormintytär — sen verran tietoa tavoista meidänkin talossamme on, ettemme ota vastaan vieraita kodassa."

"En osaa odottaa, Aashild-rouva", sanoi toinen, "että Erlendin sukulaiset ottaisivat minut vastaan vieraanansa. — Kysyitkö mistä tulen — tulen Husabystä, kuinkas muuten. Terveisiä Ormilta ja Margretilta; he voivat hyvin."

Erlend ei vastannut.

"Kuullessani sinun antaneen Gissur Arnfininpojan lähettää itsellesi rahaa ja aikovasi takaisin etelään", hän jatkoi, "ajattelin sinun jääneen tällä kertaa sukulaisiisi Gudbranninlaaksoon. Tiesin sinun kosineen heidän naapurinsa tytärtä."

Hän katsoi Kristiinaan ensi kertaa ja kohtasi tämän silmät. Kristiina oli hyvin kalpea, mutta katsoi rauhallisesti ja tutkivasti toiseen.

Kristiina oli kylmä kuin kivi. Hän oli tiennyt siitä hetkestä asti, jolloin ilmoitettiin kuka oli tullut — että siinä se nyt oli, se jota hän aina oli välttänyt ajatuksissaan; hän oli koettanut hukuttaa sen uhmaan ja rauhattomuuteen ja kärsimättömyyteen; koko ajan hän oli koettanut olla ajattelematta, oliko Erlend mahtanut vapautua kokonaan aikaisemmasta jalkavaimostansa. Nyt hänet oli tavoitettu, turha taistella enää. Mutta hän ei rukoillut puolestansa.

Hän näki, että Eline Ormintytär oli kaunis. Tämä ei ollut enää nuori, mutta kaunis hän oli, kerran hänen oli täytynyt olla häikäisevän kaunis. Hän oli heittänyt hupun taakse; hänen päänsä oli pyöreä kuin kerä ja kiinteän muotoinen, poskiluut olivat hiukan ulkonevat — mutta oli helppo nähdä, että hän kuitenkin kerran oli ollut hyvin sorea. Liina peitti ainoastaan takaosan päätä; puhuessaan suori Eline käsillään kullankiiltävää, lainehtivaa etutukkaa hiusliinan alle. Kristiina ei ollut nähnyt kellään naisella noin suuria silmiä; ne olivat tummanruskeat, pyöreät ja kovat, mutta kapeiden, sysimustien kulmakarvojen ja pitkien silmäripsien alla näyttivät ne ihmeellisen kauniilta kullankarvaista tukkaa vastaan. Hänen huulensa ja ihonsa olivat sierettyneet ratsastuksen jälkeen pakkasessa, mutta se ei pilannut paljoakaan hänen kauneuttaan. Raskas matkapuku peitti hänen vartalonsa, mutta hän liikkui ja käyttäytyi siinä kuten ainoastaan sellainen nainen, joka on täysin tietoinen ruumiinsa upeudesta. Hän oli tuskin Kristiinan mittainen, mutta ryhti oli sellainen, että hän vaikutti pitemmältä kuin solakka ja hentovartaloinen neito hänen vierellään.

"Onko hän ollut sinun luonasi Husabyssä koko ajan", kysyi Kristiina hiljaa.

"Minä en ole ollut Husabyssä", sanoi Erlend lyhyeen ja punastui jälleen. "Minä olen ollut Hestuåsissa enimmän osan kesää."

"Olen tullut tuomaan sinulle sellaista sanomaa, Erlend", sanoi Eline, "ettei sinun tarvitse enää virua sukulaistesi luona heidän vieraanvaraisuuttaan kokemassa siksi, että minä olen ollut ohjaamassa taloasi. Minä jäin leskeksi syksyllä."

Erlend seisoi jälleen vaiti.

"Minä en ole pyytänyt sinua tulemaan Husabyhyn viime vuonna ohjaamaan taloani", sanoi hän tukalasti.

"Kuulin kaiken olevan rempallaan siellä", sanoi Eline. "Minulla oli siksi paljon rakkautta sinua kohtaan entuudesta, Erlend, että katsoin saavani huolehtia menestyksestäsi — vaikka Jumala tietää, ettet suinkaan ole kohdellut kauniisti lapsiamme tai minua."

"Lasten puolesta olen tehnyt minkä olen voinut", sanoi Erlend. "Ja tiedät myös hyvin, että minä heidän tähtensä suostuin sinun jäämiseesi Husabyhyn. Että sinä olisit sillä hyödyttänyt minua tai heitä, sitä et voi sanoa", sanoi Erlend hymyillen halveksuvasti. "Olisi kai Gissur osannut hoitaa asiat ominkin neuvoin."

"Sinä olet aina uskonut Gissurista hyvää", sanoi Eline hiljaa nauraen. "Mutta asia on sellainen, Erlend — että minä olen nyt vapaa. Jos sinä tahdot, voit siis täyttää lupauksen, jonka kerran annoit minulle."

Erlend oli vaiti.

"Muistatko", kysyi Eline, "sitä yötä, jolloin synnytin poikasi? Sinä lupasit silloin ottaa minut vaimoksesi, kun Sigurd kerran kuolisi".

Erlend pyyhkäisi kädellään hiestynyttä otsaansa. "Kyllä, minä muistan sen", hän sanoi.

"Tahdotko pitää tuon lupauksen nyt?" kysyi Eline.

"En", sanoi Erlend.

Eline Ormintytär katsoi Kristiinaan — hymyili vähän ja nyökäytti päätään. Ja katsoi sitten taas Erlendiin.

"Siitä on kymmenen vuotta, Eline", sanoi tämä. "Sen jälkeen olemme eläneet yhdessä vuodesta toiseen kuin kaksi riivattua."

"Ei kai ainoastaan siten!" sanoi toinen yhä hymyillen.

"Siitä on vuosia ja aikoja kun on toisenlaista ollut", sanoi Erlend raukeasti. "Lapset eivät saata auttaa sitä. Ja sinä tiedät — tiedät, että minä tuskin jaksan olla enää samassa huoneessa sinun kanssasi", hän melkein huusi.

"Sitä minä en saattanut huomata, kun kävit kotona kesällä", sanoi Eline merkitsevästi hymyillen. "Silloin emme olleet vihamiehiä — aina."

"Jos lasket meidän olleen ystäviä, niin sama se minusta", sanoi Erlend väsyneesti.

"Aiotteko jäädä tänne", lausui Aashild-rouva. Hän mätti puuroa kahteen suureen puiseen vatiin, ja työnsi toisen Kristiinan käteen. Tyttö otti sen vastaan. "Vie se sisään — Ulv, ota sinä toinen, — pankaa ne pöydälle, illallista me tarvitsemme, kävipä niin tai näin."

Kristiina ja palvelija lähtivät puurovateineen. Aashild-rouva sanoi toisille:

"Tulkaa nyt tekin; turha teidän on seisoa tässä sättimässä toisianne."

"Parempi, kun Eline ja minä saamme selvittää asiat heti", vastasi Erlend.

Siihen Aashild-rouva ei enää vastannut mitään, vaan meni.

Kristiina oli asettanut vadin tuvan pöydälle ja tuonut olutta kellarista. Hän istui penkillä suorana kuin kynttilä ja tyynenä kasvoiltansa, mutta ei syönyt. Ei ollut toisillakaan liian hyvä ruokahalu, Bjørnillä enempää kuin Erlendin miehilläkään. Ainoastaan sille miehelle, joka oli tullut Elinen kanssa, sekä Bjørnin apumiehelle maistui ruoka. Aashild-rouva istuutui ja koetti syödä puuroa. Kukaan ei puhunut.

Pitkän ajan kuluttua tuli Eline Ormintytär yksin sisään. Aashild-rouva tarjosi hänelle paikan itsensä ja Kristiinan välissä; Eline kävi istumaan ja söi vähän aikaa. Silloin tällöin näkyi hänen huulillaan peitetyn hymyn jälki ja hän silmäsi Kristiinaa.

* * * * *

Hetken kuluttua lähti Aashild-rouva kotaan käymään.

Tuli oli melkein sammunut. Erlend istui kolmijalalla sen vieressä, kumarassa ja pää käsien varassa.

Aashild-rouva meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

"Jumala armahtakoon, Erlend, miten sinä olet sotkenut asiasi —!"

Erlend katsoi ylös, hänen kasvonsa olivat juomuiset surkeudesta.

"Hän kantaa lasta", hän sanoi sulkien silmänsä.

Aashild-rouvan kasvot sävähtivät ja hän tarttui tuimasti Erlendin hartioihin.

"Kenenkä sitten?", kysyi Aashild raa'asti ja juhlallisesti.

"Minun se ei ole", sanoi Erlend voimattomasti, kuten aikaisemmin. "Mutta sinä et kai usko sitä — sitä ei usko kukaan —" hän vaipui jälleen kasaan.

Aashild-rouva asettui hänen eteensä lieden reunalle.

"Miehistäydyppäs nyt, Erlend. Ei ole helppo uskoa sinua tässä asiassa. Voitko vannoa, ettei se ole sinun?"

Erlend kohotti riutuneet kasvonsa.

"Niin totta kuin olen Jumalan armon tarpeessa —. Niin totta kuin toivon — toivon — Jumalan korvanneen äidille kaiken sen, mitä hänen täytyi kestää maailmassa — minä en ole koskenut Elineen sen jälkeen kuin näin Kristiinan ensi kerran!" Hän huusi viimeiset sanat, niin että Aashild-rouvan täytyi hillitä häntä.

"Sitten minä en ymmärrä, miksi tämä olisi niin suuri onnettomuus. Sinun tulee ottaa selvä, kuka on sen isä ja palkata hänet naimaan Eline."

"Luulisin sen olevan Gissur Arnfininpojan — voutini Husabyssä", sanoi Erlend väsyneesti. "Puhuimme siitä viime syksynä — ja sitten myöhemminkin ja —. Sigurdin kuolemaahan on odotettu jo jonkun aikaa. Hän oli halukas naimaan hänet, jos minä antaisin sopivat myötäjäiset —"

"Niin", sanoi Aashild-rouva. Erlend jatkoi:

"Eline väittää, ettei hän huoli häntä. Hän tahtoo väittää minut isäksi. Jos vannon itseni vapaaksi — luuletko kenenkään uskovan muuta kuin että minä vannon väärin —"

"Sinun täytyy saada hänet luopumaan tuosta päätöksestä", sanoi Aashild-rouva. "Ei ole muuta neuvoa kuin että ajat kotiin Husabyhyn hänen kanssaan huomispäivänä. Ja sitten sinun pitää olla kova ja päättäväinen ja saada toimeen tuo avioliitto voutisi ja Elinen kesken."

"Niin", sanoi Erlend. Sitten hän viskautui suulleen ja itki ääneen.

"Etkö sinä ymmärrä, täti — mitä sinä luulet Kristiinan ajattelevan tästä —"

* * * * *

Yöllä nukkui Erlend kodassa miesten kanssa. Tuvassa nukkui Kristiina Aashild-rouvan kanssa tämän vuoteessa, ja Eline toisessa vuoteessa. Bjørn lähti talliin.

Seuraavana aamuna seurasi Kristiina Aashild-rouvaa läävään. Tämän lähtiessä kotaan varustamaan einettä, kantoi Kristiina maidon tupaan.

Siellä paloi kynttilä pöydällä. Eline oli puettu ja istui sänkynsä laidalla. Kristiina toivotti hiljaa hyvän huomenen, haki maitokulhon ja siivilöi maidon siihen.

"Annatko minulle siemauksen maitoa?" kysyi Eline. Kristiina otti puisen kauhan ja ojensi sen toiselle; tämä hörppi ahnaasti maitoa ja katsoi laidan yli Kristiinaan.

"Sinä siis olet Kristiina Lauritsantytär, joka on erottanut minut Erlendistä", hän sanoi, antaen kauhan takaisin.

"Tietänette itse, oliko tuossa mitään erottamista", vastasi nuorempi.

Eline puri huultaan.

"Mitä sinä aiot tehdä", hän sanoi, "jos Erlend väsyy sinuunkin kerran ja tahtoo naittaa sinut palvelusrengilleen? Aiotko silloinkin totella Erlendiä?"

Kristiina ei vastannut; silloin toinen nauroi ja sanoi:

"Nyt sinä kai tottelet häntä joka asiassa. Mitenkähän olisi — heittäisimmekö arpaa yhteisestä miehestämme, me kaksi Erlend Nikulauksenpojan jalkavaimoa."

Kun ei vastausta kuulunut, nauroi hän jälleen ja sanoi: "Oletko niin typerä, ettet tahdo kieltää olevasi jalkavaimo?"

"Sinulle en viitsi valehdella", sanoi Kristiina.

"Ei se hyödyttäisikään", vastasi Eline entiseen tapaansa. "Minä tunnen tuon miehen. Hän pörhisteli kai edessäsi niinkuin teiri toista kertaa tavatessanne, niinhän? Säälin sinua, kaunis lapsi."

Kristiinan posket kalpenivat. Kipeänä inhosta hän sanoi hiljaa:

"En tahdo puhua kanssasi —"

"Luuletko, että hän tulee kohtelemaan sinua paremmin kuin minua!" yltyi Eline uudestaan puhumaan. Silloin Kristiina vastasi purevasti:

"Minä en ole valittava, tekipä hän miten tahtoi. Itse lähdin harhateille — enkä itke ja volise, jos tie alkaa viedä umpeen —"

Eline oli ääneti vähän aikaa. Sitten hän sanoi punaisena kasvoiltaan ja ääni epävarmana:

"Minäkin olin neito, kun hän sai minut, Kristiina — vaikka olin ollut tuon vanhan miehen vaimo seitsemän vuotta. Mutta sinä et voine ymmärtää, miten kurjaa se oli."

Kristiina alkoi ankarasti täristä. Eline katsoi häneen. Sitten hän kaivoi matka-arkustaan, joka oli hänen vieressään vuodeportaalla, pienen sarven. Hän rikkoi vahan ja sanoi hiljaa:

"Sinä olet nuori ja minä vanha, Kristiina. Tiedän turhaksi taistella sinua vastaan — sinun aikasi on nyt. Tahdotko juoda kanssani, Kristiina?"

Kristiina ei hievahtanut. Silloin toinen kallisti sarvea. Kristiina huomasi, ettei hän juonut. Eline sanoi:

"Sen kunnian voit kai sentään suoda minulle, että juot kanssani — ja lupaat, ettet ole oleva kova äitipuoli lapsilleni?"

Kristiina tarttui sarveen. Samassa aukaisi Erlend oven. Hän pysähtyi paikalleen ja katsoi toisesta toiseen.

"Mitä tämä merkitsee", hän kysyi.

Silloin vastasi Kristiina, ja hänen äänensä oli viiltävä ja villi:

"Me juomme toistemme onneksi, me kaksi jalkavaimoasi —"

Erlend tarttui hänen ranteeseensa ja väänsi hänen kädestään sarven. "Ole vaiti", sanoi hän tuikeasti. "Sinä et saa juoda hänen kanssaan."

"Minkätähden en", sanoi Kristiina äskeisellä äänellä. "Hän oli yhtä neitseellinen kuin minä sinun vietellessäsi hänet —"

"Sen hän on sanonut niin usein, että taitaa lopulta uskoa sen itse", sanoi Erlend. "Muistatko, miten lähetit minut Sigurdin puheille tuon lorun kera, ja hän näytti toteen, että hän jo ennen oli tavannut sinut toisen miehen kainalossa."

Kalpeana inhosta kääntyi Kristiina poispäin. Eline oli tullut tummanpunaiseksi, sitten hän sanoi uhmaavasti:

"Ei hän silti spitaaliseksi tule, vaikka juokin kanssani."

Erlend kääntyi vihaisena Elineä kohti — ja äkkiä hänen kasvonsa venähtivät pitkiksi ja jäykistyivät:

"Jeesus!" pääsi hänen suustaan kuulumattomasti. Hän tarttui Elineä käsivarteen.

"Juo siis hänen onnekseen", sanoi hän käskevästi ja vapisten. "Juo ensin itse, sitten hän on juova perästäsi."

Eline riuhtaisihe irti äänekkäästi voihkaisten. Hän pakeni takaperin pitkin huonetta, toinen jälessänsä. "Juo", tämä käski. Hän tempasi tikarinsa vyöstä ja seurasi ase kädessä toista. "Juo se ryyppy, jonka olet varustanut Kristiinan juotavaksi." Hän tarttui Elineä käsivarteen ja kiskoi hänet pöydän luo painaen hänet juomasarvea kohti.

Eline parkaisi ja painoi päänsä käsiään vasten.

Erlend päästi hänet irti, seisoi ja vapisi.

"Helvetti oli elämäni Sigurdin luona", huusi Eline, "sinä, sinä lupasit — mutta sinä olet ollut vielä kamalampi minulle, sinä Erlend!"

Silloin Kristiina astui esiin ja tarttui sarveen: "Yhden meistä on juotava — molempia sinä et voi pitää —"

Erlend sieppasi häneltä sarven ja lennätti hänet luotaan niin kiivaasti, että hän kaatui maahan Aashild-rouvan vuoteen viereen.

Erlend painoi juoma-astiaa Eline Ormintytiären suuta vasten — hän seisoi polvi penkillä tämän kimpussa pöydän luona, ja pitäen tätä päästä koetti pakoittaa häntä juomaan.

Eline työnsi kätensä Erlendin käsivarren alle, tempasi tikarin pöydältä ja tavoitti sillä Erlendiä. Isku ei viiltänyt juuri muuta kuin Erlendin vaatteita, Silloin hän käänsi terän itseään vasten ja vaipui heti sen jälkeen syrjittäin Erlendin syliin.

Kristiina nousi lattialta ja tuli heidän luokseen. Erlend piteli Elineä, tämän pää riippui alas hänen käsivarreltaan. Hän alkoi korista melkein heti — hänellä oli verta kurkussa, sitä valui hänen suustaan. Hän syljeksi sitä ulos ja sanoi:

"Sinulle minä olin aikonut — sen juoman — kaikista niistä kerroista — jolloin olet pettänyt minua —"

"Hae Aashild-täti tänne", sanoi Erlend matalasti. Kristiina seisoi liikkumatta.

"Hän kuolee", sanoi taas Erlend.

"Silloin hänen osansa on parempi kuin meidän", lausui Kristiina. Erlend katsoi häneen — hänen silmiensä epätoivo sai Kristiinan pehmenemään. Hän lähti ulos tuvasta.

"Mikä nyt?" kysyi Aashild-rouva Kristiinan astuessa kotaan.

"Me olemme tappaneet Eline Ormintyttären", sanoi Kristiina. "Hän kuolee —"

Aashild-rouva lähti juoksuun. Mutta Eline henkäisi viimeisen kerran hänen astuessaan sisään.

* * * * *

Aashild-rouva oli pannut kuolleen pitkälleen penkille, pessyt veren hänen kasvoistaan ja peittänyt ne liinalla. Erlend seisoi selkä seinää vasten ruumiin takana.

"Ymmärrätkö, että tämä oli pahin, mitä saattoi tapahtua?"

Hän oli latonut puita ja karankoja uuniin; nyt hän asetti sarven niiden keskeen ja puhalsi tulen liekkiin.

"Voitko luottaa miehiisi", hän kysyi jälleen.

"Ulviin ja Haftoriin luulisin kyllä —. Jonia ja sitä miestä, joka tuli Elinen keralla, en tunne paljoa."

"Ymmärräthän", sanoi Aashild, "että jos tulee ilmi Kristiinan ja sinun olosi yhdessä täällä, ja että olitte tuvassa yksin hänen kanssaan silloin kun hän kuoli, olisit yhtä hyvin voinut antaa Kristiinan juoda Elinen sarvesta. — Ja jos leviää tieto myrkystä, on kansa muistava sen, mistä minua syytettiin kerran. — Oliko hänellä sukua tai ystäviä?"

"Ei", sanoi Erlend hiljaa. "Hänellä ei ollut ketään muita kuin minä."

"Kuitenkin", jatkoi Aashild-rouva, "voi käydä vaikeaksi salata asia ja saada ruumis tieltä, ilman että pahin epäluulo lankeaisi sinuun."

"Hänen pitää päästä vihittyyn maahan", sanoi Erlend, "vaikka se veisi minulta koko Husabyn. Mitä sinä sanot, Kristiina?"

Kristiina nyökäytti päätään.

Aashild-rouva istui vaiti. Mitä enemmän hän mietti, sitä vaikeampi hänen oli keksiä selvitystä. Pirtissä istui neljä miestä — voisiko Erlend lahjoa heidät vaikenemaan, voisivatko he saada jonkun näistä, erittäinkin Elinen saattomiehen, lähtemään maasta: kaikki yhtä epävarmaa. Ja Jørundgaardissa tiedettiin Kristiinan olleen täällä — jos Lauritsa saisi kuulla asiasta, ei kukaan voinut arvata, mihin tämä saattoi ryhtyä. Ja sitten oli kuollut saatava pois. Länsitunturi ei ollut ajateltavissa — jälellä oli Raumsdalin tie, Trondheimiin tunturin yli vievä tie, tai sitten eteläinen tie, joka kulki laakson pohjaa. Ja jos totuus tulisi julki, ei sitä uskottaisi — vaikkakin sen annettaisiin käydä täydestä.

"Minun täytyy neuvotella tästä Bjørnin kanssa", sanoi hän, nousi ja meni ulos.

Bjørn Gunnarinpoika kuunteli vaimonsa kertomusta yhtään ainoata jännettä liikauttamatta ja siirtämättä katsettaan Erlendistä.

"Bjørn", sanoi Aashild-epätoivoisena. "Jonkun täytyy vannoa nähneensä hänen itse surmanneen itsensä."

Bjørnin elottomat silmät tummenivat hitaasti; hän katsoi vaimoonsa ja hänen suunsa vetäytyi kieroon hymyyn:

"Tarkoitat, että tuon jonkun tulisi olla minä?"

Aashild-rouva risti kätensä ja kohotti ne häntä kohden: "Bjørn, ymmärräthän mitä tämä merkitsee noille kahdelle —"

"Ja sinä arvelet, että minun elämäni on jo loppuunkulutettu", kysyi hän vitkaan. "Vai tarkoitatko, että minussa on vielä jälellä sen verran sitä miestä, joka olin ennen, että uskallan vannoa väärin pelastaakseni tuon pojan sortumasta? Minusta, joka itse jouduin haudatuksi — koko loppuiäkseni. Sanoin 'jouduin'", korosti hän vielä.

"Sen sinä sanot siksi, että minä olen nyt vanha", kuiskasi Aashild. Kristiina purskahti vihlovaan itkuun. Hän oli istunut nurkassa Aashildin vuoteen luona jäykistyneenä ja hiljaa. Nyt hän itki hillittömästi. Oli kuin Aashild-rouvan ääni olisi repinyt hänen sydämensä auki. Se oli ollut raskas lemmen muistoista, oli kuin vasta tuo ääni olisi saanut Kristiinan selvästi käsittämään, mitä hänen ja Erlendin rakkaus oli ollut. Kuuman ja kiihkeän onnen muisto tulvahti kaiken yli — huuhtoi pois menneen yön paatuneen, epätoivoisen vihan. Hän tajusi ainoastaan rakkautensa ja tahtonsa kestää lujana.

Kaikki kolme katsoivat häneen. Silloin Bjørn-herra tuli hänen luokseen, nosti häntä leuan alta ja katsoi häneen:

"Sanotko sinä, Kristiina, että hän teki sen itse?"

"Ei ole yhtään väärää sanaa siinä, mitä olette kuullut", sanoi Kristiina päättävästi. "Me kiusasimme häntä, kunnes hän teki sen."

"Hän oli tarkoittanut Kristiinalle vielä pahemman kohtalon", sanoi Aashild.

Bjørn-herra päästi Kristiinan. Hän meni ruumiin ääreen, nosti sen siihen sänkyyn, missä Eline oli nukkunut yöllä, ja käänsi sen kasvot seinään päin; sitten hän veti peitteen hyvästi sen yli.

"Voit lähettää Jonin ja sen miehen, jota et tunne, kotiin Husabyhyn viemään sellaista sanaa, että Eline palaa matkassasi etelään. Anna heidän ratsastaa puolenpäivän aikaan. Sano, että naiset nukkuvat vielä ja että he saavat aterioida kodassa. Sitten saat puhua Haftorin ja Ulvin kanssa. Onko hän uhannut tehdä tätä ennen? Niin että voit tehdä siitä valan, jos sellaista kysyttäisi?"

"Joka ainoa ihminen, joka on ollut talossani viimeiset vuodet, jolloin asuimme siellä", sanoi Erlend väsyneesti, "voi todistaa hänen uhkailleen ottaa henkensä — ja myöskin minun henkeni toisin ajoin — kun puhuin tahtovani erota hänestä."

Bjørn nauroi karkeasti.

"Sitähän minä ajattelin. Illalla puemme hänet matkatamineihin ja istutamme hänet rekeen. Sinä saat istua hänen rinnallensa —". Erlend horjahti. "Sitä minä en saata."

"Paljonkohan sinussa on jälellä miestä, kun vielä saat hoitaa asioitasi parikymmentä vuotta lisää", sanoi Björn. "Luuletko paremmin voivasi ajaa? Niin minä istun kuolleen vieressä. Meidän on ajettava yöllä ja takateitä, kunnes saavumme Froniin. Tässä pakkasessa ei kukaan tiedä, kauanko hän on ollut kuollut. Ajamme munkkien majapaikkaan Roaldstadissa. Siellä me todistamme, sinä ja minä, teidän joutuneen sanakiistaan reessä. Se on todistettua, ettet sinä ole suostunut elämään hänen kanssaan sen jälkeen kuin pääsit kirouksesta, kuten myös, että olet kosinut vertaistasi neitoa. Ulv ja Haftor saavat pysyä syrjässä koko matkan, niin että saattavat vannoa, jos tarvitaan, nähneensä hänet viimeksi elävänä. Sen kai sinä voit saada aikaan? Munkkien luona voit hommata hänet kirstuun — ja sitten saat ostaa papeilta hänelle hautarauhan ja itsellesi sielunrauhan.

"Eihän tämä ole kaunista, ei. Mutta sinä et ole järjestänyt asioitasi niin, että ne näyttäisivät kauniimmilta. Älä seiso siinä kuin mikäkin ämmä, joka on pyörtymässä. Herra varjele, poika, sinä et ole vielä tuntenut miekanterää kurkullasi."

* * * * *

Tunturilta puhalsi pureva tuuli — ilmassa lenteli hienoa, hopeankiiltävää vitiä, jota tuuli ajoi alas kinoksilta ja pyöritteli kuutamoisessa sinisessä ilmassa, miesten lähtiessä matkalle.

Reen eteen oli valjastettu kaksi hevosta peräkkäin.

Erlend istui ajamassa. Kristiina meni hänen luokseen:

"Tällä kertaa, Erlend, saat koettaa lähettää minulle sanan matkan menosta ja siitä, miten sinun asiasi käyvät."

Toinen rutisti hänen kättään niin, että Kristiina luuli veren purskahtavan kynsien juuresta:

"Vieläkö sinä rohkenet pysyä minussa, Kristiina?"

"Vielä", vastasi tämä ja lisäsi kotvasen kuluttua: "kaikkeen tähän olemme syypäät yhteisesti — minä kiihoitin sinua, sillä tahdoin hänen kuolemaansa."

Aashild-rouva ja Kristiina seisoivat katsoen ajajien jälkeen. Reki oli milloin ylhäällä kinoksen harjalla, milloin syvällä lumessa. Se hävisi näkyvistä eräässä alankopaikassa — ja tuli esille kauempana valkoisella kukkulalla. Mutta sitten miehet ajoivat erään töyrään varjoon ja katosivat kokonaan.

Molemmat naiset istuivat uunin edessä selkä tyhjään sänkyyn päin, josta Aashild-rouva oli kantanut vaatteet ja oljet ulos. He tunsivat molemmat, että se seisoi siinä ammollaan ja tuijotti heitä.

"Tahdotko nukkua kodassa yöllä", kysyi Aashild-rouva kerran.

"Eikö tuo liene sama, missä me nukumme", sanoi Kristiina.

Aashild-rouva lähti ulos ilmaa katsastamaan.

"Jos siellä rupeaa tuulemaan tai tulee suojailma, eivät he ehdi kauas ennenkuin joutuvat kiinni", sanoi Kristiina.

"Täällä Haugenissa tuulee aina", vastasi Aashild-rouva. "Ei siellä näy merkkiäkään ilmanmuutoksesta."

"Sinun ei tule unohtaa, minkälaisen kohtalon hän oli aikonut teille", virkkoi Aashild-rouva taas kerran.

Kristiina vastasi hiljaa:

"Olisin minä voinut tahtoa samaa hänen sijassansa."

"Et mitenkään sinä olisi voinut tahtoa saattaa toista ihmistä spitaaliseksi", sanoi Aashild-rouva kiihtyen.

"Muistatko, täti, sinä sanoit kerran minulle, että on hyvä kun ei ihminen uskalla tehdä sitä, mikä hänestä ei ole kaunista. Mutta ettei ole yhtä hyvä, jos joku asia ei näytä kauniilta siksi, ettei uskalla tehdä sitä."

"Sinä et uskaltaisi tehdä sitä siksi, että se on synti", sanoi Aashild-rouva.

"Niin, en luule", sanoi Kristiina. "Mutta niin on, että minä olen jo tehnyt yhtä ja toista, jota en olisi uskonut uskaltavani tehdä ennen, sentähden että se oli synti. Mutta minä en silloin tiennyt, että syntiä seuraa toisten polkeminen."

"Erlend oli päättänyt lopettaa huonon elämänsä paljon ennen kuin hän tapasi sinut", vastasi Aashild kiihkeästi. "Jo sitä ennen noiden kahden välit olivat loppuneet."

"Tiedän sen", sanoi Kristiina. "Mutta hänellä ei liene ollut liikaa syytä uskoon, ettei Erlendin päätöksiä voisi horjuttaakin."

"Kristiina", rukoili Aashild-rouva tuskissansa, "et kai sinä jätä Erlendiä nyt. Te ette ole enää pelastettavissa muuten, kuin että pelastatte toisenne."

"Noin tuskin kukaan pappi opettaisi", sanoi Kristiina hymyillen hyytävästi. "Mutta minä tiedän, etten tule jättämään Erlendiä, en, vaikka minun täytyisi polkea maahan oma isäni."

Aashild-rouva nousi.

"Voimme yhtä hyvin toimittaa jotakin kuin istua tässä tyhjin toimin", hän sanoi. "Turha meidän taitaa olla mennä nukkumaankaan."

Hän nouti kirnun kamarista, kantoi tupaan maitoastioita, joista kaatoi maidon kirnuun ja asettui kirnuamaan.

"Anna minun tehdä tämä", pyysi Kristiina. "Minulla on nuorempi selkä."

He hääräsivät puhumatta; Kristiina seisoi kamarin oven luona kirnuamassa ja Aashild karttasi villaa lieden luona. Vasta sitten kun Kristiina oli siivilöinyt joukosta voin ja alkoi painella sitä, kysyi hän äkkiä:

"Aashild-täti — eikö teitä milloinkaan peloita se päivä, jolloin teidän täytyy seisoa Jumalan edessä?"

Aashild-rouva nousi, tuli Kristiinan luokse ja asettui tämän eteen valoon:

"Ehkä rohkenen kysyä häneltä, joka on luonut minut sellaiseksi kuin olen, voiko hän armahtaa minua kun hänen aikansa on läsnä. Sillä minä en ole milloinkaan pyytänyt hänen armoansa tehdessäni vastoin hänen käskyjänsä. Enkä ole milloinkaan tinkinyt Jumalalta taikka mieheltäni yhtään penninkiä siitä leiviskästä, josta minut on pantu vastaamaan maallisessa kodissamme."

Vähän ajan kuluttua hän sanoi hiljaa:

"Munan, vanhin poikani, oli kaksikymmenvuotias. Hän ei ollut silloin sellainen kuin tiedän hänen olevan nyt. Eivät ne sellaisia olleet, lapseni, eivät —"

Kristiina vastasi hiljaa:

"Mutta teillä on sentään ollut Bjørn-herra rinnallanne koko ajan, joka päivä ja yö."

"On — sekin minulla on ollut", sanoi Aashild.

* * * * *

Vähän ajan kuluttua voi oli valmis. Aashild-rouva sanoi silloin, että heidän täytyi koettaa heittäytyä kyljelleen vähäksi aikaa.

Pimeässä vuoteessa kietoi hän käsivartensa Kristiinan hartioiden ympärille ja veti tuon nuoren pään poveansa vasten. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän kuuli tämän tasaisesta, hiljaisesta hengityksestä, että hän oli nukahtanut.