III I.

LAURITSA BJØRGULFINPOIKA

Kristiina saapui kotiin kauneimpana kevätaikana. Laagen juoksi hyrskyisenä kartanon ja peltojen sivu; lepistön hiirenkorvien välitse vilahteli ja välähteli virta hopeasäkeniä suihkuten. Oli kuin valolla olisi ollut oma äänensä ja sävelensä pauhinassa — kun hämärä laski, kuului äänikin hiljenevän. Veden kohu kaikui Jørundgaardin ympärillä yötä päivää, ja Kristiinasta tuntui kuin hän olisi kuullut hirsiseinienkin tärisevän niinkuin harppulaudan.

Tuntureilta, jotka olivat kiedotut siniseen autereeseen päivän toisensa jälkeen, juoksi alas kiiltäviä vesisäikeitä. Maa uhkui ja väreili lämpöä; oras peitti melkein koko mullan ja sankka ruoho kiilsi kuin silkki tuulen pyyhkäistessä sitä. Lehdot ja kukkulat tuoksuivat hyvältä, ja heti auringon laskettua erkani ilmaan väkevä, vilvas ja hapahko nesteiden ja laihon lemu — oli kuin maa olisi huokunut pitkään ja virvoittuneena. Väristen muisti Kristiina hänestä tuntuneen samalta, kun Erlend päästi hänet syleilystään. Joka ilta hän paneutui levolle sairaana ikävästä ja heräsi aamulla hiestyneenä ja uuvuksissa unistaan.

Hänestä tuntui käsittämättömältä, että kotona voitiin olla puhumatta ainoatakaan sanaa siitä ainoasta, mitä hän ajatteli. Mutta kului viikko toisensa jälkeen kaikkien vaietessa Kristiinan asiasta ja kenenkään utelematta, mitä hän hautoi. Isä oli usein metsällä nyt kun kevätkylvö oli tehty — hän hoiteli tervamiilujaan, vei kerallaan metsästyshaukat ja koirat ja viipyi poissa päiväkaudet. Kotona ollessaan hän puhui tyttärelle yhtä lempeästi kuin ennen — mutta hänellä ei tuntunut olevan oikein mitään sanomista tälle, eikä hän kertaakaan pyytänyt Kristiinaa mukaansa ratsastaessaan kartanosta.

Kristiina oli pelännyt joutuvansa kuulemaan äidin valituksia, mutta Ragnfrid ei virkkanut halaistua sanaa — ja se tuntui vieläkin ilkeämmältä.

* * * * *

Juhananmessun olutkesteissä jakoi Lauritsa Bjørgulfinpoika joka vuosi köyhille kaiken sen ruoan ja särpimen, joka oli säästynyt taloon kuluneen paastoviikon aikana. Ne, jotka asuivat lähellä Jørundgaardia, kävivät tavallisesti itse noutamassa almunsa; heitä kestittiin silloin hyvin, ja Lauritsa vieraineen ja koko palveluskuntineen kerääntyi almuntarvitsijain ympärille, sillä näiden joukossa oli iäkkäitä vanhuksia, jotka osasivat satuja ja runolauluja. Niin he sitten istuivat pirtissä, lyhentäen aikaansa oluenjuonnilla ja sopuisalla juttuamisella, ja illalla tanssittiin tanhualla.

Juhananmessu oli tänä vuonna kolea ja pilvisäinen, mutta kukaan ei murehtinut sitä, sillä uhkasi tulla kuivuus. Ei ollut satanut veden tippaa Halvardinmessun jälkeen, ja tunturillakin oli ollut niukanlaisesti lunta; eikä kukaan muistanut nähneensä Laagenissa niin vähän vettä keskellä sydänkesää kolmeentoista vuoteen.

Lauritsa ja hänen vieraansa olivat siis hyvillä mielin lähtiessään tervehtimään almunanojia pirtin puolelle. Nämä istuivat pöydän ympärillä syöden maitopuuroa ja juoden olutta päälle, ja Kristiina autteli pöydässä, palvellen sairaita ja vanhoja.

Lauritsa tervehti vieraitaan ja kysyi, olivatko nämä tyytyväiset kestitykseen. Sen jälkeen hän lähti lausumaan tervetulleeksi erään iäkkään ruotiukon, joka oli tänä päivänä siirretty Jørundgaardiin. Miehen nimi oli Haakon, hän oli ollut soturi vanhan Haakon-kuninkaan aikana ja ollut mukana kuninkaan viime retkellä Skotlantiin. Hän oli nyt rutiköyhä ja sokea; ihmiset olivat koettaneet saada hänet sairaalaan, mutta hän kulki mieluummin taloissa, sillä häntä kohdeltiin kaikkialla niinkuin arvossapidettyä vierasta, koska hän oli harvinaisen tietorikas ja maailmaa nähnyt.

Lauritsa seisoi käsi veljensä olalla — Aasmund Bjørgulfinpoika oli tullut Jørundgaardiin vierailemaan. Hän kysyi myös Haakonilta, oliko tämä tyytyväinen ruokaan. "Olut on hyvää, Lauri Bjørgulfinpoika", vastasi Haakon. "Mutta puuron on keittänyt tamma. Käsitelty emäntä laittaa käsitellyn puuron, sanoo sananparsi, ja puuro on pohjaanpalanutta."

"Ei ollut tarkoitukseni", sanoi Lauritsa, "antaa teille pohjaanpalanutta puuroa. Mutta tuo vanha sananparsi ei pidä aina paikkaansa, niin minä ainakin toivon, sillä oma tyttäreni on keittänyt puuron." Hän nauroi ja käski Kristiinan ja Tordiksen kiiruhtaa läskivateja noutamaan.

Kristiina sujahti nuolena ulos kotaa kohti. Hänen sydämensä tykytti — hän oli nähnyt ohimennen sedän kasvot, Haakonin puhuessa emännästä ja puurosta.

Myöhään illalla hän näki isän ja sedän kävelevän kauan edestakaisin pihalla, puhellen keskenään. Häntä huimasi pelosta, eikä asia parannut siitä, että hän seuraavana päivänä näki isän olevan harvasanaisen ja juron. Mutta Lauritsa ei sanonut mitään.

Ei hän sanonut mitään sedän lähdettyäkään. Kristiina huomasi, ettei hän puhunut Haakonin kanssa yhtä paljon kuin ennen, ja kun se aika oli umpeen kulunut, joka heidän oli määrä pitää ukko luonaan, ei Lauritsa pyytänyt häntä jäämään pitemmäksi aikaa, vaan siirrätti hänet seuraavaan taloon.

* * * * *

Lauri Bjørgulfinpojalla oli muuten moninaiset syynsä jurouteen ja mielenmasennukseen, sillä uhkasi tulla suorastaan katovuosi, ja talonpojat kokoontuivat käräjiin neuvotellakseen, miten tuleva talvi oli otettava vastaan. Jo jälkikesällä oli useimmille selvä, että heidän täytyi teurastaa karjansa tai kuljettaa etelämpään myytäväksi suurin osa elukoistaan, voidakseen ostaa sijaan viljaa väkeä varten. Edellinen vuosikaan ei ollut ollut mikään hyvä viljavuosi, joten entiset varastot olivat tavallista laihemmat.

Eräänä aamuna syyspuoleen meni Ragnfrid kolmen tyttärensä kera katsomaan aivinoita, jotka hän oli levittänyt ulos valkenemaan. Kristiina kiitteli äidin taitavuutta. Silloin tämä pyyhkäsi hyväillen Ramborgin päätä:

"Tämä tulee sinun arkkuusi, pienokainen."

"Äiti", sanoi Ulvhild, "enkö minä sitten saakaan omaa arkkua, kun lähden luostariin?"

"Tiedäthän, ettet sinä jää vähemmälle kuin sisaresikaan", virkkoi Ragnfrid. "Mutta sinä et tule tarvitsemaan samanlaisia kapioita. Ja tiedäthän saavasi jäädä isän ja minun luokse koko iäksesi — jos tahdot."

"Ja kun sinä joudut luostariin, Ulvhild", sanoi Kristiina epävarmalla äänellä, — "olen minä ehkä ollut siellä jo monta vuotta."

Kristiina vilkaisi äitiinsä, mutta Ragnfrid oli vaiti.

"Jos minä olisin sellainen, että olisin voinut joutua naimisiin", sanoi Ulvhild, "en olisi milloinkaan eronnut Simonista — hän oli hyvä, ja hän oli niin surullinen sanoessaan hyvästejä meille."

"Tiedäthän, että isäsi on käskenyt meidän olla puhumatta tästä", sanoi Ragnfrid, mutta Kristiina lausui uhmaavasti:

"Kyllä minä tiedän, että hän on surrut enemmän erotessaan teistä kuin minusta."

Äiti vastasi suutuksissaan:

"Eipä hänellä olisi ollut paljon ylpeyttä, jos hän olisi osoittanut sinulle surevansa — sinä et tehnyt kauniisti Simonia kohtaan, tyttäreni. Ja kuitenkin hän pyysi meitä olemaan pakottamatta tai nuhtelematta sinua —"

"Hän arveli kai nuhdelleensa minua itse siksi paljon", sanoi Kristiina entiseen tapaan, "ettei kenenkään toisen enää ole tarpeellista sanoa minulle, miten kelvoton olen. Mutta en minä huomannut Simonin välittävän kovin paljon minusta, kuultuaan minun pitävän toista rakkaampana."

"Menkää te kotiin", sanoi äiti pienemmille. Hän kävi istumaan hirrelle, joka oli maassa, ja veti Kristiinan viereensä.

"Tiedät varsin hyvin", hän jatkoi, "että aina on pidetty sievänä ja sopivana, ettei mies puhu morsiamelleen liian paljon rakkaudesta — tai istu hänen kanssaan kahden ja osoita kovin suurta kiihkoa —"

"Hohoo", sanoi Kristiina, "eivätköhän nuoret, jotka rakastavat toisiaan, joskus voisi sattua unohtamaan, mitä vanhat pitävät sopivana."

"Varo itseäsi, Kristiina", sanoi äiti, "ettet sinä milloinkaan unohtaisi sitä." Hän oli hetken ääneti. "Taitaa olla siten, että isäsi pelkää sinun mielistyneen mieheen, jolle hän ei tahdo sinua antaa."

"Mitä setäni on sanonut", kysyi Kristiina tovin kuluttua.

"Ei enempää", sanoi äiti, "kuin että Erlendillä, Husabyn herralla, on korkeampi suku kuin maine. Hän kuuluu pyytäneen Aasmundia puhumaan puolestaan Lauritsalle. Isäsi ei tullut iloiseksi siitä."

Mutta Kristiinan kasvot alkoivat loistaa. Erlend oli puhunut hänen sedällensä. Ja hän kun oli surrut niin sitä, ettei tämä ollut antanut itsestään tietoa.

Silloin virkkoi äiti jälleen:

"Sitten kertoi Aasmund kuulleensa sellaista, että hän olisi kuljeksinut nunnaluostarin ympärillä ja että sinä olisit tullut häntä tapailemaan aitojen varsille."

"Entä sitten", kysyi Kristiina.

"Aasmund puolustaa tuota liittoa, ymmärräthän", sanoi Ragnfrid. "Mutta silloin Lauritsa suuttui enemmän kuin minä olen nähnyt hänen milloinkaan suuttuvan. Hän sanoi, että kosija, joka kierteli sellaisia teitä hänen tyttärensä luokse, oli tapaava hänet miekka kädessä. Tapamme Dyfrinin väkeä kohtaan oli jo ollut häpeällinen, mutta jos Erlend oli houkutellut sinut juoksentelemaan kanssansa pimeässä teitä pitkin, ja tämän sillä aikaa kun sinä olit luostarissa, oli se hänen mielestään selvä merkki siitä, että moisen sulhasen menettäminen oli parempi sinulle."

Kristiina väänteli käsiään — väri vaihteli hänen kasvoillaan. Äiti kietoi käsivartensa hänen ympärilleen — mutta Kristiina vääntäytyi irti ja huusi mielettömänä liikutuksesta:

"Antakaa minun olla, äiti! Vai tahdotteko koetella, olenko minä käynyt paksummaksi uumilta —"

Seuraavalla hetkellä hän lensi pystyyn, pidellen kädellään poskeansa — ja katsoi ymmällään äidin säihkyviä kasvoja. Kukaan ei ollut lyönyt häntä lapsuudesta asti.

"Istu", käski Ragnfrid. "Istu", hän toisti, ja tyttären oli toteltava. Äiti istui hiljaa vähän aikaa, ja kun hän alkoi puhua, vapisi hänen äänensä:

"Olen huomannut, Kristiina, ettet ole milloinkaan pitänyt minusta paljon. Ajattelin, että se kukaties johtui siitä, ettet luullut minun pitävän erittäin paljoa sinusta — eli siten kuin isäsi sinusta pitää. Annoin asian olla — ajattelin, että kun oli tuleva aika, jolloin itse saisit lapsia, ymmärtäisit asian —.

"Annoin sinulle rintaa, ja jo silloin oli niin, että kun Lauritsa tuli lähelle meitä, sinä heitit suustasi rinnan ja kurotuit häntä kohti ja nauroit niin että maito valui suustasi. Lauritsasta tuo oli hauskaa — ja Herra tietää, että soin sen hänelle; soin sen sinullekin, että isäsi leikki ja nauroi joka kerran kun sinut näki. Säälin sinua, palleroista, siksi etten voinut hillitä pitkiä itkujani. Ajattelin enemmän sitä, miltä tuntuisi kadottaa sinutkin, kuin osasin iloita siitä, että vielä elit. Mutta Jumalan ja Neitsyt Maarian nimessä vannon, etten rakastanut sinua vähemmän kuin Lauritsa."

Kyyneleet virtasivat Ragnfridin poskia pitkin, mutta hänen kasvonsa olivat aivan rauhalliset ja samoin hänen äänensä, kun hän jatkoi:

"Herra tietää, etten milloinkaan karsastellut ystävyyttä, joka oli teidän välillänne. Ajattelin, etten ollut tuottanut hänelle liikaa iloa niinä vuosina, jotka olimme eläneet yhdessä, ja iloitsin, että hänellä oli sinut. Ajattelin myös, että jos Ivar, minun isäni, olisi ollut samanlainen minulle, niin —.

"On paljon asioita, Kristiina, joista äidin tulee varoittaa tyttäriänsä. Ajattelin, ettei sitä tarvittu sinuun nähden, joka olit kulkenut isäsi jäljissä koko elämäsi — että sinun piti tietää, mikä on oikein ja kunniallista! Tuo, mitä äsken mainitsit — luuletko minun saattavan ajatella, että sinä tahtoisit tuottaa isällesi sellaisen surun —.

"Tahdoin vain sanoa — että toivon sinulle sellaista miestä, jota voit rakastaa. Mutta silloin sinun on oltava ymmärtäväinen — eikä annettava Lauritsan saada sitä ajatusta, että olet valinnut itsellesi onnettoman kumppalin, sellaisen, joka ei piittaa naisen rauhasta ja kunniasta. Sellaiselle hän ei ole antava sinua — ei edes päästääkseen sinut julkisesta häpeästä. Silloin on Lauritsa mieluummin antava raudan ratkaista hänen ja sen miehen välit, joka olisi pilannut elämäsi —."

Näin puhuttuaan äiti nousi ja jätti hänet.