VI.

Jälkeenpäin ei Kristiina muistanut lähimainkaan kaikkea mitä veli Edvin oli hänelle sanonut. Mutta hän lähti tämän luota mielessä ihmeellinen kirkkaus ja rauha.

Hän oli aikaisemmin taistellut epäselvää, salaista pelkoa vastaan ja koettanut uskotella itselleen, ettei hän ollut tehnyt kovin pahaa syntiä. Nyt hän käsitti Edvinin osoittaneen selvästi, että kyllä se oli ollut synti; semmoinen ja semmoinen oli hänen syntinsä ja hänen täytyi ottaa se kannettavakseen ja koettaa kantaa se kärsivällisesti ja kauniisti. Hän koetti ajatella Erlendiä ilman kärsimättömyyttä — vaikkei tämä antanut itsestään mitään tietoa ja vaikka Kristiinan täytyi jäädä vaille tämän hyväilyjä. Hänen täytyi olla vaan edelleenkin uskollinen ja ajatella häntä lempeydellä. Kristiina ajatteli vanhempiaan ja päätti korvata heille kaiken heidän rakkautensa, kun nämä ensin olivat voittaneet surun, jonka hän oli tuottava heille rikkoessaan välit Dyfrin-suvun kanssa. Ja melkein eniten kaikesta hän ajatteli niitä veli Edvinin sanoja, ettei hänen tullut etsiä puolustusta toisten virheistä; hän tunsi tulevansa nöyräksi ja hyväksi ja huomasi pian, miten helppo hänen oli saavuttaa ihmisten ystävyys. Silloin hän paikalla ajatteli tyyntyen, ettei ollut sentään kovin vaikea tulla toimeen ihmisten kanssa — ja sitten hänestä tuntui, ettei hänen ja Erlendin asiakaan kukaties ollut niin mahdoton perillesaattaa.

Siihen päivään asti, jolloin hän oli antanut sanansa Erlendille, oli hän koettanut aina tehdä sitä, mikä oli hyvää ja oikein — mutta hän oli tehnyt kaiken toisten sanalla. Nyt hän tunsi varttuneensa neidosta naiseksi. Se merkitsi enemmän kuin ne kuumat, salaiset rakkaudenosoitukset, joita hän oli ottanut vastaan ja antanut; eikä se ollut sitäkään ainoastaan, että hän oli siirtynyt isänsä vallan alta Erlendin tahdon alle. Edvin oli laskenut hänen kannettavakseen sen taakan, että hänen nyt oli itse vastattava elämästään ja myöskin Erlendin elämästä. Ja hän otti kantaakseen sen kauniisti ja nurkumatta. Näin hän sitten liikkui nunnien parissa joulupyhät; palveluksen ja ilon ja rauhan henki sai hänet tosin tuntemaan vajavaisuutensa, mutta hän lohduttautui sillä, että pian oli tuleva aika, jolloin hän oli näyttävä, mihin pystyi.

* * * * *

Mutta toisena uudenvuoden päivänä tuli herra Anders Darre odottamatta vaimoineen ja lapsineen luostariin. Nämä tahtoivat viettää loput joulusta ystävien ja sukulaisten luona kaupungissa ja ilmoittivat nyt tahtovansa ottaa Kristiinan luokseen majapaikkaan muutamaksi päiväksi.

"Ajattelin, rakas tyttäreni", sanoi Angerd-rouva, "että mielelläsi näkisit jo muita ihmisiä."

* * * * *

Dyfrinin väki asui kauniissa talossa lähellä piispan linnaa — sen omistivat Andres-herran sisarenlapset. Siellä oli iso tupa, jossa palvelusväki nukkui, ja komea yliskamari, jossa oli muurattu uuni ja kolme hyvää vuodetta; yhdessä nukkuivat Andres-herra ja Angerd-rouva nuorimman poikansa Gudmundin kera, joka oli vielä lapsi, toisessa nukkui Kristiina ja heidän kaksi tytärtään, Astrid ja Sigrid, ja kolmannessa Simon sekä tämän vanhempi veli Gyrd Andreksenpoika.

Kaikki Andres-herran lapset olivat kauniita, vähimmin Simon, mutta häntäkin pidettiin sentään näökkäänä. Ja Kristiina huomasi nyt vielä paremmin kuin ennen, käydessään Dyfrinillä edellisenä vuonna, että sekä vanhemmat että tämän neljä sisarusta kuuntelivat kaikessa Simonin mieltä ja tekivät kuten tämä toivoi. Kaikki perheen jäsenet rakastivat toisiaan sydämellisesti, mutta soivat yksimielisesti Simonille ensi sijan kaikessa.

Nämä ihmiset elivät nyt ilossa ja huminassa, kävivät joka päivä kirkoissa uhraamassa, kyläilivät kaupungilla ja istuivat yhdessä iltaa, jolloin nuoret saivat leikkiä ja tanssia. Kaikki osoittivat Kristiinalle mitä suurinta ystävällisyyttä, eikä kukaan tuntunut huomaavan, miten alakuloinen hän oli.

Illalla kun kynttilä oli sammutettu ylisillä ja kaikki olivat asettuneet vuoteisiinsa, nousi Simon sijaltaan ja tuli neitojen sängyn luokse. Hän istui sitten hetkiseksi vuoteen laitapuulle; hän puhui enimmäkseen sisarilleen, mutta vei salaa pimeässä kätensä Kristiinan povelle ja antoi sen jäädä siihen — ja Kristiina hikoili vastenmielisyydestä.

Nyt kun hänen tuntonsa sellaista kohtaan oli paljon terävämpi entistä, ymmärsi hän senkin, että oli monta seikkaa, joita ilmaistakseen Simon oli liian ylpeä ja kaino, huomattuaan, ettei Kristiina halunnut antautua sellaiseen. Ja hän tunsi kummallista katkeraa vihaa Simonia kohtaan siksi, että tämä ikäänkuin tahtoi tekeytyä paremmaksi mieheksi kuin se, joka oli ottanut hänet — vaikka hän tiesi, ettei Simon arvannut edes toisen olemassaoloa.

Mutta eräänä iltana heidän oltuaan tanssimassa toisessa talossa jäivätkin Astrid ja Sigrid sinne yöksi nukkuakseen yhdessä leikkikumppaninsa kanssa. Kun Dyfrinin väki yöllä oli asettunut lepoon ylisillään, tuli Simon Kristiinan vuoteen luo ja kapusi siihen; hän kävi pitkäkseen taljalle.

Kristiina veti taljan korviinsa ja painoi käsivarret lujasti ristiin yli rintansa. Vähän ajan kuluttua Simon tahtoi työntää kätensä Kristiinan poveen. Kristiina tunsi hänen hihansa silkkiompeleen, josta hän ymmärsi, ettei tämä ollut riisunut päältään.

"Sinä olet yhtä kaino pimeässä kuin päivällä, Kristiina", sanoi Simon naurahtaen. "Toisen kätesi voit kai sentään antaa minun pideltäväkseni?" hän kysyi, ja Kristiina työnsi hänelle sormensa nenät.

"Eikö meillä mielestäsi voisi olla jotain puhelemista, kun nyt on sattunut näin, että voimme olla yksin pienen hetken", hän virkkoi, ja silloin Kristiina ajatteli, että nyt hänen oli puhuttava. Ja hän vastasi "kyllä". Mutta sitten hän ei saanut puhutuksi sanaakaan.

"Saanko minä tulla taljan alle", pyysi Simon taas. "Täällä on kylmä —." Ja hän pujahti taljain ja villaisen vaatteen väliin, joka Kristiinalla oli lähinnä itseään. Simon kiersi käsivartensa hänen päänalusensa ympäri, mutta teki sen siten, ettei hän koskettanut Kristiinaa. Näin he makasivat hetken aikaa.

"Sinä et ole mikään helppo kosittava", sanoi Simon vähän ajan kuluttua ja nauroi iloisesti. "Minä lupaan sinulle, etten edes suutele sinua, jos se on vasten mieltäsi. Mutta kai sinä sentään uskallat puhua minulle?"

Kristiina kostutti huulensa kielensä kärjellä, mutta oli sittenkin vaiti.

"Luulenpa sinun vapisevan", ryhtyi Simon taas puhumaan. "Eihän asia vain liene niin, että sinulla on jotakin minua vastaan, Kristiina?"

Kristiina ei katsonut voivansa valhetella Simonille ja hän vastasi "ei", mutta ei mitään muuta.

Simon makasi vielä vähän aikaa; hän yritti saada puhetta käyntiin. Mutta viimein hän taas nauroi ja lausui:

"Sinä taidat tarkoittaa, että minä saan tyytyä siihen, ettei sinulla ole mitään minua vastaan — tänä iltana — ja olla iloinen siitäkin. Kylläpä olet ylpeä — saat sittenkin antaa suukon, sitten en kiusaa sinua kauemmin enää —"

Hän otti suukon, nousi istualleen ja laski jalkansa lattialle. Kristiina ajatteli, että nyt hänen täytyi sanoa mitä oli sanottava — mutta silloin Simon jo oli poissa vuoteensa luona ja Kristiina kuuli hänen riisuutuvan.

Toisena päivänä ei Angerd-rouva ollut yhtä ystävällinen Kristiinalle kuin tavallisesti. Tämä ymmärsi rouvan kuulleen jotain yöllä ja tuumivan, ettei morsian ollut suonut hänen pojalleen sitä suopeutta kuin hänen olisi äidin mielestä pitänyt.

Iltapuoleen jutteli Simon aikovansa vaihtaa itselleen hevosen eräältä ystävältään. Hän kysyi tahtoiko Kristiina lähteä mukaan katsomaan sitä. Kristiina sanoi tahtovansa ja he lähtivät yhdessä kaupungille. Ilma oli raikas ja kaunis. Yöllä oli satanut vähän lunta, ja pakasti sen verran, että lumi narisi heidän jalkojensa alla. Kristiinasta tuntui hyvältä päästä ulos pakkaseen kävelemään, ja kun Simon oli tuonut ulos aikomansa hevosen, puheli hän varsin vilkkaasti tämän kanssa siitä; hän ymmärsi hiukan hevosasioita, kun hän aina oli ollut niin paljon isänsä kanssa. Tämä oli todellakin komea eläin — hiirenkarvainen ori, jolla oli musta raita pitkin selkää ja pystyharja; se oli kaunisrakenteinen ja eloisa, mutta pienenlainen ja hintelä.

"Ei se jaksa kantaa kauan täysivaruksista miestä", tuumi Kristiina.

"En minä ole sitä siihen aikonutkaan", virkkoi Simon. Hän vei sen ulos rakennusten taa, juoksutti ja kävelytti sitä, ratsasti sen selässä ja tahtoi Kristiinaakin koettamaan. Näin heiltä meni hyväsesti aikaa ulkona päivänpaisteisella kedolla.

Viimein Kristiinan syöttäessä sille kädestään leipää ja Simonin nojatessa sen kylkeen käsi hevosen kaulalla tämä äkkiä virkkaa:

"Minusta näyttää siltä kuin sinun ja äitini välillä olisi jotakin kaunaa."

"En minä ole kantanut kaunaa äidillesi", sanoo Kristiina, "mutta minulla ei ole mitään puhuttavaa Angerd-rouvalle."

"Sinulla ei näytä olevan mitään puhuttavaa minullekaan", lausuu Simon. "En tahdo tunkeutua lähellesi, Kristiina, ennenkuin se aika tulee — mutta tästä ei kuitenkaan tule mitään, etten minä saa koskaan puhua kanssasi."

"Minä en ole koskaan ollut joutuisa suustani", sanoi Kristiina, "tiedän sen itse, enkä luule, että sinusta olisi kovin suuri tappio, jos meistä ei tulisikaan paria."

"Tiedät kyllä, mitä minä siitä asiasta ajattelen", vastaa Simon katsoen Kristiinaan.

Kristiinan posket sävähtivät punaisiksi. Ja hän huomasi äkkiä, ettei hänestä tuntunut Simon Darren kosintakaan epämieluiselta. Sitten tämä virkkoi tuokion kuluttua:

"Arne Gyrdinpoikaako sinä yhä muistat, Kristiina?" Kristiina tuijotti häneen; Simon katsoi häneen yhä ja hänen äänensä oli lempeä ja hellä, kun hän sanoi: "En moiti sinua siitä — tehän olitte kasvaneet yhdessä kuin sisarukset, eikä vielä ole kulunut vuosi umpeen hänen kuolemastaan. Mutta voit luottaa siihen, että minä tahdon parastasi —."

Kristiina oli käynyt lumivalkeaksi kasvoiltaan. Kumpikaan heistä ei puhunut mitään heidän astellessaan kaupungin läpi hämärissä. Kadun päässä, sinivihreää taivasta vasten, näkyi uuden kuun sirppi, loistava tähti sakaroiden välissä.

Vuosi, ajatteli Kristiina, eikä hän muistanut milloin hän oli uhrannut tälle yhtään ajatusta. Häntä peloitti — ehkä hän oli kevytjalkainen, huono nainen — vuosi siitä, kun hän oli nähnyt Arnen paareilla Finsbrekkenin ylistuvassa, vuosi siitä, jolloin hän oli luullut, ettei hän enää milloinkaan ollut tuleva iloiseksi — hän vaikeroi mielessään oman sydämensä epävakaisuutta ja kaiken katoavaisuutta. Erlend, Erlend — saattoikohan tämä unohtaa hänet ja kuitenkin hänestä olisi ollut vielä kauheampaa, jos hän itse olisi voinut unohtaa Erlendin.

* * * * *

Andres-herra lähti perheineen suuriin joulupitoihin kuninkaan kartanoon. Kristiina sai nähdä kaiken hovissa olevan loiston — he kävivät siinäkin huoneessa, missä Haakon-kuningas istui rouva Isabel Brucen, Eirik-kuninkaan lesken rinnalla. Andres-herra astui tervehtimään kuningatarta, mutta hänen lapsensa ja Kristiina jäivät syrjemmälle. Kristiina muisteli kaikkea, mitä Aashild-rouva oli kertonut; hän muisti, että kuningas oli Erlendin likeinen sukulainen, heidän isoäitinsä olivat olleet sisarukset — ja hän oli Erlendin jalkavaimo, hänellä ei ollut mitään oikeutta seisoa tässä, kaikkein vähimmin näiden hyvien kunnon ihmisten, ritari Andreksen lasten parissa.

Silloin hän yhtäkkiä näki Erlend Nikulauksenpojan — tämä oli astunut kuningatar Isabelin eteen, hän seisoi pää kumarassa ja käsi rinnalla kuningattaren sanoessa jonkun sanan hänelle; hänellä oli ruskea silkkipukunsa, sama, joka hänellä oli ollut talonpoikain juhlassa. Kristiina astui Andres-herran tyttärien selän taa.

Kun Angerd-rouva pitkän ajan kuluttua vei kolme tytärtänsä kuningattaren eteen, ei Kristiina nähnyt Erlendiä missään, mutta hän ei myöskään uskaltanut nostaa silmiänsä maasta. Kristiina mietti, mahtoiko Erlend seisoa jossakin lähistöllä, hän oli tuntevinaan tämän katseen — mutta hänestä tuntui myöskin siltä kuin kaikki olisivat katsoneet häntä ja niinkuin näiden olisi pitänyt nähdä, että hän seisoi tässä valhettelijana, kultavanne otsalla ja hajalla hiuksin.

* * * * *

Erlendiä ei näkynyt siinä salissa, missä nuoria kestittiin ja missä sitten tanssittiin, kun pöydät oli viety pois. Kristiinan täytyi tanssia Simonin rinnalla sinä iltana.

Toisella pitkällä seinällä seisoi kiintonainen pöytä, jonne kuninkaan palvelijat kantoivat olutta ja simaa ynnä viiniä läpi yön. Kerran Simonin vetäessä hänet sinne ja juodessa hänen kanssaan näki Kristiina, että Erlend seisoi aivan hänen vieressään, toisella puolella. Tämä katsoi häntä, ja Kristiinan käsi vapisi hänen ottaessaan pikarin Simonin kädestä ja viedessään sen huulilleen. Erlend puhui kiivaasti kuiskuttaen herralle, joka oli hänen kanssaan — tämä oli iso, muhkeahko, vanhanpuoleinen mies, joka pudisti vastahakoisesti päätään ja oli vihaisen näköinen. Heti tämän jälkeen vei Simon Kristiinan takaisin tanssiin.

Hän ei tiennyt miten kauan tätä tanssia kesti laulussa ei ollut toista päätä, ja jokainen hetki oli pitkä ja tuskallinen ikävästä ja odotuksesta. Viimeinkin se loppui ja Simon vei Kristiinan jälleen juomapöydän luo. Muuan Simonin ystävä tuli heidän luokseen, ryhtyi puheisiin Simonin kanssa ja vei hänet muassaan muutaman askeleen päähän eräiden nuorten miesten joukkoon. Silloin seisoi Erlend Kristiinan edessä.

"Minulla olisi niin paljon puhuttavaa sinulle", hän kuiskasi, "en tiedä mistä alottaisin — Jeesus varjele, etkö voi hyvin, Kristiina?" kysyi hän nopeasti, kun huomasi Kristiinan käyvän liidunkarvaiseksi.

Tämä ei nähnyt häntä selvään; oli kuin heidän kasvojensa välissä olisi vilissyt vettä. Erlend otti pikarin pöydältä, maistoi siitä ja ojensi Kristiinalle. Kristiinasta tuntui kuin se olisi painanut hirveästi tai kuin hänen kätensä olisi lyöty poikki hartioista; hän ei saanut nostetuksi sitä ylös.

"Niinkö on asia, että tahdot juoda sulhasesi kanssa, mutta et minun?" kysyi Erlend hiljaa; mutta Kristiina pudotti astian maahan ja vaipui Erlendiä vasten.

Hän lepäsi tointuessaan penkillä, pää vieraan neidon helmassa. Hänen vyönsä oli aukaistu, samoin rintaa pitelevä solki — joku löi hänen kämmeniään, ja hänen kasvoillaan tuntui jotain märkää.

Hän kohosi istualleen. Jossakin ympärillä seisovassa kehässä hän eroitti Erlendin kasvot, ne olivat kalpeat ja sairaat. Itse hän tunsi ruumiinsa niin voimattomaksi kuin olisivat kaikki luut olleet sulana, ja pää tuntui niin kumman isolta ja tyhjältä — mutta jossakin sen lokerossa paloi yksi ainoa selvä, epätoivoinen ajatus — hänen täytyi saada puhua Erlendin kanssa. Sitten hän sanoi Simon Darrelle — tämä seisoi aivan hänen vieressään:

"Minulle tuli niin kuuma täällä on niin paljon kynttilöitä — ja minä olen tottumaton juomaan paljon viiniä —"

"Voitko nyt hyvin?", kysyi Simon. "Sinä pelästytit ihmiset. — Ehkä tahdot, että saattaisin sinut kotiin nyt paikalla?"

"Eikö meidän pitäne odottaa siksi kun vanhempasi lähtevät", sanoi Kristiina levollisesti. "Mutta istu tähän — minä en jaksa tanssia enää." Kristiina siloitti vieressään olevaa pielusta — sitten hän ojensi toisen kätensä Erlendiä kohti:

"Istukaa tähän, Erlend Nikulauksenpoika, en saanut lausutuksi terveisiäni. Ingebjørg luulee teidän kokonaan unhoittaneen hänet."

Kristiina näki, että toisen oli paljon vaikeampi voittaa itsensä kuin hänen oli ollut — ja silloin hänellä oli aika tekeminen pidättäessä pientä hellää hymyä, joka väkisin pyrki esiin.

"Voitte kiittää neitoa siitä, että hän muistaa minua vielä", sanoi Erlend takerrellen. "Minä pelkäsin hänen unhoittaneen minut."

Kristiina viivytteli vastausta. Hän ei tiennyt mitä osaisi sanoa Ingebjørg-heilakan terveisiksi, jonka Erlend samalla ymmärtäisi oikein. Äkkiä hänessä syttyi kaikkien kuluneiden kuukausien synnyttämä katkeruus ja hän sanoi:

"Hyvä Erlend, miten voitte ajatella, että me saattaisimme unhoittaa miehen, joka niin kauniisti puolusti kunniaamme —"

Hän näki toisen käpertyvän aivan kuin iskun saanut — hän katui heti sanojaan, mutta silloin Simon kysyi, mitä se merkitsi. Kristiina kertoi hänelle Ingebjørgin ja hänen yhteisestä seikkailusta Eikebergin metsässä. Hän huomasi, ettei se miellyttänyt Simonia. Silloin hän pyysi, että tämä kävisi kysymässä Angerd-rouvalta, eivätkö he pian lähtisi pois; hän oli sittenkin väsynyt. Kun Simon oli mennyt, katsoi hän Erlendiin.

"Ihmettelen", sanoi tämä hiljaa, "miten neuvokas sinä olet — sitä en olisi luullut."

"Minun on täytynyt oppia salailemaan", sanoi Kristiina synkästi.

Erlend hengitti raskaasti; hän oli vielä hyvin kalpea.

"Onko asia siis niin", hän kuiskasi. "Mutta sinähän olit luvannut kääntyä ystävieni puoleen, jos sellaista tapahtuisi. Jumala tietää, että olen ajatellut sinua joka päivä ja pelännyt pahinta."

"Tiedän, mitä sinä tarkoitat pahimmalla", sanoi Kristiina lyhyesti. "Sinun ei tarvitse pelätä sitä. Minusta oli pahinta se, ettet sinä ole lähettänyt minulle pienintäkään tervehdystä — etkö voi ymmärtää, että minä kuljen nunnien parissa kuin vieras lintu —?" Kristiina keskeytti puheensa, sillä hän tunsi kyynelten pyrkivän esiin. "Siksikö sinä nyt pidät yhteyttä Dyfriniläisten kanssa", kysyi Erlend. Silloin Kristiina tuli niin onnettomaksi, ettei hän osannut vastata.

Hän näki Angerd-rouvan ja Simonin ilmestyvän ovelle. Erlendin käsi riippui lähellä Kristiinaa, eikä Kristiina saanut tarttua siihen. —

"Minun täytyy saada puhua kanssasi", sanoi hän kiivaasti, "emme ole saaneet sanotuksi toisillemme sanaakaan siitä, mitä pitäisi —."

"Tule messuun Maarian kirkkoon loppiaisen jälkeen", sanoi Kristiina nopeasti, nousi ja meni toisia vastaan. Angerd-rouva oli hyvin huolestunut ja hellä Kristiinaa kohtaan kotimatkalla ja auttoi itse hänet vuoteeseen. Simonin kanssa Kristiina ei joutunut puheisiin ennen kuin seuraavana päivänä. Tämä sanoi silloin:

"Miten olet voinut ruveta sananvälittäjäksi tuon Erlendin ja Ingebjørg Filippuksentyttären välillä? Sinun ei tule pistää sormiasi joukkoon, jos heillä on joitakin salaisia asioita keskenään!"

"Ei kai heillä mitään ole", sanoi Kristiina. "Ingebjørg on lörppö."

"Minusta tuntuu muuten siltä", virkkoi Simon, "että sinun olisi pitänyt oppia kyllin varovaksi, ettet lähtisi ulos metsiin ja teille kahdenkesken tuon harakan kanssa." Mutta Kristiina muistutti kiihkeästi, ettei se ollut heidän syynsä, että olivat joutuneet hulhavalle. Silloin Simon ei virkkanut enää mitään.

Seuraavana päivänä Dyfrinin väki saattoi hänet takaisin luostariin, sillä he varustautuivat kotimatkalle.

* * * * *

Erlend tuli luostariin iltamessuun joka päivä viikon ajan, Kristiinan saamatta kertaakaan tilaisuutta vaihtaa hänen kanssaan yhtään sanaa. Hän tunsi olevansa kuin haukka, joka istuu vaate silmillä orrella. Hän oli myös onneton jokaisesta sanasta, jonka he olivat sanoneet toisilleen viime tapaamisella — ei olisi pitänyt olla niin. Eikä sekään auttanut, että hän vakuutti itselleen tuon kohtauksen tapahtuneen niin odottamatta, että he kumpikaan tuskin olivat tienneet, mitä olivat puhuneet.

Mutta eräänä iltana hämärissä tuli puhetupaan muuan kaunis nainen, joka näytti kaupunkirouvalta. Hän kysyi Kristiina Lauritsantytärtä ja sanoi olevansa erään vaatekauppiaan vaimo, jonka mies oli äsken palannut Tanskasta tuoden mukanaan muutamia kauniita vaippoja; Aasmund Bjørgulfinpoika tahtoi lahjoittaa yhden sellaisen veljentyttärelleen ja hän oli tullut hakemaan neitoa itse valitsemaan mieleistänsä.

Kristiina sai luvan lähteä hänen kanssaan. Hänestä ei ollut sedän tapaista lahjoittaa hänelle kallista lahjaa, ja omituista hänen mielestään sekin oli, että tämä oli lähettänyt vieraan naisen häntä noutamaan. Nainen oli aluksi harvasanainen ja vastaili yksikantaan Kristiinan kysymyksiin, mutta kun he olivat tulleet lähelle kaupunkia, sanoi toinen odottamatta:

"En tahdo pettää sinua, kaunis lapsi — sanon kaiken niinkuin se on, niin voit itse päättää. Setäsi ei ole lähettänyt minua, vaan eräs toinen — osaat kukaties arvata hänen nimensä, mutta ellet osaa, niin ei sinun tule lähteä kanssani. Minulla ei ole miestä, vaan elätän itseäni ja omiani vierasmajan pidolla ja oluen myynnillä; sellaisessa ei jouda kovin arkailemaan syntiä ja kylänjuoksijoita — mutta minun kattoni alla ei pidä tapahtuman sitä, että sinut petettäisiin tietämättäsi."

Kristiina pysähtyi, punaisena kasvoiltaan. Hänestä tuntui niin pahalta ja häntä hävetti Erlendin tähden. Vaimo sanoi:

"Minä saatan sinut takaisin luostariin, Kristiina — mutta saat antaa minulle jotakin vaivastani — ritari lupasi minulle suuren palkkion, mutta minä olen itse kerran ollut kaunis ja tullut petetyksi. Ja sitten voit muistaa minua illalla rukouksissasi — minua kutsutaan Brynhild Flugaksi."

Kristiina veti sormuksen sormestaan ja antoi sen vaimolle.

"Olet tehnyt kauniisti, Brynhild — mutta jos tuo mies on sukulaiseni Erlend Nikulauksenpoika, ei minulla ole pelkäämistä; hän tahtoo minua sovittamaan välinsä setäni kanssa. Voit olla aivan huoleti — kiitos vain, että tahdoit varoittaa minua."

Brynhild Fluga kääntyi pois, peittääkseen hymyn.

Hän vei Kristiinan Klemensinkirkon taitse virran pohjoista juoksua kohti. Siellä oli muutamia pieniä taloja itsekseen joenäyräällä. He sivuuttivat muutamia aitoja, ja sitten tuli Erlend heitä vastaan. Hän katsoi ympärilleen, riisui sitten viittansa, kääri sen Kristiinan ympärille ja veti hupun Kristiinan kasvoille.

"Mitä ajattelet tuumastani", hän kysyi kiireesti ja hiljaa. "Olenko mielestäsi tehnyt hyvin pahasti — minun täytyy saada puhua kanssasi."

"Kannattaakohan meidän ajatella, mikä on hyvä ja mikä paha", sanoi Kristiina.

"Älä puhu tuolla lailla", pyysi Erlend. "Minä kannan vastuun —. Kristiina, minä olen ikävöinyt sinua päivät ja yöt", hän kuiskaa aivan Kristiinan kasvojen edessä. Kristiinan läpi kävi väristys, kun hän kohtasi Erlendin silmät. Hän tunsi syyllisyyttä siitä, että oli hetkeäkään ajatellut muuta kuin rakkauttaan Erlendiin tämän katsoessa häneen noin.

Brynhild Fluga oli mennyt edeltä. Erlend kysyi heidän saapuessaan pihaan:

"Tahdotko, että menemme tupaan, vai menemmekö ylisille puhelemaan?"

"Kuten sinä tahdot", vastasi Kristiina. "Ylhäällä on kylmä", vastasi Erlend hiljaa. "Meidän täytyy mennä sänkyyn —." Kristiina ainoastaan nyökkäsi.

Samassa kun tämä oli sulkenut oven, oli Kristiina hänen sylissään. Erland taivutti häntä sinne tänne kuin kortta, oli sokaista ja tukehduttaa hänet, suuteloilla repiessään malttamattomasti hänen päältään molemmat vaipat ja viskatessaan ne maahan. Sitten hän nosti vaaleaan luostaripukuun puetun neidon olkansa tasalle ja kantoi hänet vuoteeseensa. Säikähtäen toisen hillittömyyttä ja omaa äkkinäistä haluaan neito tarttui Erlendin kaulaan ja kätki kasvonsa häntä vasten. Ylhäällä oli niin kylmä, että heidän hengityksensä nousi kuin savu pientä kynttilää kohden, joka paloi pöydällä. Mutta vuoteessa oli runsaasti peittoja ja nahkoja, ja päällimmäisenä oli upea karhuntalja, jonka he vetivät leukaansa saakka. Kristiina ei tiennyt, miten kauan hän oli maannut kiedottuna Erlendin käsivarsiin, kun tämä sanoi:

"Nyt meidän tulee puhua siitä, mikä on puhuttava, Kristiina, — en uskalla pidättää sinua luonani kauan."

"Uskallan jäädä tänne vaikka koko yöksi, jos sinä tahdot", Kristiina kuiskasi häntä kohden.

Erlend painoi poskensa häntä vasten:

"Silloin minä en olisi ystäväsi. Asia on pahoin niinkuin on, mutta ihmisten suuhun sinun ei pidä joutua minun tähteni."

Kristiina ei vastannut — mutta Erlendin sanat haavoittivat häntä: hän ei ymmärtänyt, miten toinen saattoi neuvoa sellaista kutsuttuaan hänet tänne Brynhild Flugan taloon — hän ei tiennyt, mistä hän sen arvasi, mutta aavisti, ettei tämä ollut mikään hyvä paikka. Ja Erlend näkyi odottaneen, että kaikki kävisi kuten oli käynyt, sillä hän oli varustanut ruukullisen simaa vuodekatoksen alle.

"Olen tuuminut", sanoi Erlend, "että ellei muu tule neuvoksi, täytyy minun viedä sinut pois väkisin — Ruotsiin — Ingebjørg-rouva otti minut suopeasti vastaan syksyllä eikä ollut unohtanut sukulaisuuttamme. Mutta nyt minua korvennetaan syntieni tähden — olen kerran ennen jo karannut maasta, tiedäthän — enkä tahdo saattaa sinua ihmisten silmissä tuon toisen kaltaiseksi."

"Ota minut mukaasi Husabyhyn", sanoi Kristiina hiljaa. "En jaksa elää erossa sinusta ja olla nunnien parissa. Kai meidän molempien sukulaiset ovat niin ymmärtäväisiä, että päästävät meidät yhteen ja suostuvat sovintoon kanssamme —"

Erlend rutisti hänet itseään vasten ja ähkyi:

"En voi viedä sinua Husabyhyn, Kristiina."

"Miksi et voi", kysyi tämä hiljaa.

"Eline tuli sinne syksyllä", virkkoi Erlend vähän ajan kuluttua. "En saa häntä siirtymään kartanosta", hän jatkoi kiihkeästi, "en muulla tavoin kuin että väkivallalla kannan hänet rekeen ja ajan hänet talosta. Enkä saattanut tehdä sitä — hän oli tuonut mukaan molemmat lapsemme —"

Kristiina tunsi aivan kuin vajoavansa yhä alemma ja alemma. Äänellä, joka oli pelosta hauras, hän sanoi:

"Minä luulin sinun jo olevan erossa hänestä —"

"Niin luulin minäkin", vastasi Erlend nopeasti. "Mutta hän oli saanut kuulla Østerdalissa, missä asui, että minä olin naimajalalla. Huomasitko miehen, joka oli seurassani joulupadoissa — se oli kasvatusisäni, Baard Petrinpoika, Hestnæsin herra. Kävin hänen luonaan Ruotsista palatessani, kävin myös sukulaiseni Herning Alvinpojan luona Saltvikenissä; puhuin näille naima-aikeistani ja pyysin heidän apuaan. Sen oli Eline saanut tietää —.

"Tarjosin korvausta hänelle ja lapsille — mutta Sigurdin, hänen miehensä, ei luulla elävän talven yli — ja silloin ei kukaan voi kieltää meitä asumasta yhdessä —

"Minä nukuin tallissa Haftorin ja Uivin kanssa ja Eline nukkui tuvassa minun vuoteessani. Väkeni nauroi partaansa takanapäin."

Kristiina ei kyennyt sanomaan yhtään sanaa. Hetken kuluttua Erlend jatkoi jälleen:

"Ymmärräthän, että sinä päivänä, jolloin meidän kahden kihlajaiset juodaan, hänen on turha enää — hänellä ei ole enää oleva valtaa ylitseni —

"Pahin on lasten asia. En ole nähnyt heitä vuoteen — ne ovat kauniit — ja voin tehdä niin vähän heidän hyväkseen. Asia ei olisi parantunut paljoa, vaikka minä olisin nainut heidän äitinsä."

Kyyneleet alkoivat juosta Kristiinan poskia pitkin. Silloin sanoi Erlend:

"Kuulitko — minä sanoin, että olin puhunut sukulaisilleni? He olivat hyvillään, kun minä viimeinkin aioin mennä naimisiin. Ja minä sanoin, että tahdoin sinut, enkä ketään muuta —"

"Eivätkö he sitten pitäneet siitä", kysyi Kristiina viimein arasti.

"Etkö ymmärrä", vastasi Erlend kolkosti, "etteivät he voineet antaa muuta kuin yhden vastauksen — etteivät he voi eivätkä tahdo ratsastaa kanssani isäsi luokse, ennenkuin sinun ja Simon Andreksenpojan välinen sopimus on saatu puretuksi. Asiamme ei suinkaan ole parantunut siitä, Kristiina, että sinä olit jouluna Dyfriniläisten parissa."

Kristiina heittäytyi kokonaan surun valtaan ja alkoi itkeä hiljaa. Hän oli kyllä tuntenut, että hänen rakkaudessaan oli jotakin väärää ja häpeällistä, mutta nyt hän näki syyn olevan itsessään.

Hän värisi kylmästä noustessaan hetken kuluttua vuoteesta ja Erlendin auttaessa hänen päälleen molemmat vaipat. Ulkona oli pilkkopimeä, ja Erlend saattoi hänet Klemensin kirkkomaalle asti; ja sitten saattoi Brynhild hänet lopun matkaa luostariin.