IV.

Skogissa asuessaan oli Lauritsa Bjørgulfinpoika luovuttanut maata Gerdarudin kirkolle sielumessuiksi kuolleiden vanhempiensa puolesta näiden kuolinpäivänä. Bjørgulv Ketilinpojan syntymäpäivä oli kolmaskymmenes elokuuta ja Lauritsa oli sopinut veljensä kanssa siitä, että tämä tänä vuonna noutaisi Kristiinan luokseen maalle, jossa hän saisi olla messun yli.

Kristiina pelkäsi, ettei vain ilmestyisi estettä, ja ettei setä pitäisi lupaustaan — hän oli ollut huomaavinaan, ettei Aasmund välittänyt hänestä erityisesti. Mutta päivää ennen messua tuli Aasmund Bjørgulfinpoika luostariin noutamaan veljensä tytärtä. Kristiina sai käskyn pukeutua maallisiin vaatteisiin, mutta hänen tuli tyytyä tummiin väreihin ja yksinkertaisuuteen. Ihmiset olivat alkaneet puhua siitä, että nunnaluostarin sisaret liikkuivat liian paljon ulkopuolella luostarin; siksi oli piispa käskenyt, etteivät ne neidot, jotka eivät aikoneet sisaruskuntaan, saaneet kantaa luostarinpukua muistuttavia vaatteita, käydessään sukulaistensa luona — ettei kansa erehtyisi luulemaan heitä nunnakokelaiksi tai vihityiksi nunniksi.

Kristiina iloitsi sydämestään ratsastaessaan maantietä setänsä kera, ja Aasmund kävi ystävällisemmäksi ja hupaisammaksi huomatessaan, että neito osasi toki puhella ihmisten kanssa. Muuten Aasmund oli hyvin masentuneella mielellä; hän sanoi näyttävän siltä, kuin syksyllä uhkaisi tulla sotaan käsky, ja kuninkaan aikovan hyökätä Ruotsiin kostamaan tihutyötä, joka oli tehty hänen langolleen ja veljentyttärensä miehelle siellä. Kristiina oli kuullut ruotsalaisten herttuoiden murhasta, ja se oli ollut hänestä kauhea konnanteko — vaan kaikki valtakunnan asiat tuntuivat hänestä kuitenkin niin kaukaisilta. Kotilaaksossa ei kukaan puhunut niistä; hän muisti myöskin isänsä olleen sotaretkellä Eirik-herttuan väessä Ragnhildarholmissa ja Konungahellassa. Aasmund selitti nyt hänelle koko kuninkaan ja herttuoiden välisen asian. Kristiina ei ymmärtänyt siitä kovin paljoa, mutta kuunteli tarkasti kaikkea, mitä setänsä tiesi kuninkaantytärten kanssa solmituista ja puretuista kihlauksista. Ja häntä lohdutti se seikka, ettei joka paikassa ollut sellainen tapa kuin hänen kotiseudullaan, että sovittu kihlaus oli melkein yhtä luja kuin avioliitto. Hän rohkaisi nyt mielensä ja kertoi seikkailustaan iltaa ennen Halvardin valvontaa sekä kysyi, tunsiko hänen setänsä Erlendiä, Husabyn herraa. Aasmund antoi Erlendistä hyvän todistuksen — sanoi tämän menetelleen järjettömästi, mutta syyn olleen pääasiassa hänen isänsä ja kuninkaan; nämä olivat käyttäytyneet kuin olisi poika ollut itse pirun sikiö, siksi että tälle oli sattunut noin onnettomasti. Kuningas oli liian hurskas ymmärtääkseen sellaista ja herra Nikulaus oli vihoissaan siitä, että Erlend oli menettänyt niin paljon tiluksia; nämä olivat sitten pauhanneet haureudesta ja helvetintulesta — "ja pitäähän sitä olla vähän sisuakin kunnon miehessä", sanoi Aasmund Bjørgulfinpoika. "Ja tuo nainen oli ylen kaunis. Mutta sinulla ei ole tekemistä hänen asioissaan, paras kun et katselekaan sille suunnalle."

* * * * *

Erlend ei tullut messuun, niinkuin oli luvannut Kristiinalle, ja tämä ajatteli enemmän sitä kuin jumalansanaa. Hän ei voinut tuntea katumusta — häntä kannatti vain uusi ihmeellinen tunne, että hän oli vieraantunut kaikesta, mihin hän ennen oli tuntenut olleensa sidottu.

Hän koetti lohduttautua — Erlendin mielestä oli kai viisaampaa, ettei kukaan niistä, joiden vallan alainen Kristiina tällä erää oli, saisi tietää heidän ystävyydestään vielä. Sen hän ymmärsi itsekin. Mutta hän oli ikävöinyt niin hartaasti Erlendiä ja itki paneutuessaan illalla levolle ylisillä, jossa hänen oli määrä nukkua Aasmundin pikku tyttärien kanssa.

* * * * *

Seuraavana päivänä hän lähti metsään sedän nuorimman lapsen kanssa; se oli pikkuinen kuusivuotias tyttö. Heidän päästyään jonkun matkaa rinnettä ylös tuli Erlend juosten heidän perästään. Kristiina tiesi, että se oli hän, ennenkuin näkikään tulijaa.

"Olen istunut kukkulalla katsellen pihalle koko päivän", hän sanoi, "ajattelin, että kai sinä löydät jonkun hetken, jolloin pääset puikahtamaan ulos —"

"Luuletko minun sitten tulleen sinua tapaamaan", sanoi Kristiina ja nauroi. "Eikö sinua peloita kulkea koirien kanssa ja jousipyssy olalla minun setäni metsissä?"

"Sinun setäsi on antanut minulle metsästysluvan joksikin aikaa", sanoi Erlend. "Ja koirat liittyivät minuun aamulla." Hän taputteli niitä ja otti pikku piikasen syliinsä. "Tunnethan sinä minut, Ragndid? Mutta äläpäs nyt kerro kotona teidän puhelleen minun kanssani, niin saat tämän" — hän kaivoi taskustaan rusinakäärön ja antoi sen lapselle. "Olin aikonut sen sinulle", hän sanoi Kristiinalle. "Luuletko tämän lapsukaisen osaavan vaieta?"

He puhuivat nopeasti ja nauraen. Erlendillä oli yllään lyhyt, ruumiinmukainen, ruskea ihonuttu ja päässä pieni punainen silkkilakki — hän näytti niin nuorelta, nauroi ja telmi lapsen kanssa, mutta puristi sillä välin Kristiinan kättä, niin että teki kipeää.

Hän puheli sotatuumista ja iloitsi niistä: "Minun käy silloin helpommaksi voittaa takaisin kuninkaan ystävyys", sanoi hän, "ja sitten kaikki on helpompaa", hän lisäsi kiihkeästi.

Lopulta he asettuivat istumaan niityn laitaan vähän ylempänä metsässä. Erlend piti lasta sylissään; Kristiina istui hänen vieressään; tämä leikki hänen sormillaan ruohikossa. Hän työnsi Kristiinan kouraan kolme kultasormusta, jotka oli sidottu yhteen langalla:

"Sitten", hän kuiskasi, "sinä saat näitä niin monta kuin sormesi kantavat —"

"Minä olen odottava sinua tässä niityllä joka päivä tähän samaan aikaan niin kauan kuin viivyt Skogissa", sanoi Erlend heidän erotessaan. "Tulet milloin pääset."

Toisena päivänä lähti Aasmund Bjørgulfinpoika vaimoineen ja lapsineen Gyridin kotitaloon Hadelandiin. He olivat pelästyneet sotahuhuja. Oslon lähikansan mielessä eli vereksenä muisto Eirik-herttua hävitysretken aikuisista kauhun päivistä joitakin vuosia takaperin. Aasmundin vanha äiti pelkäsi niin kovin, että päätti hakea suojaa nunnaluostarista — hän oli liian heikkokin toisten mukaan. Kristiinan piti jäädä Skogiin vanhuksen luokse — hän kutsui tätä isoäidiksi — siihen asti kuin Aasmund palaisi takaisin Hadelandista.

Päivällisen jälkeen kun väki oli lepäämässä, meni Kristiina aitan parveen, jossa hänen makuusijansa oli. Hän oli tuonut mukanaan vähän vaatteita nahkapussissa, ja nyt hän muutti ne päälleen, hyräillen hiljaa.

Isä oli antanut hänelle paksusta, itämaisesta pumpulikankaasta neulotun puvun; siinä oli taivaansininen pohja, joka oli kudottu täyteen punaisia kukkakuvioita; sen hän heitti ylleen. Hän harjasi ja suki hiuksiaan ja sitoi ne punaisilla silkkinauhoilla, kääri punaisen silkkivyön tiukasti vyötäistensä ympäri ja pani Erlendin sormukset sormiinsa; tätä tehdessään hän koko ajan mietti, mahtaisiko hän olla kaunis tämän mielestä.

Molemmat koirat, jotka olivat olleet Erlendin kanssa metsässä, hän oli pitänyt luonaan parvella — nyt hän kutsui ne mukaansa. Hän hiipi talojen taitse ja lähti kulkemaan samaa takamaille vievää polkua kuin eilenkin.

Metsäniitty lepäsi hiljaa ja yksinäisenä hehkuvassa puolipäivän paahteessa; kuusimetsä, joka rajoitti sitä joka suunnalla, levitti voimakasta, kuumaa tuoksua. Aurinko poltti ja sininen taivaanlaki näytti oudon kovalta kuusien latvoissa.

Kristiina istahti siimekseen metsänlaitaan. Hän ei ollut vihainen, vaikkei Erlend ollutkaan siellä; hän tiesi tämän varmasti tulevan, ja hänelle tuotti kummallista iloa istua yksin kotvasen aikaa ja olla ensimmäisenä kohtauspaikalla.

Hän kuunteli pikkupörriäisten surinaa keltaisessa, palaneessa ruohossa, taittoi muutamia kuivia, yrtiltä tuoksuvia kukkia, joihin hän ylettyi liikuttamatta muuta kuin kättään; hieroi niitä sormissaan ja haisteli niitä ja vaipui avoimin silmin eräänlaiseen horrokseen.

Hän ei liikahtanut paikaltaan kuullessaan metsästä hevosen astuntaa. Koirat murisivat ja nostivat niskakarvat pystyyn — ja painalsivat sitten niittyä ylös haukkuen ja häntää heiluttaen. Erlend hyppäsi metsän reunassa hevosen selästä, päästi sen menemään läimäyttäen sitä kerran lautasille ja juoksi Kristiinaa vastaan koirien hypellessä häntä vastaan. Hän tarttui niitä kuonoon ja tuli alas Kristiinaa kohden pidellen molempia hirvenharmaita, sutta muistuttavia koiria käsissään. Kristiina hymyili ja ojensi kätensä nousematta maasta.

* * * * *

Katsellessaan tuota mustanruskeaa päätä, joka lepäsi hänen helmassaan hänen käsiensä välissä, nousi hänen mieleensä äkkiä muuan muisto. Hän näki sen niin selvästi edessään kuin saattaa nähdä kaukaisen vuorenrinteessä sijaitsevan tuvan, johon auringonsäde sattuu pilvisenä päivänä. Ja hänen sydämeensä tulvahti kaikki se hellyys, jota Arne Gyrdinpoika oli pyytänyt kerran, kun hän ei vielä ollut ymmärtänyt tämän sanoja. Hätäisen kiivaasti veti hän puoleensa miehen ja laski tämän kasvot rintaansa vasten sekä suuteli tätä, ikäänkuin peläten hänet otettavan itseltään pois. Ja nähdessään Erlendin pään siinä käsivarttansa vasten, hänestä tuntui kuin hän olisi pidellyt lasta — hän peitti tämän silmät toisella kädellään ja antoi sataa pieniä suukkosia suulle ja poskille.

Aurinko oli väistynyt niityltä — raskas väri puiden latvoissa oli tihennyt tummansiniseksi ja peittänyt koko taivaan; välissä kumotti vain muutamia vaskenkarvaisia läikkiä, jotka hohtivat pilven läpi kuin kaskisavu. Bajard tuli heitä kohden, hirnahti kerran ja jäi levottomana seisomaan ja tuijottamaan. Heti sen jälkeen välähti ensimmäinen ukonnuoli, jota seurasi pikainen, ankara jyrähdys.

Erlend nousi ja meni hevosen luo. Niityn alalaidassa oli vanha lato; he menivät sinne ja Erlend sitoi Bajardin oven suussa olevaan lautaan. Ladon perällä oli jonkun verran heinää, Erlend levitti viittansa siihen ja he kävivät istumaan maahan koirat jalkojensa juuressa.

Pian seisoi sade kuin seinä ladon oviaukon edessä. Metsä kohisi ja maa jymisi sen alla — hetken kuluttua heidän täytyi siirtyä sisemmälle pisaroiden tähden, joita tippui katosta. Joka kerran kun salama iski ja jyrähti, kuiskasi Erlend:

"Eikö sinua peloita, Kristiina —?"

"Hiukan —" kuiskasi tämä vastaukseksi painautuen häntä vasten.

* * * * *

He eivät arvanneet ajan menoa — rajuilma oli kulkenut nopeasti ohi — jyry kuului jo kaukaa, mutta auringonpaiste läikkyi ulkopuolella oven märässä ruohikossa ja välkkyviä pisaroita putoili yhä harvemmin katosta. Makea heinäntuoksu kävi voimakkaammaksi ladossa.

"Nyt minun täytyy mennä", sanoi Kristiina, ja Erlend vastasi:

"Jospa sitten täytynee."

Hän tarttui Kristiinaa jalkaan:

"Sinä kastut — sinä saat ratsastaa, minä kävelen — pois metsästä —" ja hän katsoi niin kummasti Kristiinaan.

Kristiina vapisi — hän luuli sen johtuvan sydämensä rajusta sykinnästä — hänen kätensä olivat kylmät ja hikiset. Kun Erled suuteli hänen paljasta ihoaan yläpuolelta polven, koki hän voimattomasti työntää tätä loitommalle. Erlend kohotti kasvonsa hetkiseksi — Kristiina muisti erään miehen, joka oli ollut luostarissa pyytämässä ruokaa, miten tämä suuteli leipää, joka hänelle annettiin. Hän vaipui selälleen heiniin levällä käsivarsin ja antoi Erlendin tehdä niinkuin hän tahtoi.

Hän istui pystyssä Erlendin kohottaessa päänsä käsiensä välistä. Tämä kavahti paikalla käsivarsiensa varaan:

"Älä katso noin — Kristiina!"

Hänen äänensä viilsi uuden polttavan haavan Kristiinan sydämeen — eihän Erlend ollutkaan iloinen — hänkin oli onneton —!

"Kristiina, Kristiina — Luuletko minun viekoitelleen sinut luokseni metsään siksi, että toivoin sinulta tätä ja että tahdoin ottaa sinut väkisin —" kysyi hän kotvasen kuluttua.

Kristiina siveli hänen tukkaansa eikä katsonut häneen:

"Väkisinkö — ei kai se sitä ollut — kai sinä olisit päästänyt minut menemään, jos minä olisin pyytänyt —" sanoi hän hiljaa.

"En tiedä", vastasi toinen kätkien kasvonsa Kristiinan helmaan.

"Luuletko, että minä tahdon pettää sinut?" kysyi hän kiivaasti. "Kristiina — vannon sen kristillisen uskoni kautta — sieluni autuuden nimessä, että minä olen oleva uskollinen sinulle viimeiseen hengenvetooni asti —"

Kristiina ei voinut sanoa mitään, hän siveli vain tämän tukkaa yhä uudelleen ja uudelleen.

"Nyt kai minun on aika lähteä kotiin?" kysyi hän lopuksi ja tunsi odottavansa kuoleman ahdistuksella hänen vastaustaan.

"Niin kai lienee", vastasi toinen synkästi. Hän nousi nopeasti, meni hevosen luo ja ryhtyi irroittamaan ohjia.

Silloin Kristiinakin nousi. Hitaasti, raukeasti ja maahan muserrettuna hän tajusi — hän ei tiennyt mitä hän oikeastaan oli odottanut toiselta — miten Erlend nosti hänet hevosensa selkään ja vei hänet kerallaan, niin että Kristiina pääsi astumasta jalan ihmisten pariin. Oli kuin koko hänen ruumiinsa olisi ollut hellänä ihmetyksestä — että tämänlaista se nyt oli, se, josta kaikissa lauluissa kerrottiin. Ja kun nyt Erlend oli tehnyt hänelle tämän, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi joutunut niin kokonaan tämän omaisuudeksi, ettei hän ymmärtänyt miten hän enää voisi elää poissa tämän käsien ulottuvilta. Hänen täytyi lähteä tämän luota, mutta hän ei jaksanut käsittää sitä mahdolliseksi —.

Heidän laskeutuessaan metsän rinnettä alas Erlend käveli taluttaen hevosta; hän piti Kristiinaa kädestä, mutta he eivät keksineet mitään sanomista toisilleen.

Kun he olivat tulleet niin pitkälle, että Skogin rakennukset näkyivät, heitti Erlend hyvästit Kristiinalle.

"Kristiina — älä sure — se päivä on tuleva ennenkuin arvaatkaan, jolloin sinusta tulee minun aviovaimoni —"

Mutta Kristiinan sydän kutistui kokoon:

"Sinä siis aiot lähteä luotani —?" hän kysäisi pelokkaasti.

"Heti kun sinä olet lähtenyt Skogista", Erlend vastasi ja hänen äänensä sai heti kirkkaamman kaiun. "Ellei tule sotaa, tahdon puhua Munanin kanssa, hän on jo kauan kehoitellut minua naimisiin — hän on varmasti lähtevä kanssani isäsi luokse puhumaan puolestani."

Kristiina taivutti päätään — jokaiselta toisen lausumalta sanalta tuntui Kristiinasta edessäoleva aika yhä pitemmältä ja mahdottomammalta — luostari, Jørundgaard — hän aivan kuin kellui virrassa, joka vei hänet pois kaikesta entisestä.

"Nukutko yksin parvella nyt kun omaisesi ovat poissa", kysyi Erlend. "Minä tulen puhumaan kanssasi illalla, päästätkö minut sisään?"

"Kyllä", sanoi Kristiina. Ja niin he erosivat.

* * * * *

Lopun päivää hän istui isoäidin luona, ja iltaruoan jälkeen saattoi hän vanhan rouvan vuoteeseen. Sitten hän lähti siihen parveen, jossa hänen nukkumasijansa oli. Huoneessa oli pikkuinen ikkuna; Kristiina istuutui arkulle, joka oli sen alla — hänen ei tehnyt mieli vuoteeseen.

Hän sai odottaa kauan. Oli jo aivan pimeä ulkona, kun hän kuuli portaissa askeleita. Erlend koputti ovelle vaippa rystysien ympäri käärittynä ja Kristiina nousi, aukaisi salvan ja päästi Erlendin luokseen.

Kristiina huomasi Erlendin ilostuvan suuresti, kun hän kietoi käsivartensa tämän kaulaan ja painautui hänen rintaansa vasten.

"Olen pelännyt, että sinä olisit suuttunut minuun", hän virkkoi.

"Sinä et saa ajatella, että tämä on synti", hän sitten sanoi illan kuluessa. "Ei se ole suurikaan synti. Jumalan laki ei ole yhdellainen kuin maanlaki tässä asiassa —. Gunnulv, veljeni, on kerran selittänyt sen minulle — jos mies ja nainen päättävät ottaa toisensa ja pysyä toisilleen uskollisina, ja sitten makaavat yhdessä, niin he ovat naimisissa Jumalan edessä ja tekevät suuren synnin, jos rikkovat yhteytensä. Voin sanoa sinulle sen latinalaisen sanan, joka tarkoittaa tätä, kun muistan — olenhan tiennyt sen ennen —"

Kristiinaa ihmetytti vähän, mikä saattoi olla syynä siihen, että Erlendin veli oli sanonut noin — mutta hän karkoitti luotaan ahdistavan pelon, että se olisi saattanut koskea Erlendiä ja jotakin toista — ja koetti löytää lohtua tämän sanoista.

He istuivat yhdessä arkulla, Erlend piti kättään hänen uumillaan ja Kristiinalla oli hyvä ja turvallinen olla — Erlendin luona oli ainoa paikka, missä hän nyt saattoi tuntea turvallisuutta ja suojaa.

Erlend puhui paljon ja kiihkeästi — sitten hän oli taas hiljaa kauan, ainoastaan hyväillen Kristiinaa. Tietämättään Kristiina poimi hänen sanoistaan jokaisen pienenkin murenen, joka saattoi tehdä Erlendin hänen silmissään kauniimmaksi ja rakkaammaksi sekä vähentää hänen osuuttaan kaikkeen siihen, jonka hän tiesi olevan moitittavaa tämän elämässä.

Erlendin isä, Nikulaus-herra, oli ollut niin vanha saadessaan lapsensa, ettei hänellä ollut ollut kärsivällisyyttä tai kykyä kasvattaa itse heitä; molemmat pojat olivat kasvaneet herra Baard Petrinpojan kartanossa Hestnæsissa. Erlendillä ei ollut muita siskoksia kuin veljensä Gunnulv; tämä oli yhtä vuotta nuorempi ja oli Kristuksenkirkon pappina. "Häntä rakastan eniten maailmassa, paitsi sinua."

Kristiina kysyi, oliko Gunnulv Erlendin näköinen, mutta tämä nauroi ja sanoi heidän olevan hyvin erilaiset niin päältä kuin sisältä. Gunnulv oli nyt ulkomailla oppia hakemassa — hän oli ollut poissa jo kolmatta vuotta, mutta oli kahdesti lähettänyt kotiinsa kirjeen, viimeksi keväällä, jossa selitti matkustavansa Sankta Genovevasta Pariisista ja aikovansa Roomaan. "Hän on tuleva iloiseksi palatessaan kotiin ja löytäessään minut naimisissa", sanoi Erlend.

Sitten hän puhui suuresta perinnöstä, jonka hän oli saanut vanhempiensa jälkeen — Kristiina huomasi, ettei Erlend tiennyt oikein itsekään, miten asiat olivat. Itse hän tunsi jotakuinkin hyvin isänsä tilankaupat — Erlend oli alkanut kauppansa toisesta päästä, myynyt ja hajoittanut ja tuhlannut ja pantannut, pahimmin viime vuosina, jolloin hän oli tahtonut erota jalkavaimostaan ja toivonut säädyttömän elämänsä ajan pitkään unhoittuvan ja sukulaistensa leppyvän; hän oli luullut lopuksi saavansa hoitoonsa puolet Orkdølan lääniä, kuten isänsä ennen häntä.

"Vaan nyt en kohta ymmärrä lainkaan, niitä tästä tulee", hän sanoi. "Ehkä joudun viimein tuntureille, kuten Bjørn Gunnarinpoika, ja saan kantaa selässäni lantasäkkiä, niinkuin orjat ennen, kun ei ollut hevosta talossa."

"Herra varjelkoon", sanoi Kristiina nauraen. "Kyllä minun silloin täytyy tulla sinun luoksesi — enköhän minä ymmärrä paremmin talonpoikaiselämää kuin sinä."

"Et kai sinäkään sentään ole tottunut kantamaan lantasäkkejä", sanoo toinen yhteen nuottiin.

"En, mutta minä olen nähnyt miten sitä hajoitetaan — ja kylvössä minä olen ollut mukana melkein joka ainoa vuosi. Isälläni on ollut tapana kyntää itse lähimmät pellot, ja hän antoi minun kylvää ensimmäisen saran, sen piti tuottaa onnea" — tuo muisto teki kipeää ja Kristiina jatkoi nopeasti — "nainen sinulla täytyy olla, joka leipoo ja panee oluen ja pesee ainoan paitasi ja lypsää maidon — sinun täytyy vuokrata lehmä taikka pari lähimmältä rikkaalta talonpojalta —"

"Kiitos Jumalan, että kuulen sinun jälleen nauravan vähän", sanoi Erlend ja nosti hänet syliinsä, pidellen häntä käsivarsillaan kuin lasta.

Niinä kuutena yönä, jotka kuluivat ennen Aasmund Bjørgulfinpojan paluuta, oli Erlend Kristiinan luona joka yö.

Viimeisenä yönä hän näytti yhtä onnettomalta kuin Kristiina; hän sanoi moneen kertaan, etteivät he tulisi olemaan erossa ainoatakaan päivää kauemmin kuin oli välttämätöntä. Viimeksi hän sanoi matalalla äänellä:

"Jos sattuisi niin pahasti, etten pääsisi Osloon ennenkuin talvella — ja sinä tulisit tarvitsemaan ystävän apua — voit huoleti kääntyä Sira Jonin puoleen täällä Gerdarudissa, me olemme lapsuusaikaiset ystävät; ja Munan Baardinpoikaan voit myöskin luottaa arvelematta."

Kristiina ainoastaan nyökkäsi. Hän ymmärsi tämän puhuvan samasta asiasta, jota hän oli miettinyt joka ainoa päivä, mutta Erlend ei puhunut siitä enempää. Silloin Kristiinakin oli hiljaa eikä tahtonut näyttää, miten hänen sydäntään ahdisti.

Edellisinä kertoina Erlend oli lähtenyt hänen luotaan yön lähestyessä, mutta tänä viimeisenä iltana hän pyysi hartaasti, että Kristiina sallisi hänen nukkua vähän aikaa. Kristiinaa pelotti, mutta Erlend sanoi huolettomasti: "Ymmärräthän sinä, että jos minut löydettäisiin täältä sinun pesästäsi, niin kyllä teen selvän asiasta —." Kristiinan teki itsensä mieli pitää hänet luonaan vielä vähän aikaa, eikä hän hennonut kieltää.

Mutta hän pelkäsi heidän nukkuvan liian kauan. Siksi hän istui enimmän osan yöstä pielusta vasten, torkahti silloin tällöin eikä aina tiennyt, milloin Erlend oli hyväillyt häntä, tai milloin hän itse vain oli uneksinut siitä. Hänen toinen kätensä oli Erlendin rinnalla, siinä, missä hän tunsi tämän sydämen lyövän; kasvot hän oli kääntänyt ikkunaa kohti, pitääkseen silmällä aamun sarastamista.

Viimein hänen täytyi herättää tämä. Hän viskasi ylleen joitakin vaatekappaleita ja meni Erlendin mukana ulos käytävään — Erlend kiipesi käsipuun yli sille puolen, joka oli toiseen rakennukseen päin. Sitten hän katosi nurkan taakse. Kristiina meni sisään ja pujahti takaisin vuoteeseensa; hän antautui nyt huoliensa valtaan ja itki ensi kertaa sen jälkeen kuin oli tullut Erlendin omaksi.