V.

Sinä vuonna, jolloin Kristiina täytti viisitoista vuotta, päättivät Lauritsa Bjørgulfinpoika ja ritari Andres Gudmundinpoika tavata toisensa Hollandin käräjillä. He neuvottelivat tällöin siitä, että Andreksen toinen poika, Simon, naisi Kristiina Lauritsantyttären ja saisi Formon, joka oli Andres-herran äidin puolelta saatu perintökartano. Miehet päättivät asian kädenlyönnillä, mutta mitään kirjaa siitä ei kuitenkaan tehty, koska Andreksen ensin tuli järjestää toisille lapsilleen näiden perintöosat. Eivät he siis myöskään juoneet kihlaolutta, mutta ritarit Andres ja Simon seurasivat Lauritsan mukana Jørundgaardiin morsianta katsomaan, ja Lauritsa piti suuret vieraspidot.

Lauritsa oli nyt saanut pystyyn uuden kartanorakennuksensa, joka oli kaksikerroksinen, jossa oli muuratut uunit alatuvassa ja ylisillä ja jota koristivat kauniit salvoskoukerot ja tarvekalut. Hän oli myös uusinut vanhan ylisparven, parannellut muitakin rakennuksia ja eli nyt kuin aseenkantajan sopi. Hän oli hyvissä varoissa, sillä hänen toimillaan oli ollut menestystä, ja hän oli muuten viisas ja harkitseva isäntä; varsinkin hän oli kuulu hevosten ja karjan kasvattamistaidostaan. Ja kun hän nyt oli saanut asiat siihen kuntoon, että hänen tyttärensä piti naitaman Formoon, Dyfrin-sukuun, katsoivat kaikki hänen päässeen kunnialla seudun ensimmäiseksi mieheksi. Hän itse sekä Ragnfrid olivatkin hyvin tyytyväiset, niin myös Andres-herra sekä Simon.

Kristiina joutui ensin vähän alakuloiseksi, nähdessään Simon Andreksenpojan, sillä hän oli kuullut niin suuria sanoja tämän kauneudesta ja koreasta käytöksestä, ettei ollut mitään määrää sillä, mitä hän oli odottanut näkevänsä sulhasessaan.

Simon oli kyllä näökäs, mutta jonkun verran lihava kahdenkymmenen vuotiaaksi, hänellä oli lyhyt kaula ja naama, joka oli pyöreä ja kiiltävä kuin kuu. Tukka tällä oli hyvin kaunis, ruskea ja kiharainen, ja silmät harmaan väriset ja kirkkaat, mutta vähän niinkuin sisäänlitistyneet siksi että luomet olivat paksut; nenä oli liian pieni, suu samoin pieni ja suppurainen, mutta ei ruma. Ja lihavuudestaan huolimatta hän liikkui reippaasti ja notkeasti; oli taitava metsänkävijä. Hän oli sanavalmis ja hiukan löysäsuinen, mutta Lauritsa sanoi hänen osoittaneen oppia ja ymmärrystä puhuessaan vanhempien miesten kanssa.

Ragnfrid alkoi pian pitää hänestä ja Ulvhildissa heräsi heti mitä suurin rakkaus — tämä olikin eritoten lempeä ja hellä pientä sairasta piikaa kohtaan. Ja kun Kristiina ehti vähän tottua tämän pyöreään naamaan ja puhumistapaan, oli hän oikein tyytyväinen sulhaseensa ja iloitsi siitä, miten isä oli asian järjestänyt.

Aashild-rouva oli myös pidoissa. Sen jälkeen kun Jørundgaardilaiset olivat alkaneet olla hänen kanssaan, rupesivat lähimpien seutujen isoisetkin muistamaan taas hänen korkeata syntyään ja olemaan piittaamatta hänen oudosta maineestaan, niin että tämä nyt liikkui paljon ihmisten parissa. Hän sanoi Simonin nähtyään:

"Tämä on hyvä naimakauppa, Kristiina, tuo Simon tulee menestymään maailmassa — tulet pääsemään monista huolista ja hänen kanssaan tulee hyvä elää. Mutta liian lihava ja ilomielinen hän on minun mielestäni. — jos täällä Norjassa nyt olisi sellainen tapa kuin on ollut ennen ja kuin on muissa maissa, joissa ihmiset eivät ole ankarammat syntiä kohtaan kuin itse Herra Jumala, silloin minä neuvoisin, että hakisit itsellesi ystävän, joka on laiha ja surullinen — sellaisen, jonka kanssa voisit istua puhelemassa. Ja silloin minä en tietäisi sinulle sopivampaa miestä kuin tämä Simon."

Kristiina lensi punaiseksi, vaikkei hän ymmärtänyt kaikkea Aashild-rouvan puhetta. Mutta sitä mukaa kuin aika kului ja hänen arkkunsa täyttyivät ja hän alinomaa kuuli puhuttavan naimisistaan ja siitä, mitä hän toisi pesään, alkoi hän toivoa, että asia lujitettaisiin kihlauksella ja että Simon tulisi taas heille käymään; hän ajatteli viimein aika usein tätä ja iloitsi tulevasta kohtaamisesta.

* * * * *

Kristiina oli nyt täysin varttunut neito ja hänestä oli tullut hyvin kaunis. Hän muistutti isäänsä ja oli sujahtanut pitkäksi; hän oli hoikka vyötäröltä ja hieno jäseniltä, mutta sentään pyöreä ja täyteläinen. Hänen kasvonsa olivat jonkun verran lyhyet ja ymmyrkäiset, otsa matala ja leveä ja valkoinen kuin maito, silmät suuret, harmaat ja lempeät kauniisti kaartuvien kulmien alla. Suu oli isonlainen, mutta se oli raikkaan punainen ja mehevä; leuka pyöreä kuin omena ja hyvin muodostunut. Hänellä oli pitkä paksu tukka, mutta siinä oli tumma vivahdus, niin että se oli yhtä paljon ruskea kuin keltainen, ja aivan sileä. Lauritsalle ei mikään ollut mieluisempaa kuin kuulla Sira Eirikin ylistävän Kristiinaa — pappi oli nähnyt neidon ylenevän lapsesta, opettanut tälle lukua ja kirjoitusta ja piti tästä paljon. Mutta Lauritsa ei pitänyt oikein siitä, että tämä joskus vertasi hänen tytärtänsä virheettömään, silkinhienoon varsatammaan.

Kuitenkin sanoivat kaikki, että ellei Ulvhildille olisi sattunut tuota onnettomuutta, niin tästä olisi tullut vielä monta vertaa kauniimpi kuin sisarensa. Ulvhildilla oli mitä sievimmät ja herttaisimmat kasvot, valkoiset ja punaiset kuin mansikka ja rieskamaito, vaaleankellertävä ja silkinhieno tukka, joka kähertyi ja sykkyröityi kaulalle ja kapeille olkapäille. Silmistään hän muistutti Gjeslingeitä: ne olivat syvällä suorien mustien kulmakarvojen alla, väriltään harmaan siniset ja läpinäkyvät kuin vesi, mutta katse oli lauhkea ja vailla terävyyttä. Lisäksi oli lapsen ääni niin helkkyvä ja eloisa, että sitä ilokseen kuunteli tämän laulaessa tai muuten puhellessa; hän oli oppivainen lukuun ja kaikellaiseen soittoon sekä lautapeliin, mutta haluton kotitöihin, joissa hänen selkänsä heti väsyi.

Sillä siltä se nyt näytti, ettei tuo kaunis lapsi milloinkaan saisi täyttä liikkumisvapautta. Vähän hän oli parantunut sen jälkeen kuin isä oli käynyt hänen kanssaan Nidarosissa Pyhää Olavia rukoilemassa. Lauritsa ja Ragnfrid olivat kulkeneet sinne jalan, ilman yhtään saattomiestä tai palvelijaa kerallaan; he kantoivat häntä paareilla koko matkan. Tuon matkan jälkeen parani Ulvhild sen verran, että hän saattoi kulkea kainalosauvan avulla. Mutta luultavaa tuskin oli, että hän voisi tulla siksi terveeksi, että hänet saattoi naittaa. Hänet täytyi kai ajan tullen antaa luostariin nunnaksi perintöineen.

Tästä ei ollut koskaan puhetta, eikä Ulvhild huomannut juuri olevansa erilainen kuin muutkaan lapset. Hän piti hyvin paljon komeudesta ja kauniista vaatteista, eivätkä vanhemmat hennoneet kieltää häneltä mitään, vaan Ragnfrid palttasi ja neuloi ja puki hänet niinkuin kuninkaan lapsen. Kun laakson halki kulki kerran pari kauppasaksaa, jotka jäivät yöksi Laugarbruhun, sai Ulvhild nähdä heidän tavaransa siellä; näillä oli jotain meripihkan väristä silkkiä, josta tämä välttämättä tahtoi itselleen paidan. Lauritsa ei muuten milloinkaan tehnyt kauppaa sellaisten kanssa, jotka kuleksivat pitkin maata kaupitellen salaa kaupunkitavaroita, mutta nyt hän osti heti koko käärön. Hän antoi Kristiinallekin kangasta morsiuspaidaksi, ja sitä tämä sitten ompeli koko kesän. Siihen asti hänellä oli ollut vain villaisia paitoja ja yksi aivinainen kaupunkitarpeeksi. Mutta Ulvhild sai silkkisen vieraspaidan ja palttinaisen sunnuntaipaidan, jonka yläosa oli silkistä.

Lauritsa Bjørngulfinpoika omisti nyt Laugarbrun kartanonkin, jota hoitivat Tordis sekä Jon. Heidän luonaan oli Lauritsan ja Rangfridin nuorin tytär Ramborg, jonka Tordis oli imettänyt. Ragnfrid ei kernaasti nähnyt lastaan ensi aikoina sen syntymisen jälkeen, sillä hän sanoi tuovansa huonon onnen lapsilleen. Hän rakasti kuitenkin suuresti tuota pikku piikaa ja lähetteli alinomaa lahjoja tälle sekä Tordikselle; hän kävi itsekin useasti Laugarbrussa katsomassa Ramborgia, mutta mieluimmin sen jälkeen kuin tämä oli nukkunut, jolloin hän istui sen kätkyen ääressä. Lauritsa ja molemmat isommat tytöt kävivät usein Laugarbrussa leikkimässä pikkaraisen kanssa; tämä oli vahva ja terve lapsi, mutta ei niin kaunis kuin toiset sisarensa.

* * * * *

Tämä kesä oli viimeinen, jolloin Arne Gyrdinpoika oli Jørundgaardissa. Piispa oli antanut Gyrdille lupauksen auttaa tämän poikaa eteenpäin maailmassa, ja syksyllä oli Arnen määrä muuttaa Hamariin.

Kristiina oli kyllä huomannut, että Arne piti hänestä, mutta hän oli monella tapaa niin kovin lapsellinen, ettei hän ajatellut paljon tuota seikkaa, vaan oli tätä kohtaan samallainen kuin ennen, lapsuusvuosista asti, etsi tämän seuraa niin usein kuin saattoi ja oli aina tämän pari kun tanssittiin kotona tai kirkonmäellä. Se, ettei äiti pitänyt tästä, oli hänestä vähän lystikästä. Mutta hän ei puhunut koskaan Arnelle Simonista ja naimisestaan, sillä hän näki tämän käyvän raskasmieliseksi, kun siitä tuli puhe.

Arne oli hyvin kätevä ja hän tahtoi tehdä Kristiinalle ompelutuolin muistoksi itsestään. Hän oli veistänyt jo laatikon ja tuolinselän hienosti ja kauniisti ja askarteli nyt pajassa takomassa rautavannetta ja lukkoa. Eräänä kauniina iltana lopummalla kesää oli Kristiina mennyt hänen luokseen. Hän oli ottanut mukaansa isänsä nutun, jossa oli korjattavaa ja istahti kiviportaalle, jossa ryhtyi ompelemaan, jutellen nuorukaisen kanssa, joka työskenteli pajassa. Ulvhild oli mukana, hän nilkutti kainalosauvansa varassa hakien vattuja, joita kasvoi kivilouhikossa pientareen varsilla.

Hetken kuluttua Arne ilmestyi pajan oveen jäähdyttelynään. Hän aikoi istua Kristiinan viereen, mutta tämä vetäytyi kauemmas ja käski Arnen varoa, ettei hän nokeaisi ompelusta, joka oli Kristiinan polvella.

"Semmoisetko ne nyt ovatkin meidän välimme", lausui Arne, "ettet tohdi antaa minun istua vierelläsi, siksi että pelkäät talonpojan tahrivan vaatteesi?"

Kristiina katsoi häneen kummissaan ja vastasi sitten:

"Tottahan sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitin. Mutta riisu pois nahka-esiliina, pese noki käsistäsi ja istu sitten vierelleni levähtämään —", ja hän teki tälle tilaa.

Mutta Arne heittäytyi nurmelle Kristiinan jalkoihin; silloin tämä taas sanoi:

"Älä nyt ole vihoissasi, Arne. Voit ajatella, että minä olisin kiittämätön kauniista lahjastasi, jota valmistat minulle, tai voisin milloinkaan unohtaa, että sinä olet ollut paras ystäväni aina?"

"Olenko sitten ollut?" kysyy toinen.

"Tiedäthän sen", sanoo Kristiina. "Enkä minä milloinkaan ole unohtava sinua. Mutta kun sinä nyt lähdet maailmalle — ja joudut ehkä rikkauteen ja arvoon ennenkuin aavistatkaan — niin sinä unohdat minut paljon pikemmin kuin minä sinut —"

"Sinä et milloinkaan unohda minua", sanoi Arne hymyillen. "Mutta minä unohdan sinut pikemmin kuin sinä minut — sinä olet lapsi, Kristiina."

"Et sinä ole vanha vielä sinäkään", vastasi tämä.

"Minä olen yhtä vanha kuin Simon Darre", sanoo taas Arne. "Ja me saamme kantaa kypäriä ja kilpeä kuten Dyfrininkin miehet, vaikka minun vanhemmillani ei ole ollut menestystä —"

Hän oli pyyhkinyt kätensä ruohotukkuihin, nyt hän tarttui Kristiinan nilkkaan ja painoi poskensa tämän jalkaa vasten, joka pisti hameen alta. Kristiina tahtoi vetää pois jalkansa, mutta Arne sanoi:

"Äitisi on Laugarbrussa ja isäsi on ratsastanut metsään — kukaan ei näe meitä kartanolta asti. Tämän kerran voit kai antaa minun puhua siitä, mikä on mielelläni."

Kristiina vastasi:

"Senhän me olemme tienneet aina, sinä sekä minä, että meidän on turha ajatella toisiamme."

"Saanko panna pääni sinun syliisi", sanoi Arne, ja kun ei Kristiina vastannut, teki hän sen, pujottaen käsivartensa tämän vyötäisille. Toisella kädellä hän leikki Kristiinan palmikolla.

"Mitä pitänetkään siitä, kun Simon istuu luonasi ja leikkii tukallasi", kysyi Arne hetken kuluttua.

Kristiina jätti vastaamatta. Hänen päälleen lankesi kuin raskas paino — Arnen sanat ja tämän pää tuossa hänen polvellansa — hänestä tuntui kuin hänen edessään olisi auennut ovi pimeään, josta haarautui monta mustaa käytävää yhä pimeämpään; halutonna ja ahdistetuin mielin hän vitkasteli eikä tahtonut katsoa sisään.

"Eiväthän naineet sellaista teekään", hän tokaisi äkkiä, nopeasti ja ikäänkuin keventyen. Hän koetti ajatella Simonin paksun pyöreän naaman sylissänsä ja miten tämä katsoisi häneen kuten Arne nyt, ja hän kuuli tämän äänen — eikä voinut olla nauramatta:

"Ei Simon viitsisi viskautua maahan leikkiäkseen minun kengilläni!"

"Ei, koska hän voi leikkiä sinun itsesi kanssa vuoteessansa", sanoi Arne. Hänen äänensä vei Kristiinalta yhtäkkiä kaiken voiman ja teki hänet sairaaksi. Hän koetti sysätä Arnen pään pois polveltaan, mutta silloin tämä tunki sen syvään hänen helmaansa ja sanoi hiljaa:

"Mutta minä tahtoisin leikkiä kengilläsi ja tukallasi ja sormillasi ja seurata sinua joka askeleella aamusta iltaan, vaikka olisit vaimoni ja nukkuisit joka yö käsivarrellani."

Hän kohottausi ylemmä, tarttui Kristiinan hartioihin ja katsoi tätä silmiin.

"Ei ole kaunista, että puhut minulle noin", sanoi Kristiina hiljaa ja arasti.

"Ei", myönsi Arne. Hän nousi ja asettui Kristiinan eteen. "Vaan sanoppa yksi asia — etkö mieluummin tahtoisi että se olisin ollut minä —?"

"Tahtoisin mieluummin —" Kristiina mietti hiukan. "Mieluummin en tahtoisi ollenkaan miestä — vielä —" Arne ei hievahtanut, mutta sanoi:

"Tahtoisitko mieluummin, että vanhempasi antaisivat sinut luostariin, kuten Ulvhildista on päätetty, ja jäädä neidoksi koko ijäksesi?"

Kristiina painoi yhteenliitetyt kädet helmaansa. Hän tunsi itsessään niin mieluisan ja oudon väristyksen — ja äkillisen puistatuksen vallassa hän luuli ymmärtävänsä, miten surku pikku siskoa sentään oli — hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä Ulvhildin tähden.

"Kristiina", sanoi Arne hiljaa.

Samassa parahti Ulvhild. Hänen kainalosauvansa oli tarttunut kivien väliin ja hän oli kaatunut maahan. Arne ja Kristiina juoksivat hänen luokseen ja Arne nosti hänet sisaren syliin. Hän oli lyönyt suunsa kiveen ja siitä vuoti verta.

Kristiina istui hänen kanssaan pajan ovelle ja Arne nouti vettä kipolla. Yhdessä he sitten alkoivat pestä Ulvhildin kasvoja. Hänen polvensakin olivat raapiutuneet verille. Kristiina kumartui hyväillen noiden pienten, hentojen säärien yli.

Ulvhildin huuto taukosi pian ja hän itki sitten vain hiljaa valittaen niinkuin lapset, jotka ovat tottuneet kärsimään kipua. Kristiina painoi hänen päätään poveaan vasten ja tyynnytteli häntä hiljaa.

Samassa alkoi Olavin kirkonkello soida.

Arne puhui Kristinalle, mutta tämä istui kuin ei hän olisi kuullut eikä ymmärtänyt, niin että Arnea alkoi peloittaa ja hän kysyi, luuliko Kristiina sen olevan vaarallista. Kristiina pudisti päätään eikä katsonut häneen.

Vähän ajan kuluttua hän nousi ja alkoi kulkea kartanoa kohti, kantaen Ulvhildia sylissään. Arne seurasi jälestä hiljaa ja hätääntyneenä — Kristiina oli niin miettivän näköinen, että hänen kasvonsa olivat aivan jäykät. Heidän kulkiessaan kirkonkello yhä kuulutti iltahartautta yli laakson ja rinteiden; se soi vielä silloinkin kun Kristiina astui sisään.

Hän laski Ulvhildin sänkyyn, jossa sisarukset olivat nukkuneet siitä asti kun Ulvhild oli tullut liian suureksi nukkuakseen vanhempien kanssa. Sitten riisui hän kengät jaloistansa ja kävi pikkusiskon viereen, makasi kuulostellen kelloa vielä kauan senkin jälkeen kun se oli lakannut soimasta ja lapsi oli nukkunut.

Hänestä oli tuntunut sen alkaessa soida ja hänen istuessaan Ulvhildin pienet veriset kasvot käsiensä välissä, että se kukaties oli merkki hänelle. Jos hän menisi sisaren sijaan — jos hän lupautuisi jumalan ja Neitsyt Maarian palvelukseen — antaisikohan Jumala silloin tälle terveyden ja liikuntokyvyn.

Hän muisti veli Edvinin sanat siitä, miten nykypäivien vanhemmat antoivat Jumalalle vaan raajarikot ja rammat lapsensa sekä ne, joita he eivät saaneet kyllin hyvin naitetuiksi. Hän tiesi vanhempansa hurskaiksi ihmisiksi — mutta ei ollut koskaan kuullut muuta, kuin että hänet piti naitettaman; mutta näiden huomattua, että Ulvhild jäisi sairaaksi eliniäkseen he paikalla olivat päättäneet, että tämän tuli astua luostariin —

Eikä Kristiinaa haluttanut — hän vastusti kaikin voimin ajatusta, että Jumala saattaisi tehdä ihmeen Ulvhildille, jos Kristiina rupeaisi nunnaksi. Hän takertui Sira Eirikin sanoihin, ettei maailmassa enää tapahtunut varsin paljon ihmeitä. Ja kuitenkin hän tänä iltana tunsi, että veli Edvin oli ollut oikeassa sanoessaan, että se, jolla oli kyllin vahva usko, saattoi tehdä ihmeitä. Mutta Kristiina ei tahtonut uskoa sillä lailla, hän ei rakastanut niin paljon Jumalaa ja pyhimyksiä, ei tahtonut rakastaa näitä niin paljon — hän rakasti maailmaa ja kaipasi sitä —.

Kristiina painoi suunsa Ulvhildin pehmeitä silkkihiuksia vasten. Lapsi nukkui sikeästi; vanhempi sisar nousi rauhattomana istualleen, mutta paneutui sitten taas alas. Häntä kalvoi häpeä ja suru, mutta hän tiesi, ettei hän tahtonut uskoa ihmeisiin, siksi ettei hän tahtonut luopua terveydestään ja kauneudestaan ja rakkaudestaan.

Sitten hän koetti lohdutella itseään sillä, etteivät vanhemmat antaisi lupaakaan sellaiseen. Eivätkä he uskoisi, että siitä voisi olla mitään hyötyä. Hänethän oli jo luvattu pois, eivätkä he tahtoisi kadottaa Simonia, josta pitivät niin paljon. Hänelle tuotti pettymystä, että tämä näiden mielestä oli niin verraton vävy. ja äkkiä hän tunsi vastenmielisyyttä Simonin pyöreitä, punaisia kasvoja, nauravia silmiä ja hytkivää käyntiä kohtaan — tämä pomppaili kuin pallo, keksi Kristiina äkkiä — ja häntä kiusasivat tämän leikkisät puheet, jotka saivat Kristiinan tuntemaan itsensä hitaaksi ja typeräksi. Ei tuo nyt ollut mikään niin erinomainen asia, että joutui tälle ja sai muuttaa muitta mutkitta Formoon. — Ja sittenkin hän mieluummin otti tämän kuin tahtoi joutua luostariin. — Mutta toista oli maailma tunturien takana, kuninkaan kartano ja kreivit ja ritarit, joista Aashild-rouva oli kertonut hänelle ja joku kaunis mies, jolla oli surulliset silmät ja joka tahtoi seurata häntä joka askeleella, milloinkaan väsymättä. Hän muisti kesäpäivän, jolloin Arne oli nukkunut syrjällään kanervikossa, ruskea, kiiltävä tukka hajallaan pitkin maata — tämä oli ollut Kristiinalle silloin niin rakas kuin oma veli. Ei ollut kaunista, että Arne puhui hänelle sellaista, kun tiesi, etteivät he milloinkaan saisi toisiansa —.

* * * * *

Laugarbrusta tuli sana, että äiti aikoi jäädä sinne yöksi. Kristiina nousi vuoteesta riisuakseen vaatteensa ja asettuakseen unille. Hän rupesi irroittamaan hamettaan — mutta veti sitten uudelleen kengät jalkaansa, heitti vaipan ympärilleen ja lähti ulos.

Yötaivas levisi vihertävänä tunturiharjan yli. Kuun oli aika nousta tuossa paikassa, ja siellä, missä se piilotteli tunturin takana, kulki muutamia pieniä pilviä, joiden alareuna välkkyi hopealle. Taivas vaaleni vaalenemistaan kuin metalli, joka peittyy huuruun.

Hän juoksi aitojen lomitse, poikki tien ja ylös rinnettä kirkkoa kohti. Se nukkui, mustana ja suljettuna, mutta Kristiina meni ristin alle, joka seisoi vieressä, muistona siitä, että Pyhä Olavi kerran oli levännyt tässä paetessaan vihollisiansa.

Kristiina polvistui laatalle ja laski ristityt kätensä jalustalle: "Oi pyhä risti, sinä vahvin tukipuu, sinä kaunein kasveista, sinä silta terveyden suloisille rannoille —"

Rukouksen sanojen kera hänen ikävänsä laajeni kuin renkaat veden pinnalla. Yksityiset ajatukset, jotka olivat herättäneet rauhattomuutta, häipyivät pois; hänen mielensä tasoittui ja tuli hellemmäksi ja sinne lankesi lempeä, ajatukseton alakuloisuus entisten surujen sijaan.

Hän jäi makaamaan polvilleen, korvissaan yön äänet. Tuuli huokaili niin ihmeellisesti, joki kohisi lehdon takana kirkon tuolla puolen, ja puro mennä pyyhälsi poikki tien aivan hänen vieritseen — kaikkialla, lähellä ja kaukaa, eroitti hän silmin sekä korvin hienoa lirinää ja tippumista, joki loisti valkoisena alhaalla laaksossa, kasteenkostuttamat lehdet ja kivet alkoivat himmeästi välkehtiä ja äsken tervattu tapuli hohti tummanpuhuvana kirkkomaan portilla. Sitten kuu jälleen hävisi tunturin taakse. Taivaalla näkyi nyt enemmän valkoisia loistavia pilviä.

Hän kuuli hevosen astuntaa ylempää tieltä ja miesten ääniä, jotka puhelivat harvakseen ja hiljaa. Ihmisiä hän ei pelännyt näin aivan kotinurkissa, jossa tunsi jokaisen asujan; se tuntui vaan turvalliselta.

Isän koirat törmäsivät häntä kohti, kääntyivät ja hävisivät nuolena takaisin lehtoon, kääntyivät taas ja palasivat takaisin hyppien hänen ympärillään, ja isä huusi tuliaistervehdyksen ilmestyessään koivujen keskeltä. Hän talutti Guldsveineniä suitsista; satulasta riippui kimppu lintuja, ja Lauritsa kantoi sidottua haukkaa vasemmalla kädellään. Hänen seurassaan oli pitkä, kumarainen munkinkaapuun puettu mies, ja ennenkuin Kristiina oli nähnyt hänen kasvojaan, hän jo tiesi tämän veli Edviniksi. Hän meni heitä vastaan, eikä ihmetellyt enempää kuin jos olisi nähnyt unta. Hän hymyili ainoastaan Lauritsan kysyessä, tunsiko hän heidän vierastansa.

Lauritsa oli tavannut tämän ylhäällä Rostbroenilla; sitten hän oli saanut tämän taivutetuksi tulemaan heille yöksi. Mutta veli Edvin tahtoi välttämättä nukkua läävässä: "sillä minuun on tullut niin paljon täitä", hän sanoi, "ettette te voi panna minua hienoihin sänkyihinne."

Ja vaikka Lauritsa kuinka puhui ja pyysi, pysyi munkki sanassansa; hän tahtoi ensin, että he olisivat syöttäneetkin hänet pihamaalla. Viimein he kuitenkin saivat hänet mukanansa tupaan ja Kristiina pani puita nurkkauuniin ja toi kynttilöitä pöydälle, palvelijan kantaessa sisään ruokaa sekä juomaa.

Munkki kävi istumaan almunanojain penkille oven suuhun eikä huolinut muuta kuin kylmää puuroa ja vettä illalliseksi. Ei hän tahtonut ottaa vastaan sitäkään Lauritsan tarjousta, että hänelle olisi valmistettu kylpy ja puhdistettu hänen vaatteensa.

Veli Edvin raapi ja kynsi itseään ja nauroi niin, että koko hänen laiha, vanha naamansa irvisti:

"Ei, ei", hän sanoi, "tämä pystyy paremmin minun ylpeään nahkaani kuin sekä ruoska että ripitykset. Minä olen elänyt kalliolohkareen alla tuntureilla tämän kesän — olin saanut luvan mennä korpeen paastoamaan ja rukoilemaan ja siellä sitten istuin ajatellen, että olin nyt kuin itse pyhät erakot; ja Setnadalin köyhä kansa kantoi minulle ruokaa ja juomaa ja tuumi, että tuossa oli oikea pyhä, puhdastapainen munkki; veli Edvin, he sanoivat, jos olisi monta sellaista munkkia kuin sinä, silloin emme viivyttelisi parannuksen teossa, mutta kun näemme pappien ja piispain ja munkkien näykkivän ja tappelevan kuin porsaat niin… Minä tietysti sanoin heille, että oli epäkristillistä puhua tuolla tapaa — mutta kuuntelin sittenkin halukkaasti heidän puheitaan ja lauloin ja rukoilin niin, että kallio raikui. Minulle voi nyt tehdä hyvää tuntea täiden näykkivän ja tappelevan nahassani ja kuulla kelpo emäntien, jotka rakastavat siivoa ja puhtautta tuvissaan, huutavan, että tuollainen likainen munkkirahjus saattaa nukkua ladossakin kesä-aikaan. Olen matkalla pohjoista kohden Nidarosiin Olavinvalvontaan, ja minun on terveellistä huomata, etteivät ihmiset pyri liian kiihkeästi lähelleni —"

Ulvhild heräsi; silloin Lauritsa meni hänen luokseen ja nosti hänet vaippansa sisään:

"Tämä on se lapsi, josta puhuin, rakas isä. Laskekaa kätenne hänen päällensä ja rukoilkaa hänen edestään, kuten rukoilitte sen pojan edestä pohjoisessa Meldalissa, jonka olemme kuulleet saaneen takaisin liikuntokyvyn —"

Munkki nosti Ulvhildia hellästi leuvasta ja katsoi häntä kasvoihin. Sitten hän nosti ylös lapsen toisen käden ja suuteli sitä.

"Rukoile ennen sinä vaimoinesi, Lauritsa Bjørgulfinpoika, ettette joutuisi kiusaukseen koettaa muuttaa Jumalan tarkoitusta tämän lapsen suhteen. Herra Jeesuksemme on itse asettanut nämä jalat sille polulle, joka varmimmin johtaa rauhan kotiin — näen sen silmistäsi, sinä siunattu Ulvhild, että sinulla on esirukoilijasi taivaallisessa kodissa."

"Mutta Meldalin poika parantui, niin minulle on kerrottu," sanoi Lauritsa matalalla äänellä.

"Hän oli köyhän lesken ainoa lapsi, eikä kukaan olisi ruokkinut ja vaatettanut häntä, jos äiti olisi kuollut, paitsi kunta. Ja kuitenkin tuo vaimo saattoi rukoilla, että Jumala antaisi hänelle rohkean sydämen, jotta hän jaksaisi uskoa Jumalan tarkoittavan pojan parasta. Minä en tehnyt muuta kuin rukoilin hänen kanssaan saman rukouksen."

"Ei ole helppo lapsen äidin ja minun tyytyä tähän", vastasi Lauritsa raskaasti. "Varsinkin kun hän on niin kaunis ja hyvä."

"Oletko nähnyt sitä lasta, joka on Lidstadissa tästä etelään", kysyi munkki. "Tahtoisitko mieluummin että lapsesi olisi sellainen?"

Lauritsaa värisytti ja hän painoi lapsen rintaansa vasten.

"Etkö ole ajatellut", puhui veli Edvin jälleen, "että Jumalan silmissä me kaikki olemme raajarikkoisia lapsia, joista hänen tulee pitää huoli — syntiemme tähden raajarikkoisia. Eikä osamme kuitenkaan tunnu huonoimmalta mielestämme."

Hän meni Maariankuvan alle, joka riippui seinällä, ja kaikki polvistuivat hänen lukiessaan iltarukousta. Heidän mielestään veli Edvin oli lohduttanut heitä hyvin.

Mutta tämän poistuttua tuvasta itselleen makuusijaa hakemaan lakaisi kuitenkin Astrid ylipiika joka paikan lattialla, missä munkki oli seissyt, ja karisti kokoomansa rikat tuleen.

* * * * *

Seuraavana aamuna Kristiina nousi varhain, mätti kermapuuroa ja vehnäleipää kauniiseen läikälliseen visavatiin, koska tiesi, ettei munkki milloinkaan liikuttanut lihaa, ja kantoi sitten itse tälle ruoan. Talossa ei vielä juuri kukaan ollut jalkeilla.

Veli Edvin seisoi matkavalmiina, sauva ja pussi kädessä tallinedussillalla; hymyillen hän kiitti Kristiinaa tämän näkemästä vaivasta, asettui istumaan nurmelle ja söi, Kristiinan istuessa hänen jalkopäässään.

Kristiinan pieni valkoinen koira tassutti siihen niin että pienet kaulakulkuset kilisivät. Kristiina otti sen syliinsä ja veli Edvin näpsäytteli sille sormiansa, heitti sen kurkkuun pieniä vehnäskappaleita ja ylisti sen kauneutta.

"Se on samaa lajia, jonka Eufemia-kuningatar toi meidän maahamme", hän sanoi. "Täällä on nyt kaikki niin hienoa Jørundgaardissa, suuret sekä pienet seikat." Kristiina punastui ilosta. Hän kyllä tiesi, että koira oli hieno, ja oli ylpeä siitä, että se oli hänen; ei koko laaksossa kellään muulla ollut sylikoiraa. Mutta sitä hän ei kuitenkaan ollut tiennyt, että se oli samaa lajia kuin kuningattaren lempikoirat.

"Simon Andreksenpoika on lähettänyt sen minulle", hän sanoi painaen sen itseään vasten, jolloin koira lipoi hänen kasvojansa. "Sen nimi on Kortelin."

Hän oli aikonut puhua munkille rauhattomuudestaan ja kysyä tämän neuvoa. Mutta nyt hänellä ei enää ollut halua muistella eilisiltaisia ajatuksiaan. Veli Edvinhän ajatteli, että Jumala kääntäisi kaiken Ulvhildin parhaaksi. Ja Simon oli tehnyt kauniisti, kun oli lähettänyt hänelle sellaisen lahjan jo ennen kihlajaisia. Arnea hän ei tahtonut ajatella — tämä oli tehnyt väärin häntä kohtaan silloin.

Veli Edvin otti sauvan sekä pussin ja käski Kristiinan sanoa terveisiä toisille — hän ei sanonut malttavansa jäädä odottamaan väen nousemista, vaan tahtoi lähteä taipaleelle nyt kun oli viileä. Kristiina saattoi häntä kirkon ohi vähän matkaa lehtoon.

Heidän erotessaan toivotti veli Edvin Herran rauhaa ja siunasi häntä.

"Antakaa minullekin sellainen sana, jonka annoitte Ulvhildille, rakas isä", pyysi Kristiina; hän seisoi pitäen munkin kättä omassaan.

Munkki pyyhki paljasta, leinin myhkyröittämää jalkaansa kosteaan ruohoon:

"Ota siis, tyttäreni, tarkka vaari siitä, miten Jumala hoitaa tämän laakson asukkaiden tarpeet. Täällä sataa niukasti, mutta hän antaa teille vettä tunturilta, ja sallii kasteen kostuttaa niityt ja pellot joka yö. Kiitä Jumalaa hyvistä lahjoista, joita hän on suonut osaksesi, äläkä valita, jos sinusta tuntuisi siltä kuin tarvitsisit vielä muuta. Sinulla on kaunis keltainen tukka, älä sure sitä, ettei se ole kihara. Etkö ole kuullut akasta, joka itki sitä, ettei hänellä ollut muuta kuin yksi pieni läskipala seitsemälle nälkäiselle lapselle jouluksi. Pyhä Olavi ajoi ratsain ohi ja tuli samaan joukkoon; hän ojensi kätensä särpimen yli ja pyysi Jumalaa ruokkimaan nuo nälkäiset variksenpojat. Mutta kun akka näki, että pöydällä oli teurastettu sika, itki hän sitä, ettei hänellä ollut kylliksi kulhoja ja kaukaloita."

Kristiina juoksi kotimatkan, ja Kortelin hyppi hänen jaloissaan, tavoitteli hänen helmojansa ja haukuskeli ja helisytti pieniä kulkusiaan.