VII.

Seuraavalla viikolla Brynhild Fluga toi sanan vaipan valmistumisesta, ja Kristiina lähti hänen kanssaan ja oli Erlendin luona ylisillä kuten edellisellä kerralla.

Kun he erosivat, antoi tämä hänelle uuden vaipan, "että voit näytellä sitä luostarissa", hän sanoi. Se oli sinisestä punakuviollisesta sametista ja Erlend kysyi, huomasiko Kristiina, että siinä oli samat värit kuin puvussa, joka Kristiinalla oli ollut yllään tuona päivänä metsässä. Kristiina ihmetteli kovasti, että hän saattoi tulla niin iloiseksi siitä, että Erlend sanoi noin — tämä ei ollut Kristiinan mielestä milloinkaan tuottanut hänelle suurempaa iloa kuin noilla sanoillaan.

Mutta nyt he eivät enää voineet turvautua tähän keinoon kohdatakseen toisiaan, eikä ollut helppo keksiä uutta. Erlend kävi luostarikirkon iltamessussa, ja joskus pääsi Kristiina pujahtamaan jollekin asialle palvelusväen puolelle; toisinaan he puhelivat pikimmiten jonkun sanan aitojen vierissä talvi-illan pimeydessä.

Sitten Kristiina keksi pyytää sisar Potentialta lupaa päästä tervehtimään paria vanhaa, leininvaivaamaa eukkoa, luostarin holhokkeja, jotka asuivat pienessä mökissä jonkun matkan päässä. Mökin takana oli karjarakennus, jossa eukoilla oli lehmä; Kristiina tarjoutui hoitamaan sitä siellä käydessään ja sitten hän päästi Erlendin luokseen sinne.

Vähäisellä ihmetyksellä hän huomasi, että niin iloinen kuin Erlend olikin tapaamisesta, häntä kuitenkin tuntui kaivelevan tämä Kristiinan keksimä tuuma. "Ei ollut hyväksi sinulle, että meistä tuli tuttavat", hän sanoi eräänä iltana. "Nyt sinä olet oppinut käyttämään tällaisia metkuja."

"Sinun ei pitäisi syyttää minua siitä", vastasi Kristiina surullisesti.

"Enhän minä syytäkään sinua", sanoi Erlend hätäisesti ja arasti.

"En olisi uskonut itsekään, että minun olisi näin helppo valhetella. Mutta ihminen osaa sitä, mitä hänen täytyy."

"Tuo ei ole aina totta", sanoi Erlend kuten ennen. "Muistatko, ettet voinut sanoa sulhasellesi talvella, ettet huolisi hänestä."

Tähän Kristiina ei vastannut mitään, kosketti vain hiljaa Erlendin kasvoja.

Milloinkaan hän ei tuntenut selvemmin, miten rakas tämä hänelle oli, kuin Erlendin puhuessa tuolla lailla, saattaen Kristiinan surulliseksi tai hämmästyttäen häntä. Hän oli iloinen voidessaan ottaa niskoilleen kaiken, mikä heidän rakkaudessaan oli häpeällistä ja väärää. Jos hänellä olisi ollut rohkeutta puhua Simonille niinkuin hänen olisi pitänyt, olisivat he nyt ehtineet jo hyvän matkaa etemmäksi asioissaan. Erlend oli tehnyt kaiken mitä oli voinut puhuessaan heidän naimisestaan sukulaisillensa. Näin hän ajatteli, kun päivät luostarissa tuntuivat pitkiltä ja raskailta — Erlend oli tahtonut tehdä kaiken voitavansa. Ja hän katsoi hellästi hymyillen miestä, joka kuvaili heidän häitään, — miten Kristiina ratsastaisi kirkkoon silkissä ja sametissa, miten hänet johdettaisiin morsiusvuoteeseen korkea kultakruunu valtoimilla hiuksillaan — kauniilla, kauniilla hiuksillasi, jutteli tämä, vetäen Kristiinan palmikoita sormiensa lomitse.

"Et sinä sentään koskaan taida voida unohtaa, että olet omistanut minut", virkkoi Kristiina miettivästi, Erlendin kerran jutellessa noin.

Silloin Erlend veti hänet myrskyisästi luokseen: "Mitä luulet, voisinkohan unohtaa koskaan ensimmäistä joulua tai ensimmäistä kevättä, jolloin näin kotiniityn vihreän nurmen talven lumien jälkeen? Samoin muistan ensi kerran, jolloin omistin sinut, sekä kaikki toiset myöhemmät kerrat — omistaa sinut on kuin koko ajan viettäisi joulua ja pyydystäisi lintuja vihreällä kedolla —"

Onnellisena Kristiina painautui häneen. Eipä silti, että hän hetkeäkään olisi uskonut käyvän kuten Erlend niin luottavasti odotti — Kristiinan ajatus oli, että heitä jo kauan oli uhannut tuomion päivä. Eihän tämä millään muotoa voinut menestyä kauan —. Mutta sitä hän ei pelännyt niinkään — paljon enemmän hän pelkäsi, että Erlendin täytyisi lähteä pohjoiseen ennen kuin asia selviäisi, ja Kristiina jäisi jälleen itseksensä, eroon Erlendistä. Erlend oleksi nykyään Akersnesin linnassa. Munan Baardinpoika piti komentoa siellä, henkivartioväen lähdettyä Tunsbergiin, missä kuningas makasi vaarallisesti sairaana. Mutta kerranhan Erlendin täytyi lähteä kotiinsakin tilojaan hoitamaan. Sitä, että häntä peloitti tämän paluu Husabyhyn, mihin jalkavaimo oli asettunut tätä odottamaan, ei hän tahtonut tunnustaa edes itselleen, eikä sitäkään, että häntä vähemmän peloitti joutua tavatuksi synnissä Erlendin kanssa kuin astua yksin Simonin ja isänsä eteen esittämään, mitä hänellä oli sydämellään.

Ja niin hän melkein toivoi, että häntä kohtaisi joku rangaistus, ja pian. Sillä nyt hän ei enää ajatellut mitään muuta kuin Erlendiä; hän ikävöi tätä päivällä ja näki hänestä unia yöllä; katumusta hän ei tuntenut, mutta hän lohdutteli itseään sillä, että oli tuleva päivä, jolloin hän saisi kalliisti maksaa, mitä he olivat varastaneet. Ja niinä lyhyinä iltahetkinä, jolloin hän sai olla yhdessä Erlendin kanssa, antautui hän tälle niin kiihkoisasti, kuin olisi hän ostanut sielunsa hinnalla oikeuden kuulua tälle.

* * * * *

Mutta aika kului, ja Erlendiä näytti seuraavan onni, johon hän luotti. Kristiina ei huomannut vieläkään, että kukaan luostarissa olisi epäillyt häntä. Ingebjørg oli tosin saanut tietoonsa, että hän kohtaili Erlendiä, mutta Kristiina huomasi, ettei tämä uskonut sen olevan muuta kuin pientä huvitusta. Että hyvää sukua oleva kihlattu neito rohkenisi rikkoa kaupan, jonka hänen omaisensa olivat solmineet, se ei edes pälkähtänyt Ingebjørgin päähän, huomasi Kristiina. Ja jälleen värisytti häntä kauhu — ehkä se olikin ennenkuulumatonta, tämä, johon hän oli ruvennut. Ja sitten hän jälleen toivoi, että se paljastuisi, tullakseen ratkaisuun —.

Tuli pääsiäinen. Kristiina ei käsittänyt, mihin tämä talvi oli huvennut; jokainen päivä, jolloin hän ei ollut nähnyt Erlendiä, oli tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi, ja nuo pitkät, vaikeat päivät olivat liittyneet toisiinsa loppumattomiksi viikoiksi — mutta nyt oli kevät ja pääsiäinen, ja hänestä tuntui kuin joulupidot olisivat olleet eilispäivänä. Hän pyysi, ettei Erlend kävisi häntä tapaamassa pyhien aikana — ja tämä tuntui taipuvan kaikkeen, mitä Kristiina pyysi. Oli yhtä paljon Kristiinan oma syy kuin Erlendin, että he olivat rikkoneet paastoa vastaan. Mutta pääsiäispyhää Kristiina tahtoi heidän viettävän, vaikka olikin vaikea olla näkemättä toista. Ehkä Erlendin täytyi lähteä matkalle hyvinkin pian — tämä ei ollut puhunut siitä mitään, mutta Kristiina tiesi kuninkaan olevan kuolemaisillaan, ja se ehkä saattaisi tuoda jonkun muutoksen Erlendin asemaan, ajatteli Kristiina.

Tässä valossa hän asiat näki saadessaan ensi päivinä pääsiäisen jälkeen sanan saapua alas puhetupaan sulhastaan tapaamaan.

Heti kun tämä tuli Kristiinaa vastaan ja ojensi kätensä, näki Kristiina, että jotakin oli tekeillä — Simon ei ollut saman näköinen kuin ennen; hänen pienet, harmaat silmänsä eivät nauraneet eivätkä yhtyneet huulien hymyyn. Eikä Kristiina voinut sille mitään, että hän huomasi toista kaunistavan sen, ettei hän ollut niin kovin nauravainen. Hänen vartalonsakin esiintyi edukseen jonkunlaisessa matkapuvussa — sinisessä, tiukassa ja pitkässä päällysmekossa, jota miehet kutsuivat kothardiksi, ruskeassa hartialevätissä huppuineen, jonka tämä oli työntänyt taakse; hänen vaaleanruskea tukkansa oli yhtenä käkkyränä kosteassa ilmassa.

He istuivat jutellen vähän aikaa. Simon oli ollut Formossa paaston ajan ja käynyt Jørundgaardissa joka päivä. Siellä oli kaikki hyvin, Ulvhild oli niin terve kuin odottaa sopi; Ramborg oli nyt kotona, hän oli kaunis ja vikkelä.

"Näinä päivinä tulee täyttyneeksi vuosi, joka sinun tuli olla luostarissa", sanoi Simon. "Kotonasi on jo aljettu varustaa kihlajaisolutta sinulle ja minulle."

Kristiina ei virkkanut mitään, ja silloin Simon jatkoi:

"Minä sanoin Lauritsalle haluavani ratsastaa tänne Osloon puhumaan kanssasi asiasta."

Kristiina katsoi maahan ja lausui hiljaa:

"Niin se nyt on, Simon, että tahtoisin puhua sinun kanssasi kahdenkesken tästä asiasta."

"Olen huomannut itsekin, että se on tarpeellista", vastasi Simon Andreksenpoika. "Aioin juuri pyytää sinua kysymään Groa-rouvalta, saisimmeko mennä vähäksi aikaa yhdessä ulos puutarhaan —"

Kristiina nousi äkkiä; hän liukui äänettömästi huoneesta. Vähän ajan kuluttua hän palasi erään nunnan seurassa, joka kantoi avainta.

Puhetuvasta vei ovi tarhaan, joka oli luostarin läntisten rakennusten takana. Nunna aukaisi oven, ja he astuivat niin tiheään usmaan, että näki vaan muutaman askeleen verran eteensä puiden välissä. Lähimmät rungot olivat sysimustat; jokainen oksa ja lehvä pursui kosteutta. Märässä mullassa suli vastasatanut lumi, mutta pensaiden alla tekivät muutamat pienet valkoiset ja keltaiset liljalajit jo kukkaa, ja orvokkipenkistä nousi raikas ja vilvoittava tuoksu.

Simon vei hänet lähimmälle penkille. Hän istui etukumarassa kyynärpäät polvia vasten. Sitten hän katsoi ylös Kristiinaan ja vetäen suutaan pieneen kummalliseen hymyyn sanoi:

"Taidanpa melkein arvata, mitä sinä aiot minulle sanoa", hän sanoi. "On toinen mies, josta pidät enemmän kuin minusta?"

"Niin on asia", vastasi Kristiina hiljaa.

"Taidanpa tietää hänen nimensäkin", virkkoi Simon ankarammin. "Se on Erlend Nikulauksenpoika, Husabyn herra?"

Hetken kuluttua kysyi Kristiina matalalla äänellä: "Se on tullut siis korviisi?"

Simon verutteli vastausta:

"Et suinkaan sinä voi uskoa minua niin tyhmäksi, etten olisi ymmärtänyt asiaa jouluna? Silloin en voinut sanoa mitään, siksi että isä ja äiti olivat mukana. Mutta siitä johtui, että tahdoin ratsastaa tänne yksin tällä kertaa. En tiedä tokko minun on viisasta puuttua siihen — mutta minusta tuntui, että meidän oli puhuttava näistä asioista, ennen kuin joudumme yhteen.

"Mutta kun tulin tänne eilen aamulla — tapasin sukulaiseni mestari Øinsteinin. Ja hän puhui sinusta. Hän sanoi nähneensä sinun kulkeneen Klemensin kirkkomaan sivu eräänä iltana, sinä olit ollut erään vaimon seurassa, jota kutsutaan Brynhild Flugaksi. Minä vannoin pyhästi, että hänen oli täytynyt erehtyä, Ja jos sinä sanot sen valheeksi, olen uskova sanaasi."

"Pappi näki oikein", vastasi Kristiina uhmaten. "Teit väärän valan, Simon."

Simon istui hiljaa vähän aikaa ennenkuin kysyi: "Tiedätkö, Kristiina, kuka tämä Brynhild Fluga on?" Ja Kristiinan pudistaessa päätään hän sanoi: "Muuan Baardinpoika antoi hänelle erään talon täällä kaupungissa, mennessään naimisiin — hän harjoittaa luvatonta viininmyyntiä ja sellaista —"

"Tunnetko sinä hänet?" kysyi Kristiina pilkallisesti. "Minusta ei ole milloinkaan aiottu munkkia tai pappia", sanoi Simon punastuen. "Mutta tiedän olevani syytön vääryyteen niin hyvin neitoja kuin toisten miesten vaimoja kohtaan. Etkö ymmärrä itse, ettei ole kunniallisen miehen tapaista viekoitella sinua ulos illalla sellaisessa seurassa —?"

"Erlend ei ole viekoitellut minua", sanoi Kristiina punaisena harmista, "eikä hän ole luvannut minulle mitään. Minä olen liittynyt häneen ilman että hän on tehnyt mitään minua vietelläkseen — hän oli minulle kalliimpi kaikkia miehiä ensi hetkestä asti."

Simon istui leikkien tikarillaan, viskellen sitä kädestä toiseen.

"Nuo ovat outoja sanoja morsiamen suusta", hän sanoi. "Ennustaapa se hyvää meille kahdelle, Kristiina." Kristiina veti syvään henkeä: "Sinä tekisit huonon kaupan ottaessasi nyt minut vaimoksesi, Simon."

"Taivaan Jumalan nimessä, siltä se näyttää", vastasi Simon Andreksenpoika.

"Minä voin siis luottaa siihen", sanoi Kristiina nöyrästi ja peloissaan, "että sinä tahdot olla puolellani siinä, että Andres-herra ja isäni purkavat sopimuksensa meidän molempien suhteen?"

"Luota vain, sinä", sanoi Simon. Hän oli vaiti vähän aikaa. "Herra nähköön tiedätkö sinä, mitä itse sanot?"

"Tiedän kyllä", lausui Kristiina. "Tiedän, että laki on sellainen, ettei kukaan saa pakoittaa neitoa avioliittoon vastoin hänen tahtoaan; muuten hän voi valittaa asiastaan käräjillä —."

"Piispan edessä se tosin taitaa tapahtua", sanoi Simon hymyillen tuikeasti. "Minulla ei ole ollut syytä tutkia lakia sellaisissa tapauksissa. Etkä sinäkään luule, että olet joutuva sinne, jonne ansaitsisit. Tiedät, etten minä aio vaatia sinua pysymään sanassasi, jos se on tahtoasi vastaan. Mutta etkö nyt ymmärrä — siitä on kaksi vuotta kun naimisemme päätettiin, etkä sinä ole lausunut sanaakaan vastaan ennenkuin nyt, kun kaikki on valmiina kihlajaisiin ja häihin. Oletko ajatellut mitä se merkitsee, jos sinä nyt astut esiin ja tahdot katkaista siteen, Kristiina?"

"Ethän sinä huolisikaan minusta", sanoi Kristiina.

"Kyllä", vastasi Simon lyhyesti. "Jos muuta luulet, olet näkevä toista —"

"Erlend Nikulauksenpoika ja minä olemme luvanneet toisillemme kristillisen uskomme nimessä", sanoi Kristiina värisevällä äänellä, "että ellemme saata päästä yhteen, ei kumpikaan meistä milloinkaan ole ottava miestä tahi vaimoa —"

Simon oli hyvän aikaa hiljaa. Sitten hän lausui tuskaisesti:

"Sitten minä en ymmärrä, Kristiina, mitä sinä tarkoitit sanoessasi, ettei hän ollut vietellyt sinua eikä luvannut mitään — hänhän on viekoitellut sinut vastustamaan kaikkien sukulaistesi sopimusta. — Oletko ajatellut, minkälaisen herran sinä saat, jos menet naimisiin miehen kanssa, joka on ottanut jalkavaimokseen toisen miehen vaimon — ja tahtoo nyt ottaa vaimokseen toisen miehen morsiamen —?"

Kristiina nieli itkunsa ja vastasi ääni paksuna:

"Tuon sinä sanot siksi, että tahdot minulle pahaa."

"Luuletko sinä, että minä tahdon sinulle pahaa?" kysyi Simon hiljaa.

"Tämä ei olisi tällaista, jos sinä —" sanoi Kristiina viivytellen. "Ei sinulta kysytty mieltäsi, sinultakaan, Simon — isäsi ja minun isäni sopivat koko kaupan. Toisin olisi ollut, jos itse olisit valinnut minut —"

Simon iski tikarin penkkiin, niin että se jäi pystyyn. Hetken kuluttua hän veti sen jälleen ulos, koetti pistää sen takaisin tuppeen, mutta se ei mennyt, se oli taipunut kärjestä. Silloin hän jälleen alkoi leikkiä sillä, heitellen sitä kädestä toiseen.

"Sinä tiedät", hän lausui matalasti, ääni vavahdellen, "tiedät, että nyt valhettelit, jos tahdoit kääntää asian siksi, etten minä —. Tiedät, mistä minä olisin tahtonut puhua kanssasi — monta kertaa — kun sinä kohtelit minua siten, etten olisi ollut mies, jos olisin voinut puhua siitä, sanoa sen — jälkeenpäin — vaikka sitä olisi koetettu kiskoa minusta irti palavilla pihdeillä —. Ensin luulin tielläni olevan tuon kuolleen pojan. Ajattelin, että minun oli annettava sinulle aikaa — sinä et tuntenut minua — muu olisi ollut minusta väärin sinua kohtaan niin lyhyen ajan jälkeen. Nyt näen, ettet sinä tarvinnut pitkää aikaa unohdukseen — nyt — nyt — nyt —"

"En", lausui Kristiina hiljaa. "Ymmärrän nyt, Simon. Nyt en voi odottaa, että olisit ystäväni enää."

"Ystäväsi —!" Simon naurahti kummallisesti. "Tarvitsetko nyt sitten ystävyyttäni?"

Kristiina lensi punaiseksi.

"Sinä olet mies", hän sanoi hiljaa, "Ja kyllin vanha — voit itse päättää naimisestasi —"

Simon katsoi häneen terävästi. Sitten hän taas nauroi kuten äsken:

"Ymmärrän. Sinä tahdot minun sanovan, että se olen minä —. Että minun tulee ottaa syykseni tämä purettu kädenlyönti? — Jos asia on niin, että pysyt tahdossasi — jos uskallat ja tahdot koettaa viedä asiasi perille — otan minä sen tehdäkseni", hän lausui hiljaa. "Kotona omaisteni edessä ja kaiken sinun sukusi edessä, lukuunottamatta yhtä. Isällesi saat sanoa totuuden sellaisena kuin se on. Jos sen teet, hoidan asiasi häneen nähden, koettaen saada sen sinulle niin edulliseksi kuin voin — mutta Lauritsa Bjørgulfinpojan tulee tietää, etten minä milloinkaan ole luopunut sanasta, jonka olen hänelle antanut."

Kristiina puristi molemmin käsin penkin syrjää; tämä koski häneen kipeämmin kuin kaikki, mitä Simon Darre oli sanonut. Kalpeana ja peloissaan hän vilkaisi häneen.

Simon nousi.

"Menemme sisään nyt", hän sanoi. "Meitä taitaa palella kumpaistakin, ja sisar istuu tuolla odottaen avain kädessä. — Annan sinulle viikon ajatusaikaa — minulla on asioita kaupungissa. Tulen tänne puhumaan kanssasi ennen kuin lähden, sinä et kai välitä nähdä minua sitä ennen."