VI.

Kihlajaispidot lykättiin useasta syystä; niiden oli määrä olla vasta uutena vuotena, mutta Lauritsa suostui siihen, että häitä ei siirrettäisi silti; niiden piti olla heti Mikonmessun jälkeen, niinkuin ensimmäinen päätös kuului.

Niin Kristiina sitten eleli Jørundgaardissa Erlendin laillisena morsiamena. Yhdessä äitinsä kanssa hän tarkasteli kapioita, joita oli koottu hänen varalleen, koettaen lisätä vuodevaate- ja pukuvarastoaan vieläkin runsaammaksi, sillä Lauritsa tahtoi, ettei missään saanut säästää, koska hän nyt kerran oli antanut tyttärensä Husabyhyn.

Kristiina ihmetteli, ettei hän ollut iloisempi. Mutta kaikesta kiireestä huolimatta ei oikeata iloa tahtonut syntyä Jørundgaardissa.

Vanhemmat kaipasivat kovasti Ulvhildiä, sen hän näki. Mutta hän ymmärsi myös näiden käyneen hiljaisiksi ja ilottomiksi. He olivat hyviä häntä kohtaan, mutta heidän puhuessa hänelle hänen sulhasestaan huomasi Kristiina heidän tekevän sen hyvitelläkseen ja ilahduttaakseen häntä; he eivät tehneet sitä siksi, että heitä itseään olisi haluttanut puhua Erlendistä. Eivätkä he olleet tulleet iloisemmiksi Kristiinan tulevasta avioliitosta sen jälkeen kun olivat tutustuneet sulhaseen. Erlend olikin ollut hiljainen ja pysytellyt syrjässä sen lyhyen ajan, jonka hän oli viipynyt Jørundgaardissa kihlajaismatkalla — eikä muuta suinkaan voinut odottaakaan, tuumi Kristiina; Erlendhän tiesi, että Kristiinan isä vain hyvin epämieluisasti oli antanut suostumuksensa.

Itse hän oli tuskin saanut vaihtaa sanaa hänen kanssaan kahdenkesken. Ja heistä oli ollut kummallista ja noloa istua näin rinnatusten kaikkien ihmisten edessä; heillä oli silloin ollut niin vähän puhumista toisilleen, koska heillä oli ollut salaisesti niin paljon yhteistä. Kristiinan mieltä alkoi painaa epämääräinen pelko, arka ja hämärä aavistus, joka kuitenkin joka hetki oli läsnä — että ehkä heille jollain tavoin oli käyvä hankalaksi, nyt naimisiin joutuessaan, se, että he ensin olivat olleet toisilleen niin läheiset ja sitten eläneet liian kauan erotettuina.

Mutta hän koetti karkoittaa sen mielestään. Erlendin piti tulla Jørundgaardiin heti pääsiäisen jälkeen; hän oli kysynyt Lauritsalta ja Ragnfridilta, oliko näillä mitään sitä vastaan, että hän tulisi käymään heillä, ja Lauritsa oli naurahtanut ja sanonut, että kuinkas hän voisi olla ottamatta vastaan vävyään.

Silloin he pääsisivät ulos kävelemään yhdessä, saisivat puhella yhdessä kuin entisinä aikoina, ja eiköhän tuo varjo sitten häviäisi, joka oli tullut heidän välilleen pitkän eron aikana, jolloin kumpikin oli kulkenut omia teitään ja kantanut yksin kannettavansa.

* * * * *

Pääsiäisenä oli Simon Andreksenpoika vaimoineen Formossa. Kristiina näki heidät kirkossa. Simonin vaimo ei seisonut kaukana Kristiinasta.

Hänen täytyi olla vanhempi Simonia, ajatteli Kristiina — kolmissakymmenissä. Halfrid-rouva oli hento, hieveröinen ja laiha, mutta hänellä oli ihmeen miellyttävät kasvot. Jopa hänen hiustensa valju ruskea väri, niiden aaltoillessa esiin hunnun alta, oli jotenkin niin pehmeä, ja silmät olivat täynnä lempeyttä; ne olivat suuret ja harmaat ja niissä kimalteli pieniä kultapisaroita. Jokainen hänen kasvojensa juonne oli hieno ja neitseellinen — mutta hänen ihonsa oli vähän harmaankellahtava, ja kun hän aukaisi suunsa, näkyi ettei hänellä ollut hyvät hampaat. Hän ei ollut vahvan näköinen ja kuului olevankin kivuloinen — oli ollut hyvin heikkona jo monta kertaa. Kristiina ihmetteli, minkälaiselta Simonista mahtoi tuntua elää hänen kanssaan.

Jørundgaardin väki ja Formolaiset olivat joskus tervehtineet toisiansa kirkonmäen yli, mutta eivät olleet ruvenneet puheisiin toistensa kanssa. Mutta kolmantena pääsiäispäivänä oli Simon kirkossa ilman vaimoansa. Silloin hän meni Lauritsan luo ja he puhelivat vähän aikaa. Kristiina kuuli heidän mainitsevan Ulvhildin nimen. Sen jälkeen hän puhui Ragnfridin kanssa. Ramborg, joka seisoi äidin vieressä, sanoi ääneen: "Minä muistan sinut — minä tiedän kuka sinä olet." Simon kohotti lapsen maasta ja pyöräytti häntä ilmassa: "Olet tehnyt kauniisti, Ramborg, kun et ole unohtanut minua." Kristiinaa hän tervehti vain matkan päästä. Eivätkä vanhemmat maininneet jälkeenpäin mitään tapaamisesta.

Mutta Kristiina ajatteli sitä koko joukon. Oli kuitenkin ollut omituista nähdä Simon Darre naineena miehenä. Se herätti eloon niin monenlaista vanhaa: hän muisti oman sokean ja alamaisen lempensä Erlendiin. Nyt se oli hiukan toisenlainen. Hän ajatteli, oliko Simon mahtanut kertoa vaimolleen miten he olivat tulleet eronneiksi — mutta sen hän tiesi, ettei tämä ollut tehnyt sitä "isän tähden", tuumi hän pilkallisesti. Tuntui niin kumman vaivaiselta, että hän yhä eli naimatonna vanhempiensa kodissa. Mutta kihloissa he olivat, Simonin kelpasi katsella, että he olivat vieneet tahtonsa läpi. Olipa Erlend tehnyt vaikka mitä, hänessä hän oli pysynyt uskollisesti, eikä Kristiina ollut ollut löyhä eikä petollinen.

* * * * *

Eräänä iltana aikaisin keväällä oli Ragnfridilla asiaa etelään Vanhan Gunhildin luo, joka ompeli turkiksia. Ilta oli kaunis, ja Kristiina kysyi eikö hän saanut lähteä sinne; viimein hän sai luvan, koska miehillä oli kaikilla kiire.

Aurinko oli laskenut ja kultaisen vihreälle taivaalle nousi maasta hieno huuru. Kristiina kuuli joka kavion astunnalla hiljaisen ripsahduksen, kun riite murtui ja ja vesi purskahti ympäri. Mutta lepiköstä tien varressa kuului lintujen riemukas laulu sointuvana ja keväisen täytenä hämärässä.

Kristiina ratsasti hyvää vauhtia, hän ei ajatellut juuri mitään, hänestä tuntui vain hyvältä saada olla taas kerran yksin pitkästä aikaa. Hän ajoi katse kiintyneenä uuden kuun sirppiin, joka oli painumassa tunturinharjaa kohden toisella puolen laakson. Ja niin hän oli vähällä lentää satulasta, kun hevonen äkkiä hypähti sivuun ja kohosi pystyyn.

Kristiina näki tien laidassa tumman hahmon yhdessä sykkyrässä — ja pelästyi ensin. Ilkeä pelko, jota hän oli alkanut tuntea ihmisiä kohtaan ratsastaessaan yksin, ei näkynyt tahtovan väistyä. Mutta sitten hän ajatteli, että tuo mytty saattoi olla joku sairastunut matkamies, ja kun hän oli saanut hevosen talttumaan, hän käänsi sen ja ratsasti takaisin, kysyen sitten oliko siinä kuka?

Mytty käännähti vähän ja ääni sanoi:

"Taidat olla sinä, Kristiina Lauritsantytär —"

"Veli Edvin, sinäkö se olet", kysyi Kristiina hiljaa. Hän oli jo alkanut uskoa näkyään harhakuvaksi tai joksikin paholaisen tempuksi. Nyt hän laskeutui hevosen selästä ja meni hänen luokseen; se oli todellakin munkkivanhus, joka ei voinut nousta omin neuvoin maasta.

"Rakas isä — miten te olette vaeltamassa tämmöiseen vuodenaikaan?" kysyi Kristiina ällistyneenä.

"Ylistetty olkoon Jumala, että hän lähetti sinut tänne tänä iltana", sanoi munkki. Kristiina näki hänen tutisevan kauttaaltaan. "Pyrin luoksenne pohjoiseen, vaan en jaksanut kulkea pitemmälle tänään. Luulin jo olevan Jumalan tahdon, että minun tuli varustautua kuolemaan niillä teillä, joita olen kuljeksinut ikäni kaiken. Mutta minä olisin tahtonut synninpäästön ja viimeisen voitelun. Ja olisin tahtonut nähdä vielä kerran sinut, tyttäreni —"

Kristiina auttoi munkin hevosensa selkään; hän talutti sitä suitsista ja tuki häntä. Pahoitellessaan, että Kristiinan jalat nyt kastuivat sohjossa, hän välillä vaikeroi hiljaa tuskasta.

Hän kertoi olleensa Eyabussa joulusta saakka; muutamat rikkaat talonpojat olivat luvanneet katovuoden aikana koristaa kirkkonsa uuteen asuun. Vaan työ oli sujunut hitaasti, hän oli sairastellut talvella — vatsassa oli jotakin vikaa, hän oli ylenantanut verta, eikä hänelle käynyt syönti. Itse hän luuli, ettei hänellä ollut pitkiä aikoja jälellä, ja ikävöi nyt luostariinsa, jossa hän olisi tahtonut kuolla veljien parissa. Mutta hänelle oli sitten tullut ikävä pohjoiseen tämän viimeisen kerran, ja niin hän oli seurannut sen Hamarilaisen pappismunkin matkassa, joka oli määrätty Roaldstadin pyhiinvaeltajamajataloon isännäksi. Fronista eteenpäin hän oli kulkenut yksin.

"Kuulin sinut kihlatun", hän sanoi, "tuon miehen kanssa —. Ja silloin minut valtasi halu saada nähdä sinut. Minusta tuntui niin vaikealta, että tuo kohtaus kirkossamme olisi ollut viimeisemme. Mieleni on ollut niin raskas siitä, Kristiina, että sinä olit joutunut pois rauhan tieltä —"

Kristiina suuteli munkin kättä ja sanoi:

"En ymmärrä, isä, millä minä olen ansainnut noin suuren rakkauden puoleltanne."

Munkki vastasi hiljaa:

"Minä olen usein ajatellut, Kristiina, että jos olisi sallittu niin, että me olisimme tavanneet useammin, olisi sinusta voinut tulla hengellinen tyttäreni."

"Tarkoitatteko, että te silloin olisitte johdattanut minua siten, että mieleni olisi taipunut luostarielämään", kysyi Kristiina. Ja hän lisäsi tuokion kuluttua: "Sira Eirik painoi mieleeni, että ellen saisi isäni suostumusta avioliittoon Erlendin kanssa, oli minun paras liittyä hengelliseen sisaruskuntaan, katuakseni syntejäni —"

"Minä olen usein rukoillut, että sinussa heräisi kaipaus luostarielämään", sanoi veli Edvin. "Vaan en enää sen jälkeen kun sanoit tuon asian, tiedäthän mitä tarkoitan. Olisin tahtonut, että sinä olisit tuonut seppeleesi Jumalalle, Kristiina —"

Heidän tultuaan Jørundgaardiin täytyi veli Edvin kantaa sisään ja peittää vuoteeseen. Hänet pantiin vanhaan talvitupaan ja häntä hoidettiin parhaimman mukaan. Hän oli hyvin sairas ja Sira Eirik tuli häntä tervehtimään, tuoden lääketarpeita ruumiille ja sielulle. Mutta pappi sanoi, että vanhusta vaivasi syöpä, ja ettei tällä ollut pitkältä elon aikaa. Veli Edvin arveli itse, että kun hän vähän pääsisi vahvistumaan, lähtisi hän jälleen etelää kohden, koettaen ehtiä luostariinsa. Sira Eirik sanoi toisille, ettei hän luullut sitä mahdolliseksi.

Koko Jørundgaardin väki tunsi, että munkin mukana oli taloon tullut suuri rauha ja ilo. Ihmiset juoksivat kaiken päivää kartanon ja pirtin väliä, eikä milloinkaan puuttunut tarjokkaita valvojiksi sairaan luona. Hänen ympärilleen kerääntyi jokainen joka suinkin kerkesi kuuntelemaan, miten Sira Eirik luki kuolevalle pyhistä kirjoista, ja puhelemaan veli Edvinin kanssa hengellisistä asioista. Ja vaikka paljon jäi hämäräksi siitä, mitä hän puhui, hänellä kun oli sellainen tapa puhua, tuntui kaikista kuitenkin siltä kuin heidän sielunsa olisi vahvistunut ja saanut virvoitusta, sillä kaikki ymmärsivät, että veli Edvin oli täynnä rakkautta Jumalaan.

Mutta munkki halusi myös mielellään kuulla kaikenlaista muuta, hän kyseli laakson kuulumisia ja antoi Lauritsan kertoa katovuodesta. Tämä tiesi siellä olleen sellaistakin väkeä, joka ahdingossaan oli turvautunut huonoihin keinoihin ja kääntynyt sellaisten auttajien puoleen, joita kristityn ihmisen täytyi karttaa. Vähän matkan päässä, läntisen tunturin laidassa, oli muutamia isoja valkoisia kiviä, jotka olivat muodoltaan kuin ihmisen salatut kalut, ja jotkut miehet olivat langenneet uhraamaan karjuja ja emäkissoja tuon iljetyksen edessä. Sira Eirik oli sitten saanut muutamia hurskaimpia ja rohkeimpia talonpoikia mukanaan sinne eräänä yönä, ja he olivat hakanneet palasiksi nuo kivet. Lauritsa oli ollut mukana ja tiesi todistaa niiden olleen kokonaan verellä tahritut, ja ympäriltä oli löytynyt luita ja jätteitä. — Ja ylhäällä Heidalissa kuului kansa pakoittaneen erään vanhan eukon istumaan ulkona maakiven päällä loukuttaen vanhoja rohtimia kolmena torstaiyönä peräkkäin.

* * * * *

Eräänä yönä istui Kristiina yksin veli Edvinin luona.

Keskiyön aikaan tämä heräsi ja näytti kärsivän kovia tuskia. Silloin hän pyysi Kristiinaa ottamaan esiin kirjan Neitsyt Maarian ihmeistä, jonka Sira Eirik oli lainannut veli Erlendille, ja käski hänen lukea siitä.

Kristiina oli tottumaton lukemaan ääneen, mutta hän kävi istumaan vuodeportaalle ja asetti kynttilän viereensä; hän nosti kirjan polvelleen ja luki niin hyvin kuin osasi.

Vähän ajan kuluttua hän näki sairaan purevan hampaat yhteen; tämä rutisti kuivettuneet kätensä nyrkkiin kipujen ahdistaessa.

"Siltä minusta nyt tuntuu. Mutta tiedän, että Jumala on tehnyt minut lapseksi jälleen ja pyörittelee minua sinne ja tänne —.

"— Muistan erään kerran, jolloin olin pieni — nelitalvinen epana — ja olin lähtenyt kotoa metsään. Eksyin siellä ja olin kadoksissa monta päivää —. Äitini oli niiden miesten mukana, jotka löysivät minut, ja kun hän otti minut syliinsä, puri hän minua niskaan, muistan sen hyvin. Silloin luulin hänen tekevän sen siksi, että hän oli vihainen minulle, mutta myöhemmin ymmärsin paremmin.

"Nyt kaihoan itse ulos tästä metsästä. On kirjoitettu: 'jättäkäät kaikki ja seuratkaat minua', mutta maailmassa on ollut niin paljon sellaista, jota minä en ole ollut halukas jättämään —"

"Tekö, isä?" kysyi Kristiina. "Olen aina kuullut kaikkien sanovan, että te olette ollut puhtauden ja köyhyyden ja nöyryyden esikuva —"

Munkki hymyili:

"Sinä nuori ihmislapsi et kai ymmärrä maailmassa olevan muita viettelyksiä kuin nautinnon ja rikkauden ja vallan. Minä sanon sinulle, nämät ovat pieniä näperöitä, joita tapaa tien laidassa, mutta minä, minä rakastin tietä — en maailman pieniä näperryksiä, vaan koko maailmaa. Jumala soi minulle armon rakastaa rouva Köyhyyttä ja rouva Puhtautta nuoruudesta asti, ja siksi minä luulin, että noiden kumppanien parissa olin oleva turvattu, ja sitten olen vaeltanut ja vaeltanut ja toivonut saavani vaeltaa kaikkia maailman teitä. Ja minun sydämeni ja ajatukseni ovat vaeltaneet nekin vaeltamistaan — pelkään eksyneeni usein harhateille hämärimmissä asioissa. Mutta nyt se on lopussa, Kristiina pieni, nyt minä tahdon kotiin, jossa saan riisua kaikki omat ajatukseni ja kuunnella ylipapin selviä sanoja siitä, mitä minun tulee uskoa ja ajatella synnistä ja Jumalan armosta —"

Hetken perästä hän nukkui. Kristiina istahti liedelle vaalimaan tulta. Mutta aamupuoleen, kun hän itse oli torkahtamaisillaan, sanoi veli Edvin äkkiä vuoteestaan:

"Olen iloinen, Kristiina, että sinun ja Erlend Nikulauksenpojan asia on johdettu hyvään loppuun."

Silloin Kristiina purskahti itkuun:

"Me olemme tehneet niin paljon vääryyttä, ennenkuin saavuimme näin pitkälle. Ja enin minun sydäntäni kirvelee se seikka, että olen tuottanut isälleni niin kovin paljon surua. Hän ei iloitse tästä nytkään. Ja kuitenkaan hän ei tiedä — jos hän tietäisi kaiken, silloin hän varmaan kokonaan hylkäisi minut."

"Kristiina", sanoi veli Edvin lempeästi, "etkö sinä ymmärrä, lapsi, että sinun tulee vaieta siksi ja että sinun ei tule tuottaa hänelle enempää surua siksi — ettei hän koskaan ole tuomitseva sinua. Ei mikään, mitä saattanet tehdä, voi kääntää isäsi sydäntä sinusta."

* * * * *

Pari päivää myöhemmin voi veli Edvin niin hyvin, että tahtoi lähteä etelään. Koska hänen teki niin kovasti mielensä, teetti Lauritsa eräänlaiset paarit, jotka ripustettiin kahden hevosen väliin, ja näin hän kuljetti sairaan aina Listadiin asti; siellä veli Edvinille toimitettiin uudet hevoset ja saattajat, hänet kuljetettiin Hamariin saakka. Siellä hän kuoli saarnaveljien luostarissa ja tuli haudatuksi näiden kirkkoon. Sen jälkeen pyysivät paljasjalkaveljet hänen ruumistaan itselleen, koska olivat pitäneet häntä pyhänä miehenä ja häntä oli verrattu Pyhään Eveniin; talonpojat rukoilivat hänen sielunsa puolesta Ylämaassa ja laaksoissa aina Trondheimiin asti. Ruumiin johdosta syntyi siis pitkällinen riita molempien luostareiden kesken.

Tämä joutui Kristiinan korviin vasta paljo myöhemmin. Mutta hän suri syvästi erotessaan munkista. Hänestä tuntui, että tämä yksin tunsi hänen elämänsä perustusta myöten — hän oli tuntenut tuon viattoman lapsen, joka oli ollut isänsä hoivissa, ja hän oli tuntenut hänen salaisen yhdyselämänsä Erlendin kanssa, joten veli Edvin oli kuin vanne, joka kiinnitti kaiken sen, mikä hänelle oli ennen ollut rakasta, siihen, mikä täytti hänen sydämensä nyt. Nyt hän oli kokonaan erotettu siitä osasta itseään, joka kuului neitousaikaan.