V.

Kevät tuli kuin tempaisemalla. Joku päivä suojan puhkeamisen jälkeen oli koko kulma mustanruskeana, sateen virratessa rankkana alas. Vesi juoksi kohisten rinteitä pitkin, joki kasvoi ja levisi kuin lyijynharmaa lampi koko laaksonpohjaan, jonka keskeltä kohosi pieniä kelluvia lehtoja ja jossa möyrysi kavala, pyörteinen virranjuonne. Vesi oli noussut kauaksi Jørundgaardin maille. Kuitenkin olivat vahingot kaikkialla pienemmät kuin mitä oli pelätty.

Touot jäivät myöhäisiksi ja ihmiset kylvivät niukan siemenen rukoillen Jumalaa säästämään sen hallaöiltä syksyllä. Ja näytti siltä kuin hän tällä kertaa olisi kallistanut korvansa rukouksille ja aikonut keventää ihmisten taakkaa. Kesäkuussa oli idättävät ilmat, kesä oli kaunis ja kansa alkoi toivoa katovuoden seurausten silenevän aikaa myöten.

Syksykylvö oli ohi. Silloin tuli Jørundgaardiin kerran illan suussa neljä ratsastavaa miestä. Kaksi herraa palvelijoineen, herra Munan Baardinpoika ja Baard Petrinpoika, Hestnæsin herra.

Ragnfrid ja Lauritsa antoivat kattaa pöydän ylistupaan sekä valmistaa vieraille vuoteet parveen. Mutta Lauritsa pyysi herroja jättämään asiansa huomiseksi, kun he olivat levänneet matkan jälkeen.

Munan-herra johti puhetta aterioidessa, hän kääntyi usein puheessaan Kristiinan puoleen sekä jutteli ikään kuin he olisivat olleet hyvät tuttavat. Kristiina näki, ettei se miellyttänyt isää. Munan-herra oli lyhytsäärinen, tanakka, punanaamainen, ruma, puhelias ja hieman narrimainen käytökseltään. Häntä kutsuttiin Munan Pätkäksi tai Munan Pomppijaksi. Mutta olennostaan huolimatta oli Aashild-rouvan poika sentään ymmärtäväinen ja kykenevä mies, joka oli ollut monenlaisissa kruunun toimissa ja jonka sana myöskin painoi valtakunnan hallinnassa. Hän asui äitinsä perintökartanossa Skogheimsherredissä, oli hyvin rikas ja oli nainut rikkaan vaimon. Katri-rouva, hänen emäntänsä, oli kummallisen ruma ja avasi harvoin suutaan, mutta hänen miehensä puhui hänestä aina niinkuin tämä olisi ollut maailman viisain nainen, niin että ihmiset olivat alkaneet nimittää häntä leikillä Katri Kieleväksi ja Katri Keinoseksi. He näkyivät kuitenkin elävän sovussa ja rakkaudessa, vaikka Munan-herra oli tunnettu löysistä tavoistansa sekä ennen että jälkeen avioliiton.

Baard Petrinpoika oli kaunis ja muhkea vanha herra, joskin hänellä oli sievoinen vatsa sekä verrattain raskaat liikkeet. Hänen tukkansa ja partansa olivat hiukan haalistuneet, mutta vieläkin niissä oli yhtä paljon keltaista kuin valkeata. Kuningas Maunu Haakoninpojan kuolemasta asti hän oli elänyt rauhassa suurilla tiloillaan Nordmøressa. Hän oli toisen kerran leskenä ja hänellä oli paljon lapsia, joiden kaikkien kehuttiin olevan kauniita, kunnollisesti kasvatettuja ja hyvissä varoissa.

* * * * *

Seuraavana päivänä lähtivät Lauritsa ja miehet ylistupaan neuvottelemaan. Lauritsa pyysi vaimonsa olemaan läsnä, mutta tämä ei tahtonut. "Olkoon tämä kokonaan sinun asiasi. Tiedät, että se on raskas suru tyttärellesi, ellei sovintoa saada, mutta minä näen, etteivät esteet ole pienet."

Herra Munan antoi esiin Erlend Nikulauksenpojan kirjeen. Erlend suostui kaikkiin Lauritsan ehtoihin, jos tämä suostui antamaan hänelle tyttärensä Kristiinan. Itse oli Erlend valmis antamaan maansa ja tulonsa jäävittömien miesten arvioitavaksi, tarjoamaan Kristiinalle sellaisen omaisuuden ja huomenlahjan, että tämä joutui saamaan kolmanneksen pesästä, lukuunottamatta omia myötäjäisiänsä sekä kaikkia sukulaisilta lankeavia perintöjä, jos hän oli jäävä leskeksi ilman lapsia. Lisäksi hän lupasi Kristiinalle oikeuden hoitaa itse omaa osuuttansa pesästä, sekä sitä, minkä hän oli kotoa tuonut, että sitä, minkä hän oli saava Erlendiltä. Mutta jos Lauritsa toivoi muutosta pesänjakoon, oli hän mielellään ottava sen varteen ja järjestävä asiat sen mukaan. Ainoa ehto, johon Kristiinan suvun oli suostuttava oli se, että jos heidän lapsensa joskus nostaisivat perintöriidan, heidän ei koskaan ollut ruvettava tekemään mitättömäksi niitä lahjoja, joita hän oli antanut Eline Ormintyttären kanssa siittämilleen lapsille, vaan luvattava todistaa, että se omaisuus oli ollut lohkaistuna pesästä ennen avioliiton solmimista Kristiina Lauritsantyttären kanssa. Lopuksi tarjoutui Erlend pitämään häät kaikella asianmukaisella komeudella luonaan Husabyssä.

Lauritsa ryhtyi puheisiin ja lausui:

"Tämä on kaunis tarjous. Näen, että sukulaisenne koettaa kaikin tavoin voittaa ystävyyttäni. Näen sen jo siitä, että hän on saanut teidät, Munan-herra, toistamiseen lähtemään asialle sellaisen miehen luokse kuin minun, jolla ei ole paljon sanomista ulkopuolella tämän laakson, kuin myös siitä, että te, Baard-herra, olette vaivautunut näin pitkän matkan päähän. Mutta minun on sanottava Erlendin tarjouksesta, ettei minun tyttäreni ole kasvatettu hoitamaan itse tilojaan ja omaisuuttaan ja että olen aina aikonut hänet miehelle, jonka käsiin turvallisesti voisin jättää neidon onnen. En tiedä, kelpaisiko Kristiina hoitamaan sellaista valtaa, mutta en luule sen häntä miellyttävän. Hän on lempeä ja taipuvainen mieleltään — ja yksi niistä syistä, jotka minulla on ollut mielessäni, asettuessani vastustamaan tätä avioliittoa, on, että Erlend on osoittanut ymmärtämättömyyttä erinäisissä asioissa. Jos Kristiina olisi ollut vallanhaluinen, uskalias ja itsepäinen nainen, olisi asia heti toinen."

Herra Munan purskahti nauruun ja sanoi:

"Hyvä Lauritsa, valitatteko te sitä, että neito on liian vähän itsepäinen —" ja Baard-herra yhtyi puheeseen hymähtäen:

"Tahtoa teidän tyttäreltänne ei mielestäni puutu — kaksi vuotta hän on jo pitänyt Erlendin puolta teitä vastaan."

Lauritsa sanoi:

"Muistan sen kyllä, mutta tiedän mitä sanon. Vaikea hänelle on ollut itselleenkin tämä aika, jolloin hän on uhmaillut tahtoani, eikä hän ole kauan oleva iloinen sellaisen miehen luona, joka ei osaa hallita häntä."

"Sepä perkelettä", sanoi Munan-herra. "Silloin täytyy teidän tyttärenne olla hyvin toisenlainen kuin ne naiset, jotka minä tunnen, sillä minä en ole nähnyt yhtäkään, joka ei olisi tahtonut hallita itseänsä ja sitäpaitsi herraansa."

Lauritsa kohautti olkapäitään eikä vastannut mitään.

Baard Petrinpoika sanoi silloin:

"Ymmärrän, ettette te ole tullut halukkaammaksi tähän avioliittoon tyttärenne ja kasvatuspoikani välillä sen onnettoman lopun jälkeen, jonka tuo hänen luonaan ollut nainen sai. Mutta voin kertoa teille käyneen ilmi, että tuo onneton nainen oli antanut toisen miehen, Erlendin voudin Husabyssä, vietellä itsensä. Erlend tiesi tästä lähtiessään hänen kanssaan paluumatkalle laakson läpi, hän oli tarjoutunut antamaan tälle sopivat myötäjäiset, jos vouti naisi hänet."

"Oletteko varma siitä, että asia on noin", kysyi Lauritsa. — "Vaikka en tiedä tuleeko se siitä kauniimmaksi. Vaikealta mahtanee tuntua hyvää sukua olevasta naisesta tulla talonisännän kädessä ja lähteä rengin kainalossa."

Munan Baardinpoika tarttui puheeseen:

"Saatan ajatella, Lauritsa Bjørgulfinpoika, että se mikä saa teidät eniten vastustamaan sisarenpoikaani, on tuo onneton tapaus Sigurd Saksulvinpojan vaimon kera. Mutta muistakaa, hyvä mies, Jumalan nimessä — että tuo nuori poika asui samassa talossa nuoren, kauniin vaimon kanssa, jolla oli vanha, penseä, kykenemätön aviomies — ja yö on puolen vuoden pituinen siellä pohjolassa; en minä ymmärrä, mitä siitä olisi voinut tulla muuta, ellei Erlend olisi ollut kerrassaan pyhä mies. Munkin vikaa ei Erlendissä ole ollut koskaan, sitä en tahdo väittää, mutta epäilen, olisiko nuori kaunis tyttärenne kiittänyt teitä, jos olisitte antanut hänet munkkinahjukselle. — On totta, että Erlend laati elämänsä tuhmasti ja sitten yhä tuhmemmin —. Mutta asiasta täytyy kerran päästä irti — me hänen sukulaisensa olemme koettaneet kaikin voimin auttaa poikaa jälleen jaloilleen, vaimo on kuollut ja Erlend on pitänyt kykynsä mukaan huolta hänen ruumiinsa ja sielunsa tarpeista, itse Oslon piispa on antanut hänelle synninpäästön ja hän on nyt palannut kotimaahan Schwerinistä, pyhän veren puhdistamana — tahdotteko te olla ankarampi kuin Oslon piispa ja itse arkkipiispa, tai kuka siellä lienee tuon kalliin veren hoidossa —.

"Hyvä Lauritsa, kyllähän puhdas elämä on kaunis seikka, mutta se ei luonnistu todellakaan täysi-ikäiseltä mieheltä muutoin kuin Jumalan erikoisesta armosta. Pyhän Olavin nimessä —! Muistakaa toki, ettei itse pyhä kuninkaamme saanut tuota lahjaa ennenkuin hänen elämänsä alkoi kallistua loppuaan kohden — arvattavasti oli siis Jumalan tahto, että hänen ensin tuli siittää kelpo nuorukainen Maunu, joka voitti pakanoiden hyökkäyksen pohjolassa. Olavi-kuningas ei siittänyt sitä poikaa kuningattarensa kera, ja kuitenkin hän istuu ylimpien pyhimysten joukossa taivaan valtakunnan saleissa. Huomaan, että tämä puhe on mielestänne sopimatonta —"

Baard-herra keskeytti hänet:

"Lauritsa Bjørgulfinpoika, minä en pitänyt tästä asiasta enemmän kuin te, kun Erlend tuli ensi kertaa luokseni ja sanoi katsoneensa itsellensä neidon, joka oli luvattu toiselle. Mutta minä olen myöhemmin huomannut, että noiden kahden nuoren välillä on niin voimallinen rakkaus, että olisi suuri synti erottaa heidän ystävyyttään. Erlend oli mukanani viimeisissä joulupidoissa, jotka Haakon-kuningas piti miehillensä — he kohtasivat siellä ja heti toisensa nähtyään teidän tyttärenne pyörtyi ja makasi kauan liikkumatta niinkuin kuollut — mutta minä näin kasvatuspojastani, että tämä tahtoi ennen antaa henkensä kuin luopua hänestä."

Lauritsa istui hiljaa vähän aikaa ennen kuin vastasi:

"Sellainen kuuluu kauniilta, kun siitä kerrotaan eteläisten maiden ritarisaduissa. Mutta me emme nyt ole Bretlandissa, ja etteköhän tekin vaatisi enemmän mieheltä, jonka ottaisitte vävyksenne, kuin että hän on saanut tyttärenne pyörtymään rakkaudesta kaiken kansan edessä. —"

Molemmat toiset olivat vaiti ja silloin jatkoi Lauritsa:

"Minusta tuntuu siltä, hyvät herrat, että ellei Erlend Nikulauksenpoika olisi tehnyt niin pahaa lovea tavaraansa ja maineeseensa, ette istuisi minun kaltaiseni miehen luona pyytämässä tuolla tavoin tytärtäni hänelle. Mutta minä en tahdo, että Kristiinaa sanottaisiin kohdanneen suuren kunnian päästessä rouvaksi Husabyhyn miehelle, jonka suku kuului maan korkeimpiin — sen jälkeen kun tämä oli häpäissyt itsensä niin pahasti, ettei hän voinut odottaa parempaa naimiskauppaa tai pitää pystyssä sukunsa kunniata."

Hän nousi kiihtyneenä, astui keskilattialle ja kulki edestakaisin.

Mutta Munan-herra syöksyi pystyyn:

"Älkäähän, Lauritsa, jos puhutte häpäisemisestä, silloin teidän jumalauta tulee saada tietää olevanne liian ylpeä —"

Baard-herra pakotti hänet vaikenemaan; hän astui Lauritsan luokse:

"Ylpeä te olette, Lauritsa — olette samanlainen kuin nuo entisajan talonpojat, jotka eivät tahtoneet ottaa vastaan ritarinimeä kuninkaalta siksi, ettei heidän ylpeytensä voinut sietää sanottavan heidän olevan kenellekään kiitollisuudenvelassa. Sanon teille, että jos Erlend olisi seisonut edessänne kaiken sen rikkauden ja kunnian loisteessa, joka hänelle oli suotu syntymässä, en olisi sittenkään katsonut alentuvani, pyytäessäni hyväsukuiselta ja varakkaalta mieheltä hänen tytärtänsä kasvatuspojalleni, jos olisin huomannut noiden kahden sydämen muuten murtuvan. Varsinkin", sanoi hän hiljaa ja laskien kätensä toisen olalle, "jos näiden laita oli sellainen, että heidän sielunrauhalleen oli paras joutua naimisiin toistensa kanssa."

Lauritsa vetäytyi pois hänen kätensä ulottuvilta; hänen kasvonsa kävivät ankariksi ja kylmiksi:

"En taida ymmärtää, mitä tarkoitatte, herra."

Miehet katsoivat toisiinsa hetken aikaa; sitten sanoi Baard:

"Tarkoitan, että Erlend on kertonut minulle heidän vannoneen toisilleen pyhän valan. Ehkä nyt ajattelette teillä olevan oikeuden vapauttaa tyttärenne siitä, koska hän on vannonut sen teidän tietämättänne. Mutta Erlendiä ette voi vapauttaa. — Ja minä en ymmärrä asiassa muuta estettä kuin teidän ylpeytenne — ja vihanne syntiä kohtaan. Mutta siinä te mielestäni tahdotte olla ankarampi kuin Isä Jumala itse, Lauritsa Bjørgulfinpoika!"

Lauritsa vastasi epäröiden:

"Ehkä ette ole kokonaan väärässä siinä, mitä sanotte, Baard-herra. Mutta syy, miksi enimmin olen vastustanut sitä, on ollut se, että Erlend tuntui minusta horjuvalta mieheltä tyttäreni kumppaniksi."

"Luulen voivani tästä lähin taata tyttärenpoikani", sanoi Baard hiljaisella äänellä. "Hän rakastaa Kristiinaa niin suuresti, että tiedän, jos nyt annatte hänelle Kristiinan, hänen muuttavan tapansa sellaisiksi, ettei teillä ole oleva valittamista vävyssänne."

Lauritsa ei vastannut paikalla. Silloin sanoi Baard-herra rukoilevasti ja kätensä ojentaen:

"Jumalan nimessä, Lauritsa Bjørgulfinpoika, antakaa suostumuksenne!"

Lauritsa laski kätensä Baardin käteen:

"Jumalan nimessä siis!"

Ragnfrid ja Kristiina kutsuttiin ylisille, ja Lauritsa ilmoitti heille päätöksensä. Baard-herra tervehti kauniisti molempia naisia, Munan-herra tervehti kädestä Ragnfridiä ja puheli säädykkäästi talonemännän kanssa, mutta Kristiinaa hän tervehti ulkomaiseen tapaan suutelemalla, eikä hätäillyt tuossa toimituksessa. Kristiina näki, että isä katsoi häntä silloin.

"Mitä pidät uudesta sukulaisestasi, Munan-herrasta", kysyi hän pilkallisesti jäätyään hetkiseksi kahdenkesken Kristiinan kanssa illalla.

Kristiina katsoi isäänsä rukoilevasti. Silloin tämä silitti hänen poskiaan eikä puhunut enää mitään.

Kun Baard-herra ja Munan-herra olivat nukkumaan lähdössä, sanoi jälkimmäinen:

"Olisin maksanut paljon, jos olisin saanut nähdä tuon Lauritsa Bjørgulfinpojan, hänen saatuaan kuulla totuuden kalliista tyttärestään. Tässä me olemme saaneet yhdessä rukoilla polvillamme Erlendille vaimoa, joka hänellä on ollut luonaan monta kertaa Brynhildin katon alla —"

"Ole hiiskumatta siitä", vastasi Baard-herra kiukuissaan. "Pahin, mitä Erlend on tehnyt, on, että hän houkutteli tuon lapsen luokseen sellaiseen paikkaan — äläkä anna Lauritsan milloinkaan saada vihiä siitä; on paras jokaiselle, että nuo kaksi nyt voivat päästä ystäviksi."

* * * * *

Kihlajaiset päätettiin pitää samana syksynä. Lauritsa sanoi, ettei hän voinut laittaa kovin ylellisiä pitoja, koska edellinen vuosi oli ollut katovuosi koko laakson kansalle; sensijaan hän lupasi itse maksaa häiden pidon ja viettää ne Jørundgaardissa kaikella kunnialla. Hän syytti myös katovuotta siitä, että hän vaati kihlausajan pituudeksi vuoden.