V.

Nunnaluostarissa kuluivat päivät entiseen tapaan. Kristiina kulki makuusalin ja kirkon, kutomatuvan, kirjahallin ja ruokasalin väliä. Nunnat ja palvelusväki korjasivat satoa vihannestarhasta ja hedelmäpuista, tuli syksy ja Ristinmessu kulkueineen ja sen jälkeen Miikalinmessu edeltävine paastoineen. Kristiina ihmetteli — kukaan ei tuntunut huomaavan hänessä mitään. Mutta hän olikin aina ollut hyvin hiljainen vierasten parissa, ja Ingebjørg Filippuksentytär, joka oli hänen sivutoverinsa päivällä ja yöllä, puheli molempien puolesta.

Ja niin ei kukaan huomannut, että hän oli kaikkine ajatuksineen kaukana ympäristöstään. Erlendin jalkavaimo — se hän nyt oli, hän sanoi itselleen. Hänestä tuntui kuin hän olisi uneksinut tuon kaiken — Marketanmessu-illan, tuon tapauksen ladossa, yöt ylhäällä Skogin parvessa — joko hän oli uneksinut sen, tai sitten hän uneksi nyt. Mutta kerran hän oli heräävä, kerran se oli selvenevä. Hän ei hetkeäkään ajatellut muuta kuin että hän nyt kantoi Erlendin lasta —.

Mutta mitä hänelle sitten tapahtuisi, kun tämä kerran tulisi ilmi, sitä hän ei osannut oikein kuvitella mielessään. Pantaisiinko hänet tyrmään vai lähetettäisiinkö hänet kotiin —. Hyvin etäällä häämöittivät isän ja äidin kasvot —. Sitten hän sulki silmänsä, häntä huimasi ja pani pahasti, hän piiloutui odotettua rajuilmaa ja koetti rohkaista luontonsa kestämään tuon vaikean ajan, jonka hän uskoi päättyvän siten, että hänet ikuisiksi ajoiksi sysättäisiin Erlendin syliin — ainoaan paikkaan, minkä hän nyt tunsi kodikseen.

Ja tuossa jännityksessä oli yhtä paljon odotusta kuin pelkoa, suloutta kuin tuskaa. Hän oli onneton — mutta tunsi rakkautensa Erlendiin olevan kuin kasvin, joka oli istutettu hänen sisälleen — se työnsi alati uusia ja runsaampia kukkia, onnettomuudentunteesta huolimatta. Viimeisenä yönä, jolloin Erlend nukkui hänen luonaan, oli Kristiina tuntenut hivelevän aavistuksen siitä, että häntä odotti tämän sylissä sellainen riemu ja onni, jota hän ei vielä tuntenut — ja hän vapisi muistaessaan sen; hän tunsi kuin kuumia, väkeviä tuoksuja päivänpaahtamista puutarhoista. Lehtolapsi — Inga oli syytänyt hänen silmilleen tuon sanan — hän otti sen nyt vastaan ja painoi sydämeensä. Lehtolapsi, se oli sellainen lapsi, joka oli siitetty salaa metsässä tai niityllä. Hän muisti auringonpaisteen ja kuusien tuoksun metsäisellä aholla. Jokainen uusi, pulpahtava levottomuuden tunne, jokainen nopea suonenlyönti ruumiissa ennusti hänen mielestään sikiötä, muistutti siitä, että hän nyt oli astunut uusille teille — ja vaikka ne kävisivät kuinka raskaiksi kulkea ennen perille saapumista, niin oli hän varma siitä, että ne lopulta johtaisivat Erlendin luokse.

Hän istui Ingebjørgin ja sisar Astridin välissä ommellen suurta koruvaatetta, johon oli kirjailtu ritareita ja lintuja ja vehreitä lehviä. Ja hän ajatteli tätä tehdessään, että pakenisi, kun se aika oli edessä, ettei asiaa enää käynyt salaaminen. Hän kulkisi maantietä köyhäläisen puvussa; kultansa ja hopeansa hän kantaisi nyytissä. Hän ostaisi niillä katon päänsä päälle jostakin syrjäisestä kylästä — hän rupeaisi palveluspiiaksi, kantaisi korennolla vettä, hoitaisi eläimiä läävässä, leipoisi ja pesisi ja saisi kestää toria siitä, ettei tahtoisi virkkaa kuka lapsen isä oli. Sitten tulisi Erlend ja löytäisi hänet.

Toisin ajoin hän kuvitteli, miten tämä tuli liian myöhään. Hän lepäisi lumivalkeana ja kauniina köyhässä talonpojanvuoteessa. Erlend ilmestyisi tuvan matalalle ovelle; hänellä olisi yllä avara, musta viittansa, joka hänellä oli ollut käydessään öillä Kristiinan luona Skogissa. Vaimo johdattaisi hänet esiin, siihen missä Kristiina lepäsi, hän vaipuisi polvilleen ja ottaisi Kristiinan kylmenneet kädet omiensa väliin, ja hänen silmänsä olisivat kuolemansurulliset — oi siinäkö sinä lepäät, ainoa iloni —. Surusta kyyryssä hän menisi ulos, vähäinen lapsensa rintaansa vasten viitan poimujen alla. Kristiina ei tahtonut kuolla, ei tahtonut Erlendille noin kauheata surua —. Mutta Kristiina oli niin allapäin, ja silloin teki hyvää ajatella noin —.

Sitten hänelle äkkiä selvisi vihlaisevan kirkkaasti — lapsi, se ei ollut mikään mielen kuvitelma, se oli pääsemätön totuus; hänen täytyi kerran vastata siitä, mitä oli tehnyt — ja hänen sydämensä oli seisahtua kauhusta.

* * * * *

Mutta kun oli kulunut aikaa jonkun verran, ymmärsi hän, ettei sentään ollut niinkään varma, kantoiko hän lasta. Hän ei ymmärtänyt, miten hän ei iloinnut tästä — oli kuin hän olisi maannut itkien peiton alla tähän asti; nyt tuli nousta ylös kylmään huoneeseen. Kului kuukausi lisää, kului toinen; Kristiina oli nyt selvä asiasta — tuosta onnettomuudesta hän oli säästynyt, ja palellen ja sydän tyhjänä hän tunsi olevansa entistä onnettomampi; hänen mielessään oli pieni katkeruuden pisara Erlendiä kohtaan. Läheni adventti, eikä Kristiina ollut kuullut mitään tästä tai tältä; hän ei tiennyt, missä toinen oli.

Ja silloin hänestä tuntui, ettei hän voinut kauemmin kestää tätä tuskaa ja tietämättömyyttä — oli kuin side heidän väliltään olisi katkennut; nyt häntä toden teossa peloitti — tälle oli voinut tapahtua jotakin, niin ettei hän enää koskaan näkisi häntä. Kaikesta siitä, mihin hän oli ollut sidottu ennen, oli hän eroitettu — ja side, joka heitä kahta nyt yhdisti, oli niin kovin hauras. Hän ei tahtonut uskoa, että Erlend jättäisi hänet — mutta saattoi tapahtua niin paljon —. Hän ei ymmärtänyt, miten jaksaisi kestää tämän talvisen epävarmuuden ajan ja ahdistuksen, joka tuntui päivä päivältä pitemmältä.

Toisin ajoin hän ajatteli vanhempia ja sisaruksia — ikävöi heitä, mutta kuin sellaista, jonka oli kadottanut ijäksi.

Väliin hän taas kirkossa, ja muutenkin, saattoi tuntea niin polttavaa kaipausta yhteyteen Jumalan kanssa. Se oli aina ollut osa hänen elämäänsä; nyt hän oli sen ulkopuolella tunnustamattomine synteineen.

Hän vakuutti itselleen, että tämä erossaolo kodista ja suvusta ja kristinuskosta kestäisi vain pienen ajan. Mutta Erlendin tuli taluttaa hänet takaisin siihen kädestä pitäen. Kun Kristiinan isä olisi suostunut hänen ja Erlendin rakkauteen, voisi hän mennä isän luokse kuin ennen; kun Erlend ja hän olisivat naimisissa, voisivat he ripittää itsensä ja maksaa sakkoja erhetyksestään.

Hän alkoi etsiä todisteita siitä, etteivät toisetkaan ihmiset olleet syntiä vailla. Hän alkoi kallistaa korvaansa juoruille ja huomasi kaikki pienet vähäpätöiset seikat, jotka todistivat, etteivät edes luostarin sisaret olleet täysin pyhiä ja epämaailmallisia. Nuo olivat vain joutavia huomioita — Groa-rouvan johdon alla oli nunnaluostari maailman silmissä esikuva siitä, mitä hengellisen sisaruskunnan tuli olla.

Uutterat hartaudessa, ahkerat, köyhistä ja sairaista huoltapitäväiset olivat nunnat. Eristystä ei pidetty niin tarkasti, etteivät sisaret olisi saaneet ottaa vastaan vieraita ja omaisiaan puhetuvassa ja itsekin käydä kaupungilla näitä tervehtimässä, kun jotakin erityistä oli tekeillä; mutta yksikään nunna ei ollut tuottanut luostarille häpeää käytöksellään kaikkina niinä vuosina, jolloin Groa-rouva oli johtanut heitä.

Mutta nyt olivat Kristiinan korvat auenneet pienille epäsoinnuille luostarin muurien sisällä — toralle ja kateudelle ja turhamaisuudelle. Paitsi sairashoitoa ei yksikään nunna ollut halukas puuttumaan karkeisiin askareisiin — kaikki tahtoivat olla oppineita ja taidokkaita naisia; toinen pyrki toistaan korkeammalle, ja ne sisaret, joilla ei ollut mitään hienompia kykyjä, pidättyivät kilpailemasta, vetelehtivät tunnista toiseen kuin horteessa.

Groa-rouva itse oli oppinut ja viisas; hän valvoi hengellisten tytärtensä eloa ja ahkeruutta, mutta puuttui hyvin vähän näiden sielun asioihin. Hän oli ollut aina hyvä ja ystävällinen Kristiinaa kohtaan — näkyi pitävän tästä enemmän kuin toisista luostarineidoista; mutta se johtui siitä, että Kristiina oli taitava opissa ja töissä, ahkera ja harvasanainen. Groa-rouva ei milloinkaan odottanut vastausta sisarilta. Sitävastoin hän mielellään puheli miesten kanssa. Näitä kulki edes ja takaisin hänen puhetuvassaan — maalaistalonpoikia ja luostarin asiamiehiä, saarnaveljiä piispankartanosta, lähettejä Hovedøsta, jonka kanssa Groa-rouva oli riidassa. Hänellä oli ylenmäärin huolta luostarin laajoista tiluksista, laskuista, kirkkovaatteiden lähettelystä, kirjojen vastaanottamisesta jäljennettäviksi ja lähettämisestä edelleen. Pahansuovinkaan ihminen ei olisi keksinyt Groa-rouvan käytöksessä mitään sopimatonta. Mutta häntä huvitti puhua asioista, joista naiset harvoin ovat perillä.

Priori, joka asui omassa talossaan pohjoispuolella kirkkoa, ei näyttänyt olevan muuta kuin abbedissan kirjoituspuikko ja ruoska. Sisar Potentia hoiteli enimpiä sisäasioita; ja hän koetti pitää talossa samanlaista järjestystä kuin oli nähnyt hienossa saksalaisessa naisluostarissa, jossa hän oli asunut noviisioloaikansa. Hänen nimensä oli ennen ollut Sigrid Ragnvaldintytär, mutta hän oli muuttanut nimensä pukeutuessaan nunnapukuun, sillä sellainen oli yleinen tapa toisissa maissa; hänestä oli alkuisin sekin, että oppilasneidoilla, jotka olivat luostarissa vain lyhyemmän aikaa, tuli olla noviisin puku.

Sisar Cecilia Baardintytär ei ollut samanlainen kuin toiset nunnat. Hän liikkui hiljaa, alasluoduin silmin, vastasi aina lempeästi ja nöyrästi, oli kaikkien palvelija, teki mieluimmin karkeimmat työt, paastosi yli määrän — niin paljon kuin Groa-rouva salli — ja vietti tuntimääriä polvillaan kirkossa iltamessun jälkeen tai meni sinne ennen aamujumalanpalvelusta.

Mutta eräänä iltana, kun hän oli ollut koko päivän purolla vaatteiden pesussa parin sisaren kanssa, hän äkkiä rupesi rajusti itkemään illallispöydässä. Hän heittäytyi pitkäkseen kivilattialle, ryömi polvillaan sisarten edessä rintojaan lyöden ja pyysi polttavin poskin ja kyynelten vuotaessa näiden anteeksiantoa. Hän oli pahin syntinen kaikista — ollut kivikova ylpeydestä ikänsä kaiken; ylpeys, eikä nöyryys tai kiitollisuus Jeesuksen sovituskuolemasta, oli pitänyt häntä pystyssä silloin kun maailma viekoitteli; hän ei ollut paennut tänne siksi, että oli rakastanut erään miehen sielua, vaan omaa ylpeyttänsä. Ylpeydestä hän oli palvellut sisariaan, turhamaisuudesta hän oli tyytynyt juomaan vettä ja itsekylläisyydestä purrut paljasta leipää, sisarten juodessa olutta ja levittäessä voita leipäviipaleilleen.

Kaikesta tästä Kristiina ymmärsi vain sen, ettei edes sisar Cecilia Baardintytär ollut sydämeltään tosihurskas. Sytyttämätön talikynttilä, joka on lojunut ylisillä ja mustunut noesta ja hämähäkin verkoista — sellaiseen hän itseään vertasi rakkaudettomassa puhtaudessaan.

Groa-rouva meni itse nostamaan maasta tuon nuoren naisen. Hän sanoi ankarasti, että sisar Cecilia saisi tämän järjestyksenrikkomuksen tähden siirtyä nunnien yhteisestä makuusalista abbedissan omaan sänkyyn, sekä jäädä sinne siksi kuin hän paranisi kuumeestaan.

"Ja sitten sinun, sisar Cecilia, tulee istua kahdeksan päivää minun paikallani pöydän päässä ja me tulemme kysymään sinulta neuvoa hengellisissä asioissa ja osoittamaan sinulle sellaista kunniaa jumalallisen elämäsi tähden, että tulet kylläiseksi syntisten ihmisten kiitoksesta. Sitten voit tuomita, onko se noin suuren ahkeroimisen arvoinen ja valita, tahdotko elää sääntöjen jälkeen niinkuin me muut, vai noudattaa harjoituksia, joita kukaan ei sinulta vaadi. Silloin voit myös harkita, tahdotko tehdä rakkaudesta Jumalaan — että tämä katsoisi armollisesti puoleesi — kaikki ne teot, jotka sinä nyt sanot tehneesi siksi, että saisit kunniaa meiltä."

Siihen se jäi. Sisar Cecilia nukkui abbedissan huoneessa neljätoista päivää, hän oli kovassa kuumeessa ja Groa-rouva hoiti häntä itse. Kun hän pääsi taas jalkeille, täytyi hänen istua kahdeksan päivää abbedissan paikalla kunniasijalla, niin kirkossa kuin kotona, ja kaikki palvelivat häntä — hän itki koko kurituksensa ajan. Jälkeenpäin hän oli paljon lempeämpi ja iloisempi. Hän eli edelleen melkein entiseen tapaan, mutta punastui kuin morsian kun joku katsoi häneen, joko hän oli lakaisemassa lattiaa tai menossa yksin kirkkoon.

* * * * *

Sisar Cecilian tapaus herätti kuitenkin Kristiinassa voimakkaan rauhan ja sovinnonkaipauksen siihen kaikkeen, josta hän oli tuntenut joutuneensa eroon. Hän ajatteli veli Edviniä, ja eräänä päivänä hän rohkaisi mielensä ja pyysi Groa-rouvalta lupaa lähteä paljasjalkaveljesten luostariin tervehtimään erästä tuttavaa siellä. Hän huomasi, ettei Groa-rouva pitänyt tästä — minoriittiveljesten ja muiden hiippakunnan luostarien välit eivät olleet parhaimmat. Eikä abbedissa suinkaan käynyt leppeämmäksi kuullessaan, kuka Kristiinan ystävä oli. Hän sanoi, että tuo veli Edvin oli epäluotettava uskonveli — kuljeksi aina ympäri maata ja tahtoi oleilla vieraissa hiippakunnissa. Kansa piti häntä monin paikoin pyhänä miehenä, mutta tämä ei näyttänyt ymmärtävän, että fransiskolaismunkin ensimmäinen velvollisuus oli kuuliaisuus ylempiä kohtaan. Hän oli jakanut synninpäästöjä henkipatoille kirkon- ja maankirouksessa oleville, kastanut heidän lapsiaan ja laulanut nämä hautaan lupaa kysymättä — mutta hänen syntinsä saattoi johtua yhtä paljon ymmärtämättömyydestä kuin uhmasta ja hän oli kantanut kärsivällisyydellä rangaistukset, jotka hänelle oli pantu noiden rikkomusten tähden. Jo senkin tähden hänelle annettiin anteeksi enemmän, että hän oli niin taitava ammatissaan — vaikka sitäkin harjoittaessaan hän oli riitaantunut ihmisten kanssa; piispan kuvamestari Bergenissä ei sietänyt häntä lähimailla.

Kristiina uskalsi kysyä, mistä tuo vierasniminen munkki oli tullut. Groa-rouva oli puhelutuulella; hän kertoi, että tämä oli syntynyt Oslossa, mutta hänen isänsä oli ollut englantilainen, nimeltä Rikard Peltiseppä, joka oli nainut talonpojantyttären Skogheimin läänistä ja jäänyt asumaan kaupunkiin — Edvinin kaksi veljeä olivat arvossapidettyjä aseseppiä Oslossa. Mutta vanhin tämän peltisepän pojista oli ollut epävakainen olio ikänsä kaiken. Luostarielämään hänellä oli tosin ollut kutsumus lapsuudesta asti; hän oli liittynyt Hovedøenin karmasiiniveljeksiin heti täytettyään määrätyn ijän. Nämä lähettivät hänet Ranskaan erääseen luostariin kouluutettavaksi — hän oli hyvin lahjakas; sieltä käsin hän oli hommannut itselleen eron cistercienssimunkkien veljeskunnasta ja liittynyt minoriitteihin. Ja veljien alkaessa rakentaa itselleen kirkkoa vastoin piispan nimenomaista käskyä, oli veli Edvin ollut pahimpia ja yltiöpäisimpiä pukareita — hän oli lyönyt erään piispan lähettämän miehen, joka oli tullut sinne pysähdyttämään töitä, puolikuoliaaksi vasaralla.

— Pitkään aikaan ei kukaan ollut puhunut Kristiinalle noin paljoa yhdellä kertaa, ja kun Groa-rouva sitten sanoi, että nyt hän saattoi mennä, kumartui nuori oppilas syvään ja suuteli abbedissan kättä kunnioittavasti ja hartaasti; kyyneleet tulvahtivat samassa esiin. Mutta Groa-rouva, joka näki hänen itkevän, luuli hänen itkevän surusta — ja sanoi silloin, että ehkä Kristiina nyt sentään voisi joskus päästä veli Edviniä tapaamaan, kunhan tässä nähtäisiin.

Oli kulunut muutama päivä, kun hänelle ilmoitettiin, että luostarista lähti miehiä asialle kuninkaan kartanoon ja että nämä saattaisivat hänet paljasjalkaveljesten luostariin mäelle.

Veli Edvin oli kotona. Kristiina ei ollut luullut voivansa ilostua niin suuresti kenenkään toisen paitsi Erlendin tapaamisesta kuin hän nyt ilostui nähdessään veli Edvinin. Tuo vanha mies istui sivellen hänen kättään heidän puhuessaan yhdessä — ja kiitteli Kristiinaa siitä, että tämä oli tullut. Hän ei ollut käynyt sillä kolkalla maata, missä Kristiinan koti oli, sen jälkeen kuin hän oli nukkunut Jørundgaardissa, mutta oli kuullut Kristiinan naittamisaikeista ja toivotti tälle onnea. Silloin Kristiina pyysi, että veli Edvin lähtisi hänen kanssaan kirkkoon.

Heidän täytyi lähteä ulos luostarista ja kiertää kirkkoon pää-sisäänkäytävän kautta; veli Edvin ei uskaltanut viedä häntä sisäteitse sinne. Hän oli yleensä arastelevan näköinen, ikäänkuin olisi pelännyt tehdä minkäänlaista haittaa. Hän näytti Kristiinan mielestä kovasti vanhentuneelta.

Ja kun Kristiina oli asettanut uhrinsa alttarille sen pappismunkin eteen, joka oli kirkossa, ja tämän jälkeen pyysi saada ripittää itsensä Edvinille, säikähti tämä kovasti. Sitä hän ei tohtinut tehdä, häntä oli ankarasti kielletty toimittamasta rippiä.

"Sinä olet ehkä kuullutkin siitä", hän sanoi, "asia oli sellainen, etten minä hennonnut kieltää noilta köyhiltä raukoilta lahjoja, jotka Jumala on minulle suonut ilman omaa ansiotani. Mutta minun olisi pitänyt kehoittaa heitä etsimään sovitusta oikeasta paikasta — niin, niin —. Mutta sinä, Kristiina, sinähän olet velvollinen tunnustamaan syntisi teidän priorillenne."

"Tämä on sellainen asia, jota en saata tunnustaa luostarin priorille", sanoi Kristiina.

"Luuletko, että sinulla olisi hyötyä siitä, että ripittäisit minulle sellaista, jonka tahdot salata oikealta rippi-isältäsi", sanoi munkki ankarammin.

"Ellet sinä voi ottaa vastaan rippiäni", sanoi Kristiina "niin voit kai antaa minun puhua kanssasi ja kysyä neuvoasi asiassa, joka painaa tuntoani."

Munkki katseli ympärilleen. Kirkko oli tällä hetkellä tyhjä. Silloin hän kävi istumaan eräälle nurkassa olevalle arkulle: "sinun tulee muistaa, etten minä voi antaa synninpäästöä, mutta tahdon koettaa neuvoa sinua ja olen vaikeneva yhtä tarkoin kuin jos olisit sanonut asiasi minulle ripissä."

Kristiina nousi seisomaan hänen eteensä ja lausui:

"Asiani olisi, etten voi mennä Simon Darrelle vaimoksi."

"Tiedät, etten minä voi neuvoa sinua tässä asiassa toisin kuin oma priorisi neuvoisi", sanoi veli Edvin. "Tottelemattomilta lapsilta Jumala kieltää onnen, ja sinun isäsi on katsonut parastasi, ymmärräthän sen."

"En tiedä, mikä neuvosi on oleva, kun olet kuullut minut loppuun", vastasi Kristiina. "Niin on asia nyt, että Simon on liian hyvä kaluamaan vartta, josta toinen mies on katkaissut kukan."

Hän katsoi munkkia suoraan silmiin. Mutta kohdatessaan hänen katseensa ja nähdessään, miten nuo kuivettuneet, ryppyiset, iäkkäät kasvot muuttuivat, hänet valtasi suru ja kauhistus — oli kuin hänessä itsessään olisi murtunut jotain, kyyneleet syöksähtivät esiin ja hän tahtoi viskautua maahan. Mutta Edvin esti hänet kiihkeästi siitä.

"Ei, ei, istu minun viereeni tähän arkulle — minä en voi ripittää sinua —" hän siirtyi sivuun ja teki tilaa Kristiinalle.

"Muistatko sen aamun, Kristiina, jolloin näin sinut ensi kerran Hamarin kirkon portaissa —. Kuulin kerran ulkomailla ollessani munkista, joka ei voinut uskoa, että Jumala rakastaa meitä kaikkia kurjia syntisiä. — Silloin tuli enkeli hänen luokseen, kosketti hänen silmiään, ja hän näki meren pohjalla kiven, ja sen kiven alla asui sokea, valkoinen, alaston eläin, ja hän katsoi sitä niin kauan, että se kävi hänelle rakkaaksi, siksi että se oli niin pieni ja avuton. Ja nähdessäni sinun silloin istuvan niin pienenä ja avutonna tuon suuren kivikirkon sisässä minä ajattelin, että oli luonnollista, että Jumala rakasti sellaisia kuin sinä; olit niin kaunis ja puhdas, ja kuitenkin tarvitsit apua. Ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt koko kirkon kaikkineen ja sinut sen sisällä, Jumalan kämmeneltä —"

Kristiina sanoi hiljaa:

"Olemme liittyneet toisiimme pyhällä valalla — ja minä olen kuullut, että tuollainen yhteispäätös pyhittää liittomme Jumalan edessä yhtä hyvin kuin jos vanhempamme olisivat antaneet meidät toisillemme."

Mutta munkki vastasi huolestuneena:

"Huomaan, Kristiina, että joku, joka ei tunne asiaa perinpohjin, on puhunut teille kanoonisesta oikeudesta. Sinä et ollut oikeutettu vannomaan itseäsi tuolle miehelle tekemättä syntiä vanhempiasi vastaan; Jumala on asettanut heidät ylitsesi, ennenkuin tapasit hänet. Ja eikö se ole suru ja häpeä hänenkin sukulaisilleen, jos nämä saavat kuulla hänen houkutelleen itselleen sellaisen miehen tyttären, joka on kantanut kilpensä kunnialla ikänsä kaiken… olit jo kihlattukin. Huomaan sinun ajattelevan, ettet ole niin kovin pahasti rikkonut — mutta et uskalla tunnustaa tätä omalle papillesi. Ja jos luulet olevasi naimisissa tuon miehen kanssa, miksi siis et ole pukenut yllesi aivinahuntua, vaan kuljet edelleen hajalla hiuksin nuorten tyttöjen parissa, joiden kanssa sinulla ei ole enää paljoakaan yhteistä — sillä varmaankin sinun ajatuksesi liikkuvat tätä nykyä toisissa asioissa kuin heidän?"

"En tiedä heidän ajatuksiaan", vastasi Kristiina väsyneesti. "On totta, että kaikki minun ajatukseni liikkuvat miehessä, jota ikävöin. Ellen ajattelisi isää ja äitiä, sitoisin tukkani sykerölle vielä tänä päivänä — enkä välittäisi, vaikka saisin jalkavaimon nimen, kunhan joutuisin hänen nimiinsä."

"Tiedätkö aikooko tuo mies toimia siten sinua kohtaan, että kerran voit joutua hänen nimiinsä kunnialla", tiedusti veli Edvin.

Silloin Kristiina kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut hänen ja Erlend Nikulauksenpojan välillä. Ja puhuessaan hän ei näyttänyt hetkeäkään epäilleen asian onnellista loppua.

"Etkö sinä ymmärrä, veli Edvin", hän jatkoi, "ettemme mahtaneet sille mitään. Totta totisesti, jos kohtaisin hänet kirkon edustalla lähdettyäni sinun luotasi, seuraisin häntä, jos hän pyytäisi minua. — Ymmärräthän minun nyt tietävän, että maailmassa on muitakin ihmisiä, jotka ovat tehneet syntiä, kuin me —. Silloin kun olin kotona, en voinut ymmärtää, että mikään voisi saada sellaisen vallan ihmisen yli, että tämä saattaisi unohtaa synnin pelon, mutta nyt olen nähnyt, että ellei ihminen saata sovittaa sitä, mitä hän rikkoo halussa tai vihassa, on taivas jäävä tyhjäksi. — Itsestäsikin kerrotaan, että olet lyönyt vihassa erästä miestä —"

"Se on totta", vastasi munkki, "ja saan kiittää ainoastaan Jumalan armoa siitä, ettei minun tarvitse kantaa murhaajan nimeä. Siitä on kauan — olin nuorukainen silloin enkä jaksanut sietää sitä vääryyttä, jota piispa tahtoi harjoittaa meitä köyhiä veljiä kohtaan. Haakon-kuningas — hän oli herttua siihen aikaan — oli antanut paikan kirkollemme, mutta olimme niin köyhät, että meidän täytyi omin käsin rakentaa kirkkomme — muutamien työmiesten avulla, jotka auttoivat meitä enemmän taivaasta tulevan palkan laskuun kuin sen, mitä me voimme heille maksaa. Ehkä se oli ylpeyttä, että me kerjäläismunkit tahdoimme rakentaa kirkkomme niin kauniiksi — mutta me olimme niin iloiset kuin lapset leikkipaikallansa ja veisasimme ylistysvirsiä kalkuttaessamme ja muuratessamme ja aherrellessamme. Veli Ranulv, Jumala siunatkoon häntä, oli rakennusmestarimme, hän oli taitava valumestari, ja oli saanut monet tietonsa ja taitonsa suoraan Jumalan kädestä. Minä harjoitin kivenhakkausta siihen aikaan, olin saanut valmiiksi kuvataulun Pyhästä Klarasta, jonka enkelit veivät Pyhän Fransiskuksen kirkkoon joulumessua kuulemaan — se oli kaunis, iloitsimme siitä kaikki — silloin nuo paholaisen konnat hajoittivat muurimme, ja kiviä putosi alas ja minun kuvani särkyivät — ja minä huimasin yhtä vasaralla, en mahtanut sille mitään —"

"Niin, sinä hymyilet nyt, Kristiina. Mutta etkö ymmärrä, että sinun laitasi on huono, kun tahdot mieluummin puolustautua toisten ihmisten virheillä kuin kuulla hurskaiden vaelluksesta, sellaisten, jotka voisivat olla sinulle esikuvaksi —?"

"Ei ole helppo neuvoa sinua", hän sanoi vielä Kristiinan tehdessä lähtöä. "Sillä jos tekisit niin kuin oikeus vaatii, tuottaisit surua vanhemmillesi ja häpeää koko suvullesi. Mutta koeta saada puretuksi Simon Andreksenpojalle annettu sana — odota kärsivällisesti osaa, jonka Jumala on määrännyt sinulle, harjoita katumusta parhaan kykysi mukaan — äläkä anna tuon Erlendin houkutella itseäsi uudelleen syntiin, vaan pyydä tätä hartaasti sopimaan sukusi ja Jumalan kanssa —."

"Synninpäästöä en voi antaa", sanoi veli Edvin heidän erotessaan. "Mutta rukoilla tahdon koko sielustani —"

Sitten hän laski vanhat, kuihtuneet sormensa Kristiinan otsalle ja rukoili siunauksen ja rauhan rukouksen hänen suojakseen erotessa.