IV.

Pakkanen yhä pysyi. Jokaisessa laakson navetassa ammuivat ja valittivat nälkäiset eläimet kylmää. Mutta kansa säästi apetta jo nyt, minkä taisi.

Juhlimiset jäivät vähiin tänä vuonna, jokainen pysytteli omalla kolkallansa.

Jouluna pakkanen yltyi — tuntui siltä kuin se olisi kiristänyt yhä kovemmin päivä päivältä. Ihmiset saattoivat tuskin muistaa näin ankaraa talvea — ei satanut lisää lunta, ei edes tunturilla, mutta se lumi, joka oli satanut Klemensinmessun aikaan, jäätyi kovaksi kuin kivi. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta päivien alkaessa. Yöllä räiskivät ja leimusivat revontulet pohjoisessa, ne nuoleksivat puolta taivaankantta — mutta eivät tuoneet muutosta säähän; jonakin päivänä saattoi pilveillä, tuhuutella hiukan kuivaa lunta, sitten tuli jälleen kirkas ilma ja kirvelevä pakkanen. Laagen jymisi ja pulahteli uhkaavasti jääkuoren alla.

Joka aamu ajatteli Kristiina, että nyt hän ei jaksanut enää, ei jaksanut elää päivää loppuun asti. Joka päivä hän tunsi kuin kaksintaistelun isän ja itsensä välillä. Ja noinko heidän nyt täytyi olla vastatusten kun jokainen elävä olento laaksossa kärsi yhden koettelemuksen alla. Mutta kun ilta tuli, oli hän jälleen kestänyt.

Ei isä ollut tyly. He eivät milloinkaan puhuneet siitä, mikä heitä erotti, mutta Kristiina tunsi kaikesta siitä, mitä isä jätti sanomatta, tämän taipumattoman tahdon pysyä kiellossaan.

Ja häntä vihloi isän ystävyyden ikävä. Se kirveli niin kauheasti siksi, että Kristiina tiesi, miten paljon muuta tällä oli kannettavaa ja jos olisi ollut kuin ennen, olisi hän puhunut kaikesta Kristiinan kanssa. — Oli kyllä totta, että Jørundgaardissa selvittiin paremmin kuin useimmissa kartanoissa, mutta heilläkin tuntui katovuosi alituiseen aamusta iltaan. Muulloin oli Lauritsalla ollut tapana talvisaikaan kasvattaa ja kesyttää varsahevosiaan, mutta tänä vuonna hän oli jo syksyllä myynyt ne kaikki etelään. Ja tytär kaipasi hänen ääntään pihamaalla, hänen teuhaamistaan noiden notkuvien, pörhökarvaisten kaksivuotiasten kera, leikki, jota isä rakasti niin suuresti. Ei heillä ollut näkynyt puutetta aitoissa, ladoissa, ei lantavarastoissa sitten viime vuoden syksyn, mutta Jørundgaardissa kävi nyt paljon pyytäjiä, sekä ostohaluisia että avun tarvitsijoita, eikä kukaan lähtenyt tyhjin käsin talosta.

Myöhään eräänä iltana tuli muuan hyvin vanha nahkapukuinen mies hiihtäen. Lauritsa puhui hänen kanssaan ulkona ja Halvdan kantoi hänelle ruokaa kotaan. Kukaan talon väestä, joka oli hänet nähnyt, ei tiennyt, ken hän oli — luultavasti joku niistä poloisista, jotka elivät tunturilla; ehkä Lauritsa oli tavannut tämän jossakin siellä. Mutta isä ei puhunut mitään vieraasta, eikä myöskään Halvdan.

Mutta eräänä iltana tuli eräs mies, jonka kanssa Lauritsa Bjørgulfinpoika oli rettelöinyt vuosikaudet. Hän vei tämän kanssaan aittaan. Mutta tupaan astuttuaan hän sanoi:

"Kaikki hakevat minun apuani. Mutta talossani ovat kaikki minua vastaan. Myöskin sinä, vaimo", hän sanoi tälle kiivaasti.

Silloin äiti lensi Kristiinaa kohden: "Kuuletko, mitä isäsi sanoo minulle! En minä ole sinua vastaan, Lauritsa. Ja olethan sinäkin jo kuullut, Kristiina, mitä Roalstadissa tapahtui, kun hän ajoi etelää kohti tuon toisen hyväkkään ja huorintekijän, Haugenilaisen sukulaisensa kanssa — hän poloinen lopetti itse päivänsä, tuo vaimo, jonka hän oli viekoitellut hylkäämään koko sukunsa."

Kristiina vastasi paatuneena:

"Näen teidän tuomitsevan Erlendiä yhtä ankarasti niistä vuosista, jolloin hän on pyrkinyt irti synnistä, kuin siitä ajasta, jolloin hän on elänyt siinä."

"Jeesus Maaria", huudahti Ragnfrid, lyöden kätensä yhteen. "Minkälainen sinusta on tullut! Eikö edes tämä ole saanut sinua muuttamaan mieltä!"

"Ei", sanoi Kristiina. "En ole muuttanut mieltä."

Silloin katsoi Lauritsa ylös penkiltä, jossa hän oli istunut Ulvhildin kanssa:

"En minäkään, Kristiina", hän virkkoi hiljaa.

* * * * *

Mutta Kristiina tiesi sittenkin tavallaan muuttaneensa mieltä, tai ellei juuri mieltä, niin ainakin katsomustapaa. Hän oli saanut sanan asian kulusta, koko tuosta onnettomuusretkestä. Se oli sujunut paremmin kuin odottaa taidettiin. Pakkanen vai mikä lienee vaikuttanut sen, että Erlendin rintaan saama naarmu oli alkanut ärtyä; hän joutui makaamaan jonkun aikaa Roaldstadin majapaikassa. Bjørn-herra oli hoitanut häntä päiväsaikaan. Mutta Erlendin ollessa haavoitettu selvisi asia helpommin, herättäen luottamusta.

Kyetessään jatkamaan matkaa oli hän vienyt vainajan mukanaan kirstussa Osloon asti. Siellä hän Sira Jonin avulla oli saanut tälle haudan sortuneen Nikolauksenkirkon hautausmaalla, ja sitten hän oli käynyt synnintunnustuksella itse Oslon piispan luona, ja tämä oli käskenyt hänen lähteä toivioretkelle pyhän veren kirkkoon Schwerinissä. Hän oli nyt poistunut maasta.

Kristiina ei voinut tehdä toivioretkiä minnekään eikä saada synninpäästöä. Hänen täytyi istua täällä, odottaa, ajatella ja koettaa pysyä lujana vastustuksessaan.

Kummallinen kylmä talvinen valo lankesi kaikkien hänen ja Erlendin yhteisten kohtausten yli. Hän ajatteli tämän viileyttä — niin lemmessä kuin surussa — ja hänestä tuntui siltä, että jos hän olisi voinut ryhtyä kaikkeen yhtä myrskyisästi ja toimia päätä pahkaa, olisivat asiat kenties perästäpäin tuntuneet helpommilta kantaa. Hän saattoi joskus ajatella näinkin, että ehkä Erlend hylkää hänet. Hänestä tuntui kuin hän aina hiukan olisi pelännyt, että jos heidän asiansa mutkistuisi liian paljon, voisi Erlend heittää kaiken. Mutta hän ei tahtonut jättää Erlendiä, ennen kuin tämä itse vapautti hänet kaikista valoista.

Näin kului talvi hiljaa. Eikä Kristiina enää voinut pettää itseänsä, vaan hänen täytyi nähdä, että kotia uhkasi uusi koettelemus; Ulvhild ei ollut enää elävä kauan. Ja kesken katkeraa suruaan sisarensa kohtalon tähden hän näki kauhistuen, että totisesti oli hänen oma sielunsa villiintynyt ja synnin runtelema. Sillä kuoleva lapsi ja vanhempien sanomaton suru silmiensä edessä hän ajatteli sittenkin — että jos nyt Ulvhild kuolee, niin miten hän sitten oli jaksava nähdä isää heittäytymättä tämän jalkojen juureen, tunnustamatta kaikkea ja turvautumatta tämän anteeksiantoon ja isäntävaltaan —.

* * * * *

Oltiin ehditty paastoon. Kansa teurasti pienempää karjaa, jonka oli toivonut voivansa pelastaa talven yli, etteivät eläimet kuolisi itsestään. Ja ihmiset sairastivat pelkän kalaruoan tähden, kun heillä sen lisäksi oli niin vähän ja kurjaa jauhoruokaa. Sira Erik päästi koko seurakunnan maitoruuan kiellosta. Mutta kansalla oli tuskin maidontippaa.

Ulvhild oli vuoteessa. Hän nukkui yksin sisarussängyssä ja joku valvoi aina hänen kanssaan yöllä. Saattoi tapahtua, että isä ja Kristiina yhtä aikaa istuivat hänen vuoteensa vieressä. Kerran sellaisena yönä sanoi Lauritsa tyttärelleen:

"Muistatko, mitä veli Edvin sanoi kerran Ulvhildin kohtalosta. Ajattelin jo silloin, että hän kenties tarkoitti tätä. Mutta työnsin tuon ajatuksen silloin luotani." Noina öinä hän väliin kertoili tapauksia lasten lapsuudesta. Kristiina istui kalpeana kivistävin sydämin, sillä hän ymmärsi isän siten rukoilevan häntä.

* * * * *

Eräänä päivänä oli Lauritsa Kolbeinin kanssa hakemassa karhunpesää pohjoisesta tunturimetsästä. Kotiintullessaan heillä oli emäkarhu reessä ja Lauritsan povessa oli elävä karhunpoika. Ulvhild ilostui hiukan isän näyttäessä sitä hänelle. Mutta Ragnfrid sanoi, ettei aika ollut sopiva sellaisen elatukselle, ja mitä hän tekikään sillä?

"Minä kasvatan sen isoksi ja köytän sen tyttärieni parvenoven vartijaksi", sanoi Lauritsa nauraen katkerasti.

Mutta heiltä ei riittänyt karhunpojalle täysimaitoa, jota se tarvitsi, ja Lauritsan täytyi tappaa se jonkun päivän perästä.

* * * * *

Aurinko sai sen verran valtaa, että keskellä päivää jo tippui hiukan vettä räystäistä. Tiaiset pysyttelivät nurkissa ja kiipesivät päivänpuoleista hirsiseinää, nakutellen sitä etsiessään kärpäsiä, jotka nukkuivat talviunta seinänrakosissa. Rinteet välkkyivät kovina ja kiiltävinä kuin hopea.

Viimeinkin eräänä iltana alkoi pilviä kasaantua kuun ympärille. Aamulla heidän herätessään oli Jørundgaard sellaisten hankien keskellä, ettei näkynyt mitään mihinkään puoleen.

Sinä päivänä he ymmärsivät Ulvhildin kuolevan.

Koko talon palveluskunta oli kutsuttu tupaan ja Sira Eirik tuli myös. Sisällä paloi paljon kynttilöitä. Aikaisin illalla sammui Ulvhildin elämä hiljaa ja rauhallisesti äidin sylissä.

Ragnfrid kesti tämän paremmin kuin kukaan oli luullut. Vanhemmat istuivat rinnatusten; he itkivät molemmat aivan hiljaa. Kaikki tuvassa olijat itkivät. Kun Kristiina meni isänsä luo, laski tämä kätensä hänen olkapäälleen. Hän tunsi, miten tytär tärisi ja vavahteli, ja veti hänet luokseen. Mutta Kristiinasta tuntui kuin isän olisi pitänyt tietää, että Kristiina oli kauempana hänestä kuin pieni vainaja vuoteellaan.

Hän ei käsittänyt, miten hän kesti. Hän muisti tuskin itse, mitä hänen tuli kestää, pysyi vaan pystyssä tylsänä ja äänettömänä, eikä taipunut voitetuksi.

— Sitten nostettiin kirkonlattiasta pari palkkia Pyhän Tuomaksen alttarin edestä, ja siihen hakattiin hauta kivikovaan maahan Ulvhild Lauritsantyttärelle.

Satoi hiljaa ja tasaisesti lunta koko ajan, jolloin lapsi oli paareilla; satoi lunta kun hänet kannettiin hautaan ja sitä satoi edelleen, melkein pysähtymättä, koko kuukauden ajan.

Ihmisistä, jotka elivät kevään tuloa odotellen, tuntui kuin se ei milloinkaan tulisi. Päivät valkenivat ja rupesivat pitenemään ja laakso oli sulavan lumen huurussa auringon killittäessä ylhäältä. Mutta ilma pysytteli kylmänä eikä lämpö tuntunut missään. Yöllä kaikki jäätyi — joen kuori paukahteli, tunturit kumahtelivat, sudet ulvoivat ja kettu haukkui talojen nurkissa aivan kuin keskitalvella. Kansa vuoli pettua elukoille, mutta niitä kellistyi kasoittain pahnoille. Kukaan ei ymmärtänyt, mikä lopuksi tulisi.

Kristiina läksi ulos eräänä sellaisena päivänä, jolloin tihkui vettä jalaksien uurroksissa ja jolloin lumi kiilsi hopeana pitkin maita. Auringonpaisteessa olivat kinokset syöpyneet ontoiksi, kohva murtui hiljaa ritisten Kristiinan töykäistessä sitä jalallansa. Mutta kaikkialla, missä vähänkin oli varjon paikkaa, oli ilma jäätävän kylmä ja lumi kovaa.

Hän nousi kirkkoa kohden — hän ei tiennyt itse miksi sinne aikoi, tunsi vain vetoa sinne. Isä oli kirkossa — siellä oli joitakin talonpoikia pitämässä kokousta kirkon parvella, tiesi Kristiina.

Ylhäällä mäessä hän tapasi talonpojat, jotka laskeutuivat rinnettä alas. Sira Eirik oli muassa. Miehet kulkivat kaikki jalan, yhtenä tummana, tuppuraisena, koukkuselkäisenä rykelmänä, puhumatta keskenään; he vastasivat nyreästi Kristiinan tervehdykseen ohikulkiessaan.

Kristiina ajatteli, että siitä oli kauan, kun kukaan oli ollut hänen ystävänsä täällä. Nykyään tiesivät kai kaikki hänet huonoksi tyttäreksi. Ehkä tiesivät enemmänkin. Ja nyt tiesivät myös kaikki, että jotakin perää oli ollut sittenkin tuossa vanhassa jutussa Arnesta ja hänestä ja Benteinistä. Ehkä hän oli hyvinkin huonossa huudossa. Hän suoristausi ja jatkoi matkaa kirkkoon.

Ovi oli raollaan. Sisällä oli kylmä, mutta kuitenkin virtasi hänen mieleensä rauha noista tummista ruskeista seinistä ja korkeista pilareista, jotka kohottivat pimeän ylös rajaan. Alttarilla ei palanut tulia, mutta ovesta lankesi sisään auringonjuova, joka välkkyi heikosti kuvilla ja astioilla.

Tuomaksen alttarin luona näki hän isän polvillaan maassa, pää painuneena ristissä olevia käsiä kohti, jotka puristivat lakkia rintaa vasten.

Arkana ja murheissaan pujahti Kristiina ulos ja jäi seisomaan kuistille. Kahden pikku patsaan välistä, joita kannatti kaari ja joista Kristiina piteli kiinni, näki hän alhaalla Jørundgaardin ja sen takana sinertävässä usvassa uivan laakson. Auringonpaisteessa välkkyi joki valkoisena, veden ja jään sekaisena, poimutellessaan läpi laakson. Mutta lepät, joita kasvoi pitkin sen vieriä, olivat kultaisenruskeina kukista ja kuusimetsä seisoi keväisen vehmaana jo kirkon seutuvilla; pikkulinnut lirkuttivat, säväköivät ja soittelivat suutaan viereisessä lehdossa. Niinpä niin, tuollaista sirkutusta sieltä oli kuulunut joka ilta auringonlaskun jälkeen.

Ja hän tunsi, että kaipaus, jonka hän oli luullut kuoliaaksi kiusatuksi, kaipaus veressä ja lihassa, liikahti äkkiä hiljaa ja hereästi talven uinumisen jälkeen.

Lauritsa Bjørgulfinpoika tuli kirkosta ulos ja sulki oven. Hän astui lähelle tytärtään ja katsoi ulos viereisestä holvikaaresta. Kristiina näki, miten tämä talvi oli kuluttanut isää. Hän ei ymmärtänyt, miten hän voi koskettaa asiaa juuri nyt, mutta se pujahti hänen suustaan:

"Onko totta, mitä äiti sanoi eräänä päivänä sinun sanoneen hänelle — että jos se olisi ollut Arne Gyrdinpoika, niin olisit antanut suostumuksesi?"

"On", vastasi Lauritsa katsomatta häneen.

"Sitä sinä et sanonut Arnen eläessä", sanoi Kristiina.

"Siitä ei ollut puhetta. Huomasin kyllä pojan pitävän sinusta — mutta hän ei puhunut mitään — ja hän oli nuori — enkä minä huomannut sinun milloinkaan ajattelevan häntä siten. Et toki voinut odottaa, että minä olisin tarjonnut tytärtäni sellaiselle, jolla ei mitään ollut." Hän hymähti. "Mutta minä pidin pojasta", hän sanoi hiljaa. "Jos olisin nähnyt sinun kituvan rakkaudesta häneen —"

He seisoivat yhä. Kristiina tunsi isän katsovan häntä — hän koetti pysyttää kasvonsa rauhallisina, mutta tunsi, miten valkoiseksi hän tuli. Silloin isä tuli hänen luokseen, kietoi molemmat kätensä hänen ympärilleen ja puristi hänet rintaansa vasten. Hän taivutti taapäin Kristiinan pään, katsoi tyttärensä kasvoihin ja peitti ne jälleen olkaansa vasten.

"Jeesus Kristus, pienokainen, noinko onneton sinä olet —"

"Minä luulen, että kuolen, isä", tämä vastasi hänelle.

Sitten hän purskahti itkuun. Mutta hän itki siksi, että tunsi isän syleilystä ja näki hänen silmistään tämän nyt olevan niin loppuunkiusatun, ettei hän jaksanut enää pysyä vastustuksessaan. Kristiina oli voittanut.

* * * * *

Yöllä hän heräsi siihen, että isä kosketti hänen olkapäätään pimeässä.

"Nouse ylös", sanoi tämä hiljaa, "kuuletko mitään —?"

Silloin Kristiina kuuli, miten nurkissa vinkui se oli etelätuulen syvä, kosteutta uhkuva sävel. Katolta valui vesi virtana alas, pihalla tohisi sade pehmeään, sulavaan lumeen.

Kristiina viskasi hameen ylleen ja meni isän perässä ulko-ovelle. Yhdessä he sitten katsoivat ulos valoisaan kevätyöhön — heitä vastaan löi lämmin tuuli ja sade — taivas oli yhtenä ainoana harmaana myllerryksenä, metsässä kohisi, aukealla vonkui — ja tunturilta kuului kumeita jymähdyksiä lumen vieriessä alas.

Kristiina etsi isänsä käden ja piti sitä omassaan. Isä oli herättänyt hänet ja tahtonut näyttää hänelle tämän. Sellaista oli ollut ennen, niin hän olisi ennen tehnyt. Ja nyt oli sellaista taas.

Kun he menivät sisään paneutuakseen maata, sanoi Lauritsa:

"Vieras, joka kävi täällä viikon varrella, toi minulle kirjeen Munan Baardinpojalta. Hän aikoo tänne kesällä, käydäkseen tervehtimässä äitiänsä, ja pyytää saada tulla tapaamaan minua ja päästä puheilleni."

"Mitä aiotte vastata, isä", kuiskasi Kristiina.

"Sitä en voi sanoa sinulle vielä", vastasi Lauritsa. "Mutta tahdon puhua hänen kanssaan, ja koetan sitten toimia siten kuin katson oikeaksi Jumalan edessä, tyttäreni."

Kristiina kiipesi jälleen sänkyyn Ramborgin viereen ja Lauritsa paneutui nukkuvan vaimonsa rinnalle. Hän makasi ajatellen, että jos tulva paisui isoksi ja nousi hyvin äkkiä, oli harva talo laaksossa niin uhattu kuin Jørundgaard. Vanha ennustus sanoi, että virta veisi sen kerran.