VIII.

Koko Pohjoislaakso sai tavattoman viljavuoden. Tuli runsaasti heinää ja se saatiin kuivana latoihin; karjaväki palasi laitumilta rikkaiden antimien ja lihavien eläinten kera — ja oli säästynyt pedoiltakin tänä vuonna. Vilja rehoitti niin komeana vainioilla, että harva muisti sitä milloinkaan sellaisena nähneensä se kypsyi hyvin ja oli runsastähkäistä, ja ilma oli kaiken aikaa mitä suotuisin. Bartolomeuksenmessun ja Maarian syntymänmessun välisenä aikana, joka on arin hallaöille, sataa tihutteli hiukan ja sää pysyi lauhkeana ja pilvisenä, mutta sen jälkeen kului syyskuukausi aurinkoisena ja tuulisena, öiden uhkuessa lämpimyyttä ja auerta. Mikonmessun jälkeisellä viikolla oli enin sato korjattu koko lähikulmalla.

* * * * *

Jørundgaardissa varustettiin suuria häitä. Kahtena viimeisenä kuukautena oli Kristiinalla ollut niin niin paljon touhua aamusta iltaan, ettei hänelle jäänyt aikaa muuhun kuin työhön. Hän huomasi povensa paisuneen, pienet vaaleanpunaiset nisänpäät muuttuivat ruskeiksi ja niitä kirveli joka aamu hänen noustessaan vuoteesta kylmässä — mutta se meni ohi kun hän oli lämminnyt työssä, ja sitten hän ajatteli ainoastaan, mitä kaikkea hänen täytyi saada tehdyksi ennen iltaa. Kun hänen väliin oli pakko oikaista selkänsä ja levähtää hetkinen, tunsi hän että se, mikä oli kohdussa, alkoi ruveta painamaan — mutta päältäpäin hän oli yhtä hoikka ja notkea kuin ennen. Hän siveli kädellään hoikkia, sulavia lanteitaan. Ei, hän ei viitsinyt nyt ruveta suremaan sitä. Hänet saattoi vallata pieni kutkuttava kaipaus — kuukauden perästä tai niissä maissa oli hän varmaan jo tunteva eloa. — Siksi hän oli ehtivä Husabyhyn. Ehkä Erlend ilostuisi —. Hän sulki silmänsä ja puri kihlasormustaan — näki edessään Erlendin kasvot, kalpeina liikutuksesta, tämän seisoessa ylistuvassa ja lausuessa vihkisanoja kovalla, kirkkaalla äänellä.

"Niin olkoot siis Jumala ja nämä miehet, jotka tässä seisovat, todistajani, että minä Erlend Nikulauksenpoika otan tämän Kristiina Lauritsantyttären aviovaimokseni Jumalan ja lakien jälkeen, ynnä sellaisilla ehdoilla kuin nämä vieraatmiehet tietävät asetetun. Ja että minä otan sinut vaimokseni ja sinä minut mieheksesi, niin kauan kuin elämme, ja olemme siinä yhteydessä kuin jumalan laki ja maanlaki käskee."

Hän juoksi huoneiden väliä ja pysähtyi tuokioksi — pihlaja oli tänä vuonna täynnä marjoja, talvi oli siis tuleva luminen. Ja aurinko paistoi vaaleaan sänkeen, missä vilja oli ahdettuna aumoihin. Kunpa tätä ilmaa kestäisi häihin saakka.

Lauritsa pysyi päätöksessään, että hänen tyttärensä oli vihittävä kirkossa. Oli siis päätetty toimittaa se Sundbun kappelissa. Lauantaina tuli morsiussaaton ratsastaa tunturin yli Vaageen, jossa se oli majoittuva yöksi Sundbun kartanoon ja naapuritaloihin, ja ratsastaa takaisin sunnuntaina häämessun jälkeen. Tänä iltana iltasoiton jälkeen, pyhän loppuessa, alkaisivat häät ja Lauritsa antaisi tyttärensä Erlendille. Ja keskiyön jälkeen saatettaisiin morsian ja sulhanen yhdessä vuoteeseen.

Perjantaina iltapuoleen seisoi Kristiina ylisillä katsomassa saattuetta, joka saapui ratsastaen pohjoisesta, palaneen kirkon ohi. Sieltä tuli Erlend sulhasjoukkoinensa. Kristiina pinnisti silmiään eroittaakseen hänet toisten joukosta. Heidän ei pitänyt saada nähdä toisiaan, kenenkään miehen ei nyt pitänyt saada nähdä häntä, ennenkuin hänet vietäisiin esiin morsiusvaatteissa huomenna.

Tienkäänteessä erosi muutamia naisia joukosta ja kääntyi Jørundgaardiin. Miehet ratsastivat edelleen Laugarbruhun, jossa heidän oli määrä nukkua yönsä.

Kristiina lähti alas tulijoita vastaan. Häntä uuvutti kylvyn jälkeen ja päänahka oli hellä — äiti oli käyttänyt niin väkevää lipeävettä hänen tukkaansa saadakseen sen oikein vaaleaksi huomenna.

Rouva Aashild Gautentytär soljahti alas satulasta Lauritsaa vastaanottamaan. Miten norjana ja nuorena hän yhä vaan pysyy, ajatteli Kristiina. Pojanvaimo, Munan-herran rouva Katri, oli melkein vanhemman näköinen; hän oli iso ja tukeva, hänen ihonsa ja silmänsä olivat värittömät. Ihmeellistä, ajatteli Kristiina, hän on ruma ja hänen miehensä on uskoton, ja sittenkin sanovat ihmiset heidän elävän sovinnossa. Sitten oli siinä vielä kaksi herra Baard Petrinpojan tytärtä, toinen nainut, toinen naimaton. Ne eivät olleet rumia eivätkä kauniita, näyttivät luotettavilta ja hyväluontoisilta, mutta pysyttelivät kankeina vieraan talon väkeä kohtaan. Lauritsa kiitti heitä säädykkäästi siitä, että nämä olivat tahtoneet kunnioittaa morsiustaloa saapumalla niin pitkän matkan takaa myöhään syksyllä.

"Erlend on kasvatettu isämme luona poikana ollessaan", sanoi vanhempi heistä, astui esiin ja meni tervehtimään Kristiinaa.

Sitten nelisti pihamaalle kaksi nuorta miestä — he hyppäsivät hevosen selästä ja lähtivät nauraen juoksemaan Kristiinan perältä, joka pakeni sisään. Ne olivat Trond Gjeslingin pojat, kauniita varman näköisiä nuorukaisia.

Nämä toivat arkkuun suljetun morsiuskruunun Sundbusta. Trond ja hänen vaimonsa aikoivat Jørundgaardiin vasta sunnuntaina messun jälkeen.

Kristiina oli paennut pirttiin, Aashild rouva tuli sinne hänen perästään, laski kätensä hänen kaulalleen ja taivutti tämän kasvot itseään kohti, suudellakseen häntä.

"Olen iloinen, että olen saanut nähdä tämän päivän", sanoi Aashild-rouva.

Hän näki, miten laihoiksi Kristiinan kädet olivat käyneet. Hän näki morsiamen laihtuneen muualtakin, mutta olevan korkean povelta. Kaikki kasvon juonteet olivat entistä kapeammat ja ohuemmat, ja ohimot näyttivät vajonneen hiukan sisemmälle raskaan, kostean tukan alla. Posket eivät enää olleet pyöreät kuin ennen, ja ihon raitis väri oli paennut pois. Mutta Kristiinan silmät olivat suurenneet ja tummuneet.

Aashild-rouva suuteli häntä uudestaan.

"Näen, että sinulla on ollut kovat ajat, Kristiina", sanoi hän. "Annan sinulle illalla pienen juoman, että virkistyt ja vahvistut huomiseksi."

Kristiinan huulet alkoivat vavahdella.

"Hiljaa", sanoi Aashild-rouva taputtaen hänen kättään. "Olen iloinen, että saan pukea sinut huomenna — sinun veroistasi morsianta ei ole monasti nähty."

* * * * *

Lauritsa ratsasti Laugarbruhun illastaakseen niiden vieraittensa kanssa, jotka olivat siellä.

Miehet eivät voineet kyllin ylistää ruokaa — parempaa perjantairuokaa ei saanut edes rikkaimmassa luostarissa. Siinä oli ruisjauhopuuroa, keitettyjä papuja ja valkoista leipää, ja kalaruuaksi pelkkää lohta, suolaista ja keitettyä, ynnä rasvaista Ruijan pallasta.

Sitä mukaan kuin miehet maistelivat olutta, tulivat he puheliaammiksi ja alkoivat laskea yhä karkeampaa pilaa sulhasesta. Kaikki Erlendin sulhaspojat olivat paljon nuorempia kuin hän itse — hänen omat ikätoverinsa ja ystävänsä olivat aikaa sitten naimisissa. Ja nyt virnailivat miehet siitä, että hän oli niin vanha astuessaan ensi kertaa morsiusvuoteeseen. Eräät Erlendin vanhemmat sukulaismiehet, jotka vielä olivat kutakuinkin selväpäisiä, istuivat peloissaan odottaen joka hetki puheen luiskahtavan aloille, joista oli parempi pysyä vaiti. Baard Hestnaesin herra istui tarkaten Lauritsaa. Tämä kallisteli taajaan haarikkaan, mutta olut ei näkynyt tekevän häntä iloisemmaksi, hänen istuessaan kunniasijalla pöydän päässä — hänen kasvonsa jännittyivät jännittymistään, samalla kuin hänen silmänsä kangistuivat. Mutta Erlend, joka istui appensa oikealla puolella, vastasi vallattomasti pilaan ja nauroi paljon; hänen kasvonsa punoittivat ja silmänsä vilkkuivat.

Yhtäkkiä kuohahtaa Lauritsa:

"Ne vaunut, kuulehan vävy — kysyn sinulta muistaessani, minne sinä olet pannut ne vaunut, jotka lainasit minulta kesällä —"

"Mitkä vaunut —" sanoo Erlend.

"Etkö muista, että lainasit minulta vaunut kesällä —. Jumalavita ne olivat niin hyvät vaunut, ettei parempia ole, minä olin itse mukana kun niitä valmistettiin täällä. Sinä lupasit ja vannoit, väitän sen Jumalan ja talonväkeni nimessä, että toisit ne takaisin, mutta et olekaan pitänyt sanaasi —"

Joku vieraista huusi, ettei tuosta nyt kannattanut puhua, mutta Lauritsa iski nyrkkinsä pöytään ja vannoi tahtovansa tietää, mihin Erlend oli pannut hänen vaununsa.

"Kai ne ovat siinä talossa niemellä, josta otimme veneen Veöyhin", sanoi Erlend yhdentekevästi. "En minä arvannut niillä olevan semmoista kiirettä. Asia on sellainen, näettekös, appiukko — se matka oli niin pitkä ja vaivaloinen alas laaksoon, että kun me tulimme niemelle, ei ketään miehistäni haluttanut lähteä takaisin samaa matkaa vaunuja tuomaan ja sitten ratsastaa yli tunturien Trondheimiin. Ja silloin minä ajattelin, että saattoihan se jäädä toistaiseksi —"

"No lempo meidät periköön, enpä ole nähnyt sinun tapaistasi miestä", äityi Lauritsa. "Minkälainen kuri sinun talossasi on — sinäkö se käsket vai renkisi, minne on mentävä ja minne ei —"

Erlend kohautti olkaansa:

"Olet oikeassa, moni asia on ollut minun talossani toisin kuin olisi pitänyt. — Ja nuo vaunut minä lähetän takaisin tänne etelään kun Kristiina ja minä saavumme niemelle —. Hyvä appi", sanoo hän hymyillen ja ojentaa kätensä, "kyllähän te tiedätte, että kaikki nyt on muuttuva toiselle tolalle, myöskin minä itse saadessani Kristiinan emännäksi talooni. Ruma tapaus oli tämä vaunu-asia. Mutta lupaan, että tämä on oleva viimeinen kerta, jolloin teillä on valittamista minussa.";

"Hyvä Lauritsa", suostutteli myös Baard Petrinpoika, "sopikaa nyt hänen kanssaan tästä pikku asiasta —"

"Pieni taikka iso", alkoi Lauritsa. Mutta sitten hän ei jatkanut enää vaan paiskasi kättä Erlendin kanssa.

Vähän ajan kuluttua hän sitten nousi paikaltaan ja Laugarbrun vieraat laittautuivat makuulle.

* * * * *

Lauantaina, aattona, oli neidoilla ja naisilla kiire vanhan talon parvella. Mitkä valmistivat morsiusvuodetta, mitkä koristivat morsianta.

Ragnfrid oli valinnut häähuoneeksi tämän rakennuksen osaksi siitä syystä, että se oli pienin — he saattoivat majoittaa useampia vieraita uuteen ylistupaan, se oli sama, joka heillä oli ollut makuuhuoneena kesäisin kun Kristiina oli pieni, ennenkuin Lauritsa oli saanut oikean ison uuden kartanorakennuksen, jossa he nyt asuivat kesät sekä talvet. Mutta vanha tupa oli sitäpaitsi melkein kaunein rakennus koko pihamaalla, sen jälkeen kun Lauritsa oli laittanut sen kuntoon — se oli ollut kallistumaisillaan heidän muuttaessaan Jørundgaardiin. Se oli mitä kauneimmilla puuleikkauksilla somistettu päältä sekä sisältä, ja ellei ylistupa ollutkaan suuren suuri, oli se sitä helpompi koristaa kauniiksi matoilla, kudoksilla ja nahoilla.

Morsiusvuode seisoi valmiina silkkipäällisine patjoineen, ja sen ympärille oli ripustettu kauniita kudoksia ikäänkuin teltaksi; nahkojen yli oli levitetty kirjailtu silkkivaate. Ragnfrid ripusti toisten kanssa kuviovaatteita seinille ja järjesteli pieluksia penkeille.

Kristiina istui selkätuolissa, joka oli kannettu ylös. Hän oli puettu purppuranpunaiseen morsiuspukuunsa. Suuret soljet pitivät sitä kiinni rinnuksista ja kiinnittivät keltaisen silkkipaidan kaulusta; hänen keltaisten silkkihihojensa ympärillä kimalsivat kultaiset rannerenkaat. Kullattu hopeavyö oli kierretty kolmeen kertaan hänen uumiensa ympäri ja kaulassa ja povella kellui ketju ketjun vieressä, uloinna isän vanha kultainen vitja suurine pyhäinjäännösristeineen. Hänen kätensä, jotka lepäsivät helmassa, olivat raskaat sormuksista.

Aashild-rouva seisoi tuolin takana harjaten hänen upeaa kullanruskeata tukkaansa.

"Huomenna se on oleva hajallaan viimeisen kerran", sanoi hän hymyillen, solmien punaiset ja vihreät silkkinauhat, joiden piti tukea kruunua, Kristiinan päähän. Sitten kerääntyivät naiset morsiamen ympärille.

Ragnfrid ja Skogin Gyrid ottivat pöydältä Gjeslingien suuren morsiuskruunun. Se oli kokonaan kullattu, sen särmät päättyivät risteihin ja apiloihin, ja kehä oli koristettu vuorikristalleilla.

He painoivat sen morsiamen päähän. Ragnfrid oli kalvas ja hänen kätensä vapisivat hänen sitä tehdessään.

Kristiina nousi hitaasti. Herra Jeesus, miten raskaalta kaikki tämä kulta ja hopea tuntui! — Silloin tarttui Aashild-rouva hänen käteensä ja talutti hänet ison vesiastian ääreen, — morsiusneitojen aukaistessa oven ulos, että aurinko pääsisi valaisemaan tupaa.

"Katso nyt kuvaasi, Kristiina", sanoi Aashild-rouva, ja Kristiina kumartui vesivadin yli. Hän näki omien kasvojensa ilmestyvän pintaan, näki kultakruununkin päänsä päällä. Ympärillä häilyi vaaleita ja tummempia varjoja hän juohdutteli mieleensä jotakin — luuli sitten pyörtyvänsä — ja tarttui vesiastian laitaan. Silloin laski Aashild-rouva kätensä hänen kädelleen ja puristi kyntensä niin lujaan Kristiinan käteen, että se teki kipeää ja Kristiina tointui.

Alhaalta sillalta kuului torventoitahduksia. Kartanolta huudettiin heille, että sulhassaatto oli tulossa. Naiset taluttivat Kristiinan ulkoparvelle.

Piha oli yhtenä vellovana merenä. Siinä kuhisi koruloimisia hevosia ja juhlapukuista kansaa, siellä välkkyi ja läikähteli auringonpaisteessa. Kristiina katsoi kaiken yli, kauas yli laakson. Kotiseutu lepäsi niin valoisana ja hiljaisena ohuen, savunsinertävän autereen peitossa, josta tunturit kohosivat harmaina järkäleinä ja mustametsäisinä kupuina, ja aurinko valoi kultaansa laakson pohjaan pilvettömältä taivaalta.

Hän ei ollut huomannut aikaisemmin, että kaikki lehdet olivat pudonneet puista ja että lehdot hohtivat hopeanharmaina ja alastomina. Vain jokea reunustavassa lepistössä eroitti vielä kalpeaa vehreyttä ja joku koivu piteli oksiensa nenissä muutamia kellastuneita lehtiä. Mutta puut olivat miltei paljaat — paitsi pihlaja, jossa vielä paistoi punaisenruskeita lehtiä heleiden marjojen välissä. Tyyneen, lämpimään päivään levisi tuhkanharmaana mattona maata peittävistä lehdistä hapahko syksyn haju.

Ellei olisi ollut pihlajoita, olisi saattanut näyttää keväältä. Samoin hiljaisuuden vuoksi — vaikka tämä oli syksyn hiljaisuutta, kuollutta. Joka kerran kun torven äänet taukosivat, ei kuulunut mitään muuta ääntä kylältä kuin karjankellojen kilke sänkipelloilta ja kesannoilta, yössä eläimet kulkivat laitumella.

Joki oli kuivunut ja kaita, se kohisi niin hiljaa, siellä näkyi vain muutama ohut vesisuoni hiekkaäyrään ja valkoisen sileiksi hioutuneiden laakakivien välissä. Lehdoista ei kuulunut purojen ääntä — oli ollut kuiva syksy. Kuitenkin uhkui kaikki kosteutta — mutta se oli vain sellaista kosteutta, joka pursuu maasta syksyllä, vaikka päivät olisivat kuinka kuumat ja ilma kirkas.

* * * * *

Väkijoukko jakaantui ulkona ja teki tilaa sulhassaatolle. Nuoret sulhaspojat ratsastivat ensimmäisinä esiin; naisten joukossa parvella syntyi levottomuutta.

Aashild-rouva seisoi morsiamen vieressä.

"Kestä nyt hyvin, Kristiina", hän sanoi, "nyt ei ole enää pitkältä siihen, kun olet pelastunut hunnun alle."

Kristiina nyökkäsi avuttomasti. Hän tunsi, miten hirveän valkoinen hän oli.

"Minä olen liian kelmeä morsian", sanoi hän hiljaa.

"Sinä olet kaunein morsian, mitä on nähty", vastasi Aashild, "ja tuossa ratsastaa Erlend — kauniimpaa paria kuin te saa turhaan hakea."

* * * * *

Erlend ratsasti parven alle. Hän hyppäsi satulasta keveästi ja vaivattomasti raskaissa, laskostetuissa vaatteissaan. Kristiinan mielestä hän oli niin kaunis, että koko hänen ruumistaan riipaisi.

Erlend oli puettu tummaan, laajaliepeiseen, halkosivuiseen pitkään silkkimekkoon; se oli väriltään kuihtuneen ruskea ja siihen oli kudottu mustaa ja valkoista. Vyöllä hänellä oli kullallakirjaeltu vyö ja vasemmalla kupeella kultakahvainen miekka. Hänen hartioillaan riippui raskas, tummansininen samettiviitta ja mustilla hiuksillaan hänellä oli musta, ranskalainen silkkihattu, jonka reunat olivat sivuilta poimutetut kuin siiviksi, ja joka päättyi kahteen pitkään liuskaan; toinen oli heitetty rinnalta vasemman olan yli taakse.

Erlend tervehti morsiantaan, meni hänen hevosensa luo ja jäi seisomaan sen viereen käsi satulankaarella, Lauritsan noustessa portaita ylös. Kristiinasta tuntui niin kummalliselta ja häntä huimasi kaikki tämä komeus — isä oli vieraan näköinen juhlallisen avarassa vihreässä samettipuvussaan. Mutta äidin kasvot olivat harmaat hunnun alla, punaista silkkipukua vasten. Ragnfrid tuli levittämään vaipan Kristiinan hartioille.

Sitten tarttui Lauritsa morsiamen käteen ja johti hänet alas Erlendin luokse. Hän nosti hänet hevosen selkään ja nousi itse satulaan. Rinnatusten he sitten istuivat ratsailla morsiushuoneen edessä, saaton alkaessa ratsastaa ulos pihamaalta. Ensimmäisinä papit, Sira Eirik, Sira Tormond Ulvsvoldista ja eräs ristinveli Hamarista, muuan isän ystävä. Sitten sulhaspojat ja morsiusneidot pari parin jälkeen. Sen jälkeen Erlend ja Kristiina. Heidän perästään tulivat morsiamen vanhemmat, sukulaiset, ystävät ja vieraat pitkänä saattueena alas maantietä kohti. Pitkän matkaa oli tielle kylvetty pihlajanmarjoja, kuusenhavuja ja syksyn viimeisiä valkoisia hajusauramoita, ja kansaa seisoi tien laidoilla, kaikkialla matkan varrella, tervehtimässä huutaen ohiajavia.

* * * * *

Sunnuntaina auringonlaskun jälkeen ratsastussaattue palasi takaisin Jørundgaardiin. Hämärän keskellä loistivat häätalon pihamaalta punaiset soihtuvalkeat. Harppumiehet lauloivat ja soittoniekat vinguttivat viuluja ja pärryttivät rumpuja hääsaaton ratsastaessa lämmintä, punaista loimua kohden.

Kristiina oli vaipua maahan Erlendin nostettua hänet alas hevosen selästä ylistuvan parven edessä.

"Minua paleli niin matkalla", hän kuiskasi "ja minua väsyttää." — Hän pysähtyi — noustessaan portaita hän huojui joka askeleella.

Ylistuvassa saivat paleltuneet vieraat pian lämpimän ruumiiseensa — monet kynttilät lämmittivät huonetta, höyryävän kuumaa ruokaa tarjoiltiin ympäri ja viini, sima ja väkevä olut kiersivät miehestä mieheen. Äänten ja astioiden melu kuului Kristiinan korviin kuin jostakin kaukaa.

Hän istui yhä kylmissään. Vähän ajan kuluttua hänen poskiaan alkoi polttaa, mutta jalat eivät tahtoneet norjeta, ja hänen selkäänsä karmivat kylmät väreet. Raskas kultataakka painoi häntä kumaraan, hänen istuessaan pöydän päässä Erlendin rinnalla.

Aina kun sulhanen maistoi hänen onnelleen, täytyi Kristiinan katsoa punaisia raamuja ja läiskiä hänen kasvoissansa, jotka näkyivät niin selvästi, hänen alkaessaan kuumeta ratsastuksen jälkeen pakkasessa. Ne olivat kesäisen tulipalon arpia.

Hirveä pelko oli taas tarttunut häneen eilisiltana heidän istuessaan aterialla Sundbussa ja hänen kohdatessaan Bjørn Gunnarin-pojan sammuneen katseen, joka tuijotti häntä ja Erlendiä — nuo silmät eivät olleet rävähtäneet. Bjørn-herra oli puettu ritarin asuun — hän oli kuin kuollut, joka on manattu eloon.

Yön hän nukkui Aashild-rouvan kanssa — tämä oli sulhasen lähin matkassa oleva sukulaisvaimo.

"Mikä sinua vaivaa, Kristiina", kysyi Aashild-rouva hiukan kärsimättömästi. "Sinun täytyy kestää loppuun asti, et saa näyttää noin avuttomalta."

"Ajattelen", sanoi Kristiina väristen, "kaikkia niitä, joille me olemme tehneet pahaa, saadaksemme nähdä tämän päivän —"

"Ei kai teillä ole ollut itsellännekään ainoastaan onnen päivät", sanoi Aashild-rouva. "Ei Erlendillä ainakaan. Ja sinulla sitäkin vähemmän, luullakseni."

"Ajattelen hänen turvattomia lapsiaan", sanoi morsian entiseen tapaan, "mahtavatkohan he tietää isänsä viettävän häitä tänä iltana —"

"Ajattele omaa lastasi", sanoi Aashild-rouva. "Iloitse siitä, että saat viettää häitä hänen kanssaan, joka on sen isä."

Kristiina makasi vähän aikaa hiljaa, horteeseen vajoamassa. Oli niin outoa kuulla mainittavan ääneen sitä, mikä oli ollut hänen ajatuksissaan kolme kuukautta ja enemmänkin, ilman että hän oli voinut puhua siitä sanaakaan kenellekään. Mutta se auttoi vain tuokioksi.

"Minä ajattelen häntä, jonka täytyi antaa elämänsä siitä, että rakasti Erlendiä", kuiskasi hän vapisten.

"Sinä saat ehkä antaa elämäsi ennenkuin on puoli vuotta kulunut", sanoi Aashild-rouva tuikeasti. "Iloitse niin kauan kuin voit. —

"Mitä minun pitää sanoa sinulle, Kristiina", sanoi vanhus avutonna, "oletko menettänyt kaiken rohkeutesi? Vielä teille tulee sekin aika, jolloin molemmat saatte maksaa siitä, mitä olette ottaneet etukäteen — muuta älä luulekaan."

* * * * *

Mutta Kristiinasta tuntui kuin hänen päässään olisi kulkenut vyöry vyöryn jälkeen, kaikki sortui maahan, mitä hän oli rakentanut Haugenin kauhunpäivän jälkeen. Ensi ajasta asti, jolloin hän vain hurjasti ja sokeasti oli päättänyt kestää, kestää päivän kerrallaan. Ja hän oli kestänyt, kunnes paha oli helpottanut — ja lopuksi kokonaan hellittänyt, jolloin hän oli karkoittanut luotaan kaikki ajatukset paitsi yhden ainoan, sen että nyt vihdoinkin olivat tulossa heidän häänsä, Erlendin häät.

Hän ja Erlend olivat rinnatusten polvillaan häämessun aikana. Mutta kaikki oli kuin näköhouretta kynttilät, kuvat, välkkyvät kirkkokalut, valkopukuiset papit ja kuoriviitat. Kaikki ihmiset, jotka olivat tunteneet hänet kasvavana nekin olivat kuin unikuvia, seisoessaan siinä, täyttäen kirkon vieraissa juhlatamineissaan. Mutta Bjørn-herra seisoi pylvästä vasten katsoen heitä kuolleilla silmillään, ja Kristiinasta tuntui kuin tuon toisenkin kuolleen olisi täytynyt palata takaisin ja seista hänen vieressään.

Hän koetti katsoa ylös Pyhän Olavin kuvaan tämä seisoi punaposkisena ja kauniina kirveeseensä nojaten ja tallaten omaa syntistä ihmisolemustaan jalkojensa alla — mutta hänen katseensa harhautui taas herra Bjørniin.

Ja tämän lähellä näki hän Eline Ormintyttären kuolleet kasvot, jotka tuijottivat heihin välinpitämättöminä. He olivat tallanneet hänet jalkojensa alle päästäkseen tänne — ja tämä soi sen heille.

Hän oli noussut haudasta ja vierittänyt päältään kaikki ne kivet, jotka Kristiina oli koettanut kasata hänen päälleen. Erlendin hukatun nuoruuden, Erlendin kunnian ja menestyksen, Erlendin ystävien suosion, Erlendin sielun autuuden. Kuollut ravisti sen kaiken päältään. Hän tahtoi minut ja minä tahdoin hänet, virkkoi Eline. Minä olen maksanut siitä, hän saa maksaa osansa, ja sinä saat kunhan aikasi tulee. Kun synti on kypsynyt, siittää se kuoleman. —

Hänestä tuntui, että hän oli polvillaan Erlendin kanssa kylmällä kivellä. Tämä oli polvillaan Kristiinan vieressä punaiset paloarvet kalpeissa kasvoissaan, hän itse oli polvillaan painava morsiuskruunu päässä, tuntien raskaan, musertavan painon kohdussansa — synnintaakan. Hän oli leikkinyt ja ilvehtinyt syntinsä suhteen, katsonut sen lapsenloruksi. Pyhä Neitsyt — pian oli tuleva aika, jolloin se oli lepäävä hänen edessään täysin kehittyneenä, katsova häneen elävin silmin, antava hänen nähdä synnin poltinmerkit, synnin kauhistuttavan rampuuden, takova koukistunein sormin hänen rintojaan. Synnytettyään lapsensa, nähtyään syntinsä merkit sen ruumiissa ja rakastaessaan sitä, kuten oli rakastanut syntiään, kas silloin oli synti oleva loppuun leikitty.

Kristiina ajatteli, että jos hän huutaisi nyt, niin kuuluisi se halki kirkon, syvien, messuavien miesäänten yli — kaikuisi yli kaiken kansan. Tokkohan hän silloin pääsisi näkemästä edessään Elinen kasvot — mahtaisiko silloin syttyä elo tuon kuolleen miehen silmiin. Mutta hän puri hampaat yhteen.

— Pyhä kuningas Olavi, huudan sinua. Rukoilen apua sinulta, sinä taivaan armoitettu, koska tiedän sinun rakastaneen Jumalaa yli kaiken. Huudan sinua avukseni, että suojaisit viatonta lasta, joka on kohdussani. Käännä Jumalan viha pois viattomasta, käännä se minuun, aamen Ylimmäisen kalliissa nimessä —.

Entä minun lapseni, virkkoi taas Eline, viattomat nekin ovat, eikä niillä ole sijaa kristityiden maassa. Sinun lapsesi on siitetty huoruudessa samoin kuin minun lapseni. Et sinä voi vaatia sille oikeutta siinä maassa, josta tulet, enemmän kuin minäkään omilleni —.

— Pyhä Olavi, armahda sittenkin minua. Rukoile armoa pojalleni, ota hänet suojelukseesi, niin olen kantava hänet kirkkoosi avojaloin, olen kantava sinulle kultaisen otsavanteeni ja asettava sen alttarillesi, jos tahdot auttaa minua —.

Hänen kasvonsa olivat kuin kivestä, niin hänen täytyi taistella pysyäkseen levollisena, mutta hänen ruumiinsa vavahteli ja tempoili hänen ollessaan polvillaan ja tullessaan vihityksi Erlendiin.

Ja nyt hän istui tämän rinnalla kotona pöydän päässä ja tajusi kaiken ympärillä olevan vain niinkuin kuumeisen hourekuvan.

Tuossa olivat harpunsoittajat ja viuluniekat toimessa, laulua ja vingutusta kuului alhaalta ja ulkoa. Pihalta tulvi punainen hohde, kun ovea avattiin, ja siitä kannettiin astioita ulos ja sisään.

Ihmiset nousivat pöydästä, hän seisoi isän ja Erlendin välissä. Isä kuulutti kovalla äänellä antaneensa nyt tyttärensä Kristiinan vaimoksi Erlend Nikulauksenpojalle. Erlend kiitti appeaan ja kaikkia kelpo vieraita, jotka olivat kokoontuneet kunnioittamaan häntä ja hänen vaimoaan.

Kristiinan tuli istua, sanottiin, ja Erlend laski hänen helmaansa morsiuslahjansa. Sira Eirik ja herra Munan Baardinpoika käärivät auki kirjeen, josta he lukivat välipuheen. Sulhaspojat nousivat seisomaan keihäät ojossa ja iskivät ne maahan lukemisen välissä ja lahjoja annettaessa ja rahapusseja pöydälle laskettaessa.

Sisäänkannetut löysät pöydät siirrettiin syrjään, Erlend talutti hänet keskilattialle ja he alkoivat tanssia. Sulhaspojat ja morsiusneidot ovat liian nuoria meille, ajatteli Kristiina — kaikki ne, jotka olivat nuoria meidän ijällämme, ovat hajonneet kauas näiltä mailta; miten me olemme voineet palata takaisin tänne?

"Sinä olet niin omituinen, Kristiina", kuiskasi Erlend tanssiessa. "Minua peloittaa, Kristiina — etkö sinä ole iloinen —"

* * * * *

He kulkivat rakennuksesta toiseen tervehtien vieraitaan. Kaikissa huoneissa paloi paljon kynttilöitä ja joka paikka oli täynnä väkeä; juotiin, laulettiin ja tanssittiin. Kristiinasta tuntui aivan kuin hän ei olisi ollutkaan kotona — hän oli kokonaan kadottanut tajun ajasta — tunnit ja kohtaukset liittyivät toisiinsa niin kummallisen irtonaisina.

Syysyö oli leuto; tanhun allakin oli soittajia, siellä tanssittiin riu'un ympärillä. Heille huudettiin, että sulhasen ja morsiamen piti yhtyä heidänkin leikkiinsä, ja he tanssivat Erlendin kanssa kylmässä, kosteassa ruohossa. Oli kuin se olisi herättänyt hänet ja selvittänyt hänen ajatuksiaan.

Pimeässä häilyi vaalea usvahuntu yläpuolella joen kohinan. Tunturit seisoivat sysimustina tähtikirkasta taivasta vasten.

Erlend talutti hänet tanssista — rutisti hänet itseään vasten pimeässä parven portaiden alla.

"En ole saanut sanotuksi sinulle kertaakaan — miten olet kaunis, kaunis, ja suloinen. Poskesi hohtavat kuin tuli —", hän puristi samassa poskensa Kristiinan poskea vasten, "Kristiina, mikä sinun on —?"

"Minua väsyttää niin kauheasti", kuiskasi tämä takaisin.

"Pian pääsemme nukkumaan", sanoi sulhanen luoden katseensa ilmaan. Linnunrata oli kääntynyt ja kulki melkein pohjoisesta etelään. "Muistatko, ettemme ole nukkuneet toistemme rinnalla muuta kuin tuon ainoan yön Skogissa, jolloin minä olin luonasi —"

* * * * *

Tuokion kuluttua huusi Sira Eirik kartanon yli, että oli maanantai. Naiset tulivat viemään morsianta vuoteeseen Kristiina oli niin väsynyt, että jaksoi tuskin vastustella, kuten tapa olisi vaatinut. Hän antoi Aashildin ja Gyridin kuljettaa itsensä ulos. Sulhaspojat seisoivat portaiden alapäässä palavat kynttilä ja paljastettu miekka kädessä; he piirittivät naiset ja seurasivat Kristiinaa pihamaan poikki vanhan talon ylisille.

Naiset riisuivat Kristiinalta morsiuspuvun, kappale kappaleelta, ja panivat sen pois. Kristiina näki, että vuoteen jalkopäähän oli asetettu orvokinsininen samettipuku, jota hänen tuli kantaa huomenna, ja sen päälle pitkä, lumivalkoinen, huolellisesti taitettu huntu. Se oli naidun naisen huntu, jonka Erlend oli tuonut hänelle, huomenna hän sai sitoa hiuksensa sykkyrälle ja kiinnittää sen sykkyrän yli. Se näytti niin raittiilta ja viileältä ja rauhoittavalta.

Viimein seisoi hän morsiusvuoteen edessä paljain jaloin, paljain käsivarsin, ainoana vaatteenaan pitkä kullankeltainen silkkipaitansa. Kruunu oli asetettu uudelleen hänen päähänsä — sen oli sulhanen irroittava hänen päästään kun he jäisivät kahden.

Ragnfrid laski kätensä tyttärensä olkapäälle, suuteli hänen poskiaan — äidin kasvot ja kädet olivat kummallisen kylmät, mutta näytti siltä kuin syvältä hänen rinnastaan olisi pyrkinyt esiin itku. Sitten hän avasi peitteen ja käski Kristiinan istua vuoteeseen. Kristiina totteli ja nojautui päänaluksen korkeata pielusvuorta vasten — päätään hänen täytyi pitää vähän etukumarassa, että kruunu pysyisi pystyssä. Aashild-rouva peitti hänet vyötäisiä myöten, asetti hänen kätensä silkkipeitteelle ja tarttui morsiamen kiiltävään tukkaan, hajoittaen sen rinnalle ja paljaille, hennoille käsivarsille.

Miehet toivat sulhasen ylisille. Munan Baardinpoika riisui Erlendiltä kultavyön miekkoineen — ripustaessaan sen seinälle vuoteen taakse, hän kuiskasi jotakin morsiamelle — Kristiina ei ymmärtänyt mitä hän sanoi, mutta koetti hymyillä.

Sulhaspojat avasivat Erlendin silkkimekon ja nostivat tuon raskaan, avaran vaatteen yli pään. Hän istuutui selkätuoliin ja he auttoivat hänen päältään kannukset ja saappaat.

Yhden ainoan kerran uskalsi morsian katsoa ylös ja kohdata hänen katseensa.

Sitten alkoivat hyvän yön toivotukset. Parvi tyhjentyi häävieraista. Viimeisenä lähti Lauritsa Bjørgulfinpoika sulkien morsiushuoneen oven.

* * * * *

Erlend nousi tuolista, raastoi päältään alusvaatteet ja heitti ne penkille. Hän seisoi vuoteen edessä, otti kruunun ja silkkikääreen Kristiinan hiuksista ja laski ne pöydälle. Sitten hän tuli takaisin ja kiipesi vuoteeseen. Ja ollen polvillaan tilalla Kristiinan vieressä, hän tarttui tämän päähän ja painoi sen alastonta, polttavaa rintaansa vasten, suudellen punaista viirua Kristiinan otsalla, jonka kruunu oli painanut.

Kristiina puristi häntä kaulasta ja itki ääneen suloisen, hurjan riemun vallassa hän tunsi, että nyt se väistyi pois, tuo paha pelko ja ahdistus ja kummitus — nyt, nyt ei taas ollut mitään muuta kuin Erlend ja hän. Tämä nosti hänen kasvonsa ylös, katsoi hänen kasvonsa ylös, katsoi hänen silmiinsä ja sipaisi kädellään hänen kasvojaan ja ruumistaan, kummallisen rajusti ja nopeasti, ikäänkuin olisi vetäissyt pois verhon:

"Unohda", pyysi hän kuiskaamalla, ja kuumasti, "unohda kaikki, Kristiina, kaikki paitsi se, että olet minun oma vaimoni ja minä sinun miehesi —"

Hän sammutti kädellään viimeisen kynttilän ja viskautui Kristiinan luo pimeässä; hän nyyhkytti hänkin:

"En uskonut, en uskonut koskaan, että näkisimme tämän päivän —"

* * * * *

Ulkona pihamaalla hiljentyi melu vähitellen. Väsyneinä edellisen päivän ratsastuksesta ja päissään juomista liikuskelivat vieraat vielä jonkun aikaa näön vuoksi talon lähistöllä mutta yhä useampi pujahti pois nukkumasijoilleen.

Ragnfrid saattoi arvokkaimmat vieraat maata ja toivotti hyvää yötä. Isäntää, jonka olisi pitänyt olla avullisena tässä, ei näkynyt missään.

Ulkona oli enää pieniä nuorisoparvia — enimmäkseen palvelijoita pimeässä pihamaalla, kun hän viimeinkin hiipi ulos etsimään miestään ja viemään tämän vuoteeseen. Lauritsa oli ottanut kovan humalan illalla, oli Ragnfrid huomannut.

Hän kompastui tähän viimein etsintäretkeltään, kulkiessaan karjapihan laitaa tämä makasi suullaan maassa saunan takana.

Tunnustellessaan häntä pimeässä Ragnfrid huomasi, että hän se oli. Hän luuli hänen nukkuvan, ravisti häntä hartioista ja tahtoi saada hänet pois jääkylmältä tantereelta. Mutta toinen ei nukkunutkaan — ei ainakaan kokonaan.

"Mitä sinä tahdot", kysyi hän paksulla äänellä.

"Et sinä voi jäädä siihen", sanoi vaimo. Hän tuki miestään, sillä tämä hoippui. Toisella kädellään hän harjasi tämän samettipukua. "On aika mennä levolle, mieheni." Hän tuki häntä käsivarren alta ja kuljetti retkahtelevaa miestään kartanoa kohti; he kulkivat karjapihojen taitse.

"Sinä et katsonut ylös, sinä Ragnfrid, istuessasi morsiusvuoteessa kruunu päässä", sanoi hän äskeisellä äänellä. "Tyttäremme ei ollut yhtä kaino, hänen silmissään ei ollut kainoa katsetta, hänen katsoessaan sulhastaan."

"Hän on odottanut häntä seitsemän puolivuotta", sanoi äiti hiljaa. "Siksi hän kai uskalsi katsoa ylös —"

"Eikös ole odottanut, paholainen periköön", huusi isä, ja vaimon täytyi pelokkaasti käskeä häntä olemaan hiljaa.

He olivat tulleet kapeaan, lantasäiliön ja aidan väliseen solaan. Lauritsa iski nyrkkinsä lantahuoneen alushirteen.

"Panin sinut siihen häpeäksi ja pilkaksi, sinä alushirsi. Panin sinut siihen, että lanta mädättäisi sinut. Panin sinut siihen rangaistukseksi siitä, että löit pientä sievää piikaistani selkään. Minun olisi pitänyt panna sinut parven oven päälle ja kiittää ja ylistää ja koristaa sinua siitä, että säästit hänet surusta ja häpeästä — että Ulvhild viattomana lapsena —"

Hän kääntyi, horjahti aitaa vasten ja kaatui sen yli, ja pää käsivarsien varassa hän itki hillittömästi, pitkien, syvien voihkasanojen vavahduttamana.

Vaimo laski kätensä hänen olkapäälleen:

"Lauritsa, Lauritsa." Mutta hän ei voinut hillitä tätä. "Mieheni".

"Voi, ei milloinkaan, milloinkaan, milloinkaan minun olisi pitänyt antaa häntä tuolle miehelle. Jumala armahda — olen tietänyt sen koko ajan — että hän oli murtanut hänen nuoruutensa ja kauniin kunniansa. En uskonut sitä, en voinut uskoa sellaista Kristiinasta, mutta tiesin sen sittenkin. Ja kuitenkin hän on liian hyvä tuolle veltolle nulikalle, joka on pilannut itsensä ja hänet — vaikka tämä olisi vietellyt hänet kymmenen kertaa, minun ei olisi pitänyt antaa tytärtäni, että hän nyt saattaa pilata loputkin hänen elämästään ja onnestaan —"

"Mitä muuta olisit voinut tehdä", sanoi äiti avuttomasti. "Sinäkin olet nähnyt, että hän oli hänen jo —"

"Minun ei olisi tarvinnut nähdä niin paljon vaivaa antaakseni Erlendille sen, minkä tämä jo oli ottanut", sanoi Lauritsa. "Huonolle miehelle joutui minun lapseni —". Hän kiskoi auki aitaa. Sitten hän taas itki. Ragnfridista tuntui, kuin hän äsken olisi ollut selviämässä, mutta nyt vei humala taas voiton.

Koska mies oli niin päissään ja epätoivoinen, ei hän katsonut voivansa retuuttaa häntä ylös pirttiin, jossa heidän makuusijansa oli — se oli täynnä vieraita. Hän katsoi ympärilleen — lähellä oli pieni lato, jossa heillä oli paras hevosille säästetty heinä kevätkylvöjen ajaksi. Hän kurkisti sisään — siellä ei ollut ketään; silloin hän vei miehensä sinne ja sulki oven perästään.

Ragnfrid pöyhi heiniä heidän ympärilleen ja pani heidän peitteekseen. Lauritsa itki vähän väliä, mutisten jotakin, mutta se oli niin pöperöistä, ettei vaimo saanut selkoa. Vähän ajan kuluttua hän nosti miehensä pään ylös syliinsä.

"Rakas oma mieheni —. kun heissä nyt kerran on tuollainen rakkaus toisiinsa — niin ehkäpä kaikki kääntyy paremmaksi kuin luulemme —"

Lauritsa vastasi sysäyksittään — hän tuntui taas selvemmältä:

"Etkö sinä ymmärrä — tuolla miehellä on nyt kokonaan valta Kristiinan yli, miehellä, joka ei koskaan ole kyennyt hallitsemaan itseään. Kristiina on tuskin uskaltava vastustaa miestään missään asiassa — ja jos hän on siihen pakoitettu kerran, on hän kärsivä katkerasti itse — tuo lempeä lapseni —.

"— Nyt minä en kohta enää ymmärrä, miksi Jumala panee niin monta raskasta surua kannettavakseni — olen koettanut olla uskollisesti hänen tahdolleen kuuliainen. Miksi hän on ottanut meiltä monet lapsemme, Ragnfrid, toisen toisensa jälkeen — ensin poikamme, sitten pienen Ulvhildin ja nyt viimeiseksi hänet, jota rakastin enimmän, antanut kunniattomana horjuvalle ja ymmärtämättömälle miehelle. Nyt meillä on ainoastaan nuorimpamme — eikä ole viisasta iloita hänestä ennenkuin olen nähnyt, mitä hänestä, Ramborgista tulee."

Ragnfrid tärisi kuin haavan lehti. Silloin kiersi Lauritsa käsivartensa hänen ympärilleen:

"Pane pitkäksesi", hän pyysi, "niin rupeamme maata —" ja pää vaimonsa käsivartta vasten hän makasi kotvan aikaa, huokasi väliin, mutta nukkui viimein.

* * * * *

Ladossa oli vielä pilkkopimeä, kun Ragnfrid alkoi liikkua — hän ihmetteli, miten hän oli voinut nukkua. Hän tunnusteli kädellään ympärilleen; Lauritsa istui pystyssä kädet polvien ympäri.

"Joko sinä olet valveilla", hän kysyi kummastellen. "Paleleeko sinua?"

"Ei", vastasi toinen särähtävällä äänellä, "mutta minä en voi nukkua."

"Kristiinaako sinä ajattelet?" kysyi äiti. "Voihan asia kääntyä paremmaksi kuin luulemmekaan, Lauritsa", hän sanoi taas.

"Niin, sitä minä ajattelen", sanoi mies. "Niin, niin. Neito taikka vaimo — hän joutui ainakin morsiusvuoteeseen sen kanssa, jota rakasti. Se ei ollut suotu meille, ei sinulle eikä minulle, Ragnfrid parkani."

Vaimo päästi syvän, kumean voihkauksen — hän viskautui heiniin. Lauritsa laski toisen kätensä hänen olkapäälleen.

"Mutta minä en ole voinut", sanoi hän kiihkeästi ja tuskassa. "Minä en ole voinut — olla sellainen, joksi sinä tahdoit minut silloin — kun olimme nuoret. Minua ei ole luotu sellaiseksi —"

Hetken kuluttua sanoi Ragnfrid hiljaa ja itkien:

"Olemmehan sentään olleet onnelliset — Lauritsa — nämä monet vuodet —."

"Niinhän minä luulin", vastasi mies synkästi.

Ajatukset meurusivat ja myllersivät päässä. Tuo yksi alaston katse, jonka sulhanen ja morsian olivat iskeneet toisiinsa, kahdet nuoret kasvot, jotka olivat leimahtaneet hehkuun — hän ei nähnyt siinä muuta kuin häpeällisyyttä. Hänen mieltään kirveli, että se oli hänen tyttärensä. Mutta hän näki nuo silmät yhä — ja taisteli raivoissaan ja sokeasti niitä vastaan, hän ei tahtonut, että hänen sydämestään repäistäisiin verho, jonka taakse hän ei milloinkaan ollut tahtonut katsoa, verho, jolla hän oli suojellut itseään omaa vaimoaan vastaan, tämän tavoittaessa sitä —.

Hän ei ollut voinut, päätteli hän epätoivoisesti, Lempo soikoon, hänet oli naitettu pois lapsena, hän ei ollut valinnut itse, toinen oli häntä vanhempi — hän ei ollut halunnut tätä; hän ei ollut tahtonut oppia tältä — lemmen leikittelyä. Hän punastui vieläkin muistaessaan noita aikoja — miten toinen oli tahtonut saada sitä rakkautta häneltä. Miten toinen oli tarjonnut hänelle tuon kaiken, hänen pyytämättään.

Hän oli ollut hyvä aviomies, niin hän oli kuvitellut. Hän oli suonut vaimolle kunnian ja vallan rinnallansa, neuvotellut hänen kanssaan joka asiassa, ollut uskollinen ja heillä oli ollut kuusi lasta. Hän oli ainoastaan tahtonut elää hänen kanssaan ilman tuota, ilman, että tämä aina tavoitteli tuota hänen sydämessään, jota hän ei itse tahtonut paljastaa —.

Hän ei ollut rakastanut ketään. — Ingunn, Karlin vaimo Brussa. Lauritsa punastui pimeässä. Hän oli aina käynyt heillä matkustaessaan laakson halki. Hän ei ollut varmaan milloinkaan puhunut tämän kanssa kahdenkesken. Mutta nähdessään tämän — vain muistaessaan häntä, liikkui hänessä jotakin, joka muistutti kevään ensi tuoksua pellossa, heti lumen lähdön jälkeen. Hän tiesi nyt, että se olisi voinut sattua hänenkin osalleen — että hänkin olisi voinut rakastaa niin.

Mutta hänet oli naitettu niin nuorena ja hän oli tullut niin araksi. Ja niin hän oli viihtynyt parhaiten metsämailla — ylhäällä, missä kaikki, mikä elää, hakee avaruutta, paon tilaisuutta, — pälyillen pelokkaana jokaista vierasta, joka tahtoo tunkeutua ja sen alueelle —.

Oli yksi aika vuodessa, jolloin tunturin metsän eläimet unohtivat arkuutensa. Jolloin ne pörhistelivät naaraksensa edessä. Mutta hän oli saanut omansa lahjaksi. Ja tämä oli tarjonnut hänelle kaikki hänen pyytämättään —.

Vaan entä pojat pesässä. — Ne olivat olleet hänen rauhaisa soppensa yksinäisyydessä, hänen sisin, suloisin ilonsa. Pienet, vaaleat piikasten päät hänen kätensä alla. —

Naimisiin hän oli joutunut — melkein kysymättä. Ystäviä — niitä oli paljon eikä ollut yhtään. Sotapolku — oli ollut ilo, mutta se loppui lyhyeen — hänen varustuksensa riippui ylisillä, vähän käytettynä. Hänestä oli tullut talonpoika —. Mutta hänellä oli ollut tyttärensä — koko hänen elämänsä oli käynyt rakkaaksi siksi, että hän sillä turvasi heitä, noita hentoja pieniä olioita, joita hän oli pidellyt kädessään. Hän muisti Kristiinan pienen kaksivuotiaan ruumiin olkapäällään, tämän pellavankeltaisen, pehmeän tukan poskeaan vasten. Tämän kätöset, jotka pitelivät häntä vyöstä ja tämän pienen, kovan lapsenotsan, joka poksutteli häntä lapaluihin heidän lähtiessään metsälle ja lapsen istuessa satulassa isänsä takana.

Ja nyt tällä oli ollut samat kuumat silmät kuin äidillänsä — ja hän oli saanut osansa. Istui siellä puolipimeässä, vuoteen silkkipieluksia vasten. Hän oli ollut kokonaan kultainen kynttilän valossa — kultainen kruunu päässä, kultainen paita yllä ja kultainen tukka paljaita, kultahohtoisia käsivarsia pitkin. Hänen silmänsä eivät olleet olleet enää kainot —.

Isä vääntelehti häpeästä.

Ja kuitenkin hänen sydäntänsä veresti niin oudosti. Sen vuoksi, mitä hän ei ollut itse saanut. Ja vaimonsa vuoksi, joka istui hänen rinnallaan ja jolle hän ei ollut voinut antaa.

Säälistä sairaana hän etsi tämän kättä:

"Minä luulin, että meillä oli hyvä", hän sanoi. "Luulin sinun surevan lapsiamme. — Niin, ja että sinulla oli raskas luonto. En milloinkaan ajatellut, että minä itse olinkin sen syy, etten ollut hyvä aviomies —"

Ragnfridia puistatti kuin kouristuksessa:

"Sinä olit aina hyvä aviomies, Lauritsa."

"Hm". Lauritsa istui leuka polvia vasten. "Ja kuitenkin sinä ehkä olisit tullut onnellisemmaksi, jos olisit joutunut naimisiin niinkuin tyttäremme tänään —"

Rangfrid ponnahti pystyyn ja huusi hiljaa ja viiltävästä:

"Tiedätkö sinä! Mistä sinä sait tietää — miten kauan olet tiennyt —"

"Minä en tiedä, mistä sinä puhut", sanoi Lauritsa hetken kuluttua, omituisen masentuneella äänellä.

"Minä puhun siitä, etten minä ollut neito tullessani vaimoksesi", vastasi Ragnfrid ja hänen äänensä oli läpitunkeva ja kirkas epätoivosta.

Hetken kuluttua vastasi Lauritsa kuten ennen:

"Sitä minä en ole tiennyt ennen tätä hetkeä."

Ragnfrid makasi heinissä, hytkyen itkusta. Kun kohtaus oli ohi, kohotti hän vähän päätään. Seinäluukusta alkoi kajastaa heikkoa valoa. Hän erotti miehensä hahmon, tämän istuessa käsivarret polvien ympäri kuin kivettyneenä.

"Lauritsa — puhu minulle —" vaikeroi Ragnfrid.

"Mitä sinä tahdot että minun tulisi sanoa", kysyi mies liikahtamatta.

"Voi en tiedä — toruisit minua — löisit minua —"

"Se alkaa olla liian myöhäistä nyt", vastasi mies; hänen äänessään tuntui ivan väre.

Ragnfrid itki taas. "Minä en huomannut pettäväni sinua. Olin itse tullut niin petetyksi ja loukatuksi. Kukaan ei ollut säästänyt minua. Sinut tuotiin meille — minähän näin sinut vain kolme kertaa ennen kuin meidät vihittiin — minusta sinä olit vasta poika, punaposkinen ja vaaleaverinen poika — niin nuori ja lapsellinen —"

"Niin olin", sanoi Lauritsa ja hänen ääneensä tuli hiukan enemmän sointua. "Ja siksi olisin uskonut, että sinun, joka olit nainen, olisi pitänyt pelätä enemmän — pettää minua, joka oli niin nuori, etten mitään ymmärtänyt —"

"Myöhemmin aloin ajatella siten", sanoi Ragnfrid itkien. "Kun opin tuntemaan sinut. Pian tuli aika, jolloin olisin antanut sieluni, jos olisin saanut tehdyn tekemättömäksi."

Lauritsa istui vaiti ja liikkumatta; silloin sanoi taas vaimo:

"Sinä et kysy mitään?"

"Mitä se hyödyttäisi. Se oli kai hän — jonka hautaussaaton kohtasimme Feginsbrekkassa, kun kannoimme Ulvhildia Nidarosiin —"

"Niin", sanoi Ragnfrid. "Meidän täytyi astua tiepuoleen. Minä näin hänet paareilla — pappien ja munkkien ja asestettujen miesten saattamana. Kuulin heidän sanovan hänen kuolleen hyvän kuoleman — sopineen Jumalan kanssa. Rukoilin seisoessamme siinä Ulvhildin paarit välillämme, että minun syntini ja suruni laskettaisiin hänen jalkojensa juureen viimeisellä tuomiolla —"

"Niinpä kai", sanoi Lauritsa ja hänen äänessään oli taas äskeinen ivallinen sointu.

"Sinä et tiedä kaikkea", sanoi Ragnfrid, jääkylmänä epätoivosta. "Muistatko, että hän kävi luonamme Skogissa ensimmäisenä talvena naimisissa ollessamme —"

"Muistan", vastasi mies.

"Jolloin Bjørgulv kamppaili kuoleman kanssa —. Kukaan ei ollut säästänyt minua. Hän oli humalassa tehdessään sen minulle — sitten hän sanoi, ettei hän milloinkaan ollut minua rakastanut, ettei hän huolinut minua ja käski unohtamaan —. Isäni ei tiennyt asiasta, hän ei pettänyt sinua, sitä en luule. Mutta Trond tiesi — me olimme parhaita ystäviä siihen aikaan; valitin hänelle. Hän tahtoi pakoittaa tuon miehen naimaan minut — mutta hän oli vasta poika, ja sai ainoastaan selkäänsä —. Sitten hän neuvoi minua olemaan hiiskumatta asiasta sekä ottamaan sinut —"

Ragnfrid oli vaiti vähän aikaa.

"Kun hän tuli Skogiin —. Oli kulunut vuosi; en ajatellut asiaa varsin paljon. Mutta hän tuli meille — hän sanoi katuvansa, hän olisi nyt ollut valmis ottamaan minut, jos olisin ollut vapaa — sanoi pitävänsä minusta. Niin hän sanoi. Jumala tietää, puhuiko hän totta. Hänen lähdettyään — en uskaltanut mennä vuonoon, en uskaltanut synnin tähden, lapsen tähden. Ja sitten minä olin alkanut pitää niin paljon sinusta!" Hän parkaisi kerran kuin kurjimmassa tuskassa. Mies käänsi nopeasti päänsä häntä kohden.

"Kun Bjørgulv syntyi — tunsin rakastavani häntä enemmän kuin omaa elämääni. Kun hän kamppaili kuoleman kanssa, ajattelin, että jos hän sammuu, sammun minäkin. Mutta minä en pyytänyt Jumalaa jättämään häntä eloon —"

Lauritsa istui hyvin kauan hiljaa ennenkuin hän kysyi kolkosti ja raskaasti:

"Siksikö, etten minä ollut sen isä?"

"Minä en tiennyt, olitko sinä sen isä", sanoi Ragnfrid jäykistyen.

Pitkään istuivat he vaiti kumpainenkin. Sitten kysyi Lauritsa äkkiä kiihkeästi.

"Jeesuksen nimessä, Ragnfrid — miksi sanot tämän minulle — nyt?"

"Jospa tietäisin." Hän väänteli käsiään niin että nivelet natisivat. "Että saisit kostaa. Minä lähden talostasi —"

"Luulisitko siitä olevan apua minulle —?" Toisen ääni vapisi pilkasta. "Ja sittenhän meillä on tyttäremme", sanoi hän hiljaa, "Kristiina ja pienokainen."

Ragnfrid istui vähän aikaa hiljaa.

"Muistan mitä sanoit Erlend Nikulauksenpojasta", sanoi hän hiljaisesti. "Mitä mahtanet nyt sanoa minusta."

Miehessä kävi ankara vilunpuistatus, se pehmitti hiukan kankeutta.

"Sinä olet nyt — olemme eläneet yhdessä kaksikymmentä vuotta — lähimailleen. Se ei ole samaa kuin jos minä olisin vieras. Ymmärrän, että sinulla on ollut pahaa pahempi."

Ragnfrid vaipui itkien kokoon hänen sanojensa johdosta. Hän rohkeni koskettaa Lauritsan toista kättä. Toinen ei liikahtanut, vaan istui hiljaa kuin kuollut. Silloin vaimo itki yhä kovemmin ja kovemmin — hänen miehensä istui yhtä liikkumattomana tuijottaen harmaaseen kajastukseen oven ympärillä. Viimein hän makasi hiljaa niinkuin kaikki itku olisi ollut itketty loppuun. Silloin kosketti toinen keveästi hänen käsivarttaan. Hän alkoi uudelleen itkeä.

"Muistatko", sanoi vaimo itkun lomasta, "sitä miestä, joka kävi meillä kerran Skogissa asuessamme? Sitä miestä, joka osasi nuo monet vanhat laulut? Muistatko laulun kuolleesta miehestä, joka tuli takaisin tuskan valtakunnasta ja kertoi pojalleen mitä hän oli nähnyt siellä? Hän oli kuullut kihnutusta alimmasta helvetistä, jossa uskottomat vaimot jauhoivat miehillensä leipää mullasta. Verisiä olivat olleet kivet, joita he jauhattivat, verisinä riippuivat heidän sydämensä rinnasta —"

Lauritsa ei virkkanut mitään.

"Minä olen ajatellut sen jälkeen aina tuota kertomusta", sanoi Ragnfrid. "Joka päivä on minusta tuntunut siltä kuin sydämeni olisi ollut veressä, joka päivä on minusta tuntunut siltä kuin olisin jauhanut sinulle leipää mullasta —"

Lauritsa ei itsekään tiennyt, miksi hän nyt vastasi kuten vastasi. Hänestä tuntui, että hänen rintansa oli ammollaan ja tyhjä kuten miehen, jonka selkään on viilletty rankaisumerkki. Mutta hän laski raskaasti ja väsyneesti kätensä vaimonsa pään päälle ja lausui:

"Multaa kai pitää jauhaakin, ennenkuin leipä itää."

Kun toinen tahtoi tarttua hänen käteensä suudelIakseen sitä, kiskaisi hän sen kiivaasti pois. Sitten hän katsoi vaimoonsa, otti tämän toisen käden, laski sen polvelleen, painoi kylmät ja kangistuneet kasvonsa sitä vasten. Ja näin he jäivät istumaan liikkumatta tai puhumatta enää.