PROLOOGI

J.V. Snellman'in satavuotisjuhlaan Vaasassa 12/V 1906

I.

Mikä juhla suuri, jalo, tänään Suomenmaassa on, kun niin raikuu juhlalaulut, kaikuu soitot kantelon?

Oi, mi juhla kallis, armas, kun nyt kautta kaiken maan liehuu sinivalko-liput, yli Suomen juhlitaan?

Oi, mi juhla! Pienet, suuret, köyhät sekä rikkahat, kansa kaupunkein ja korpein, — miksi kaikki juhlivat?

Miksi juhlii? Ällös kysy! Lapset korpein tölleinkin tietää: muistopäiv' on tänään suuren J.V. Snellmanin.

Tietää, että hän on ollut poika suurin Suomenmaan, ase vankka Kaikkivallan Väinön kansaa nostamaan.

Että kansan uinuvaisen hän se valveutti, hän; hän se syntysanat lausui Suomen uuden elämän.

Tietää: siksi juhlapäivää tänään viettää Suomenmaa, siksi raikuu tenholaulut, kantelotkin kajahtaa;

siksi kautta Suomen liehuu liput sinivalkoiset, siksi on niin hartaat, syvät kansan kaiken tuntehet, —

kun nyt suurint' urhoansa, sankariaan valtavaa kiitollisna muisteleepi armas, kallis isänmaa.

II.

Yön, kuolon varjot peitti Suomenmaan, ja suomen kieli kitui kahleissansa, ja sivistyst' ei omaa ollutkaan, ja henkist’ unta uinui Suomen kansa.

Ja näytti, että ijäks kuolohon tää kansa kallis tuomittu on vallan, ja sortuva se että kerran on valoa vailla alle idän hallan.

Mut ei! Tään kansan pienen puolehen loi Luoja suuri katsehensa armaan; hän tahtoi valoon, riemuun, onnehen maan nostaa keskelt’ öisen usvan harmaan.

Ja kas, jo nousi sankar' pystöpää, mi terästahdoin ryhtyi suureen työhön: — "Mun täytyy maani armas herättää, se kuolla ei saa, sortua ei yöhön."

"Mun huutaa täytyy halki Suomenmaan: nous' ylös, nouse, herää, Väinön kansa! Sun on tää ihanainen maa, sun vaan, nous', että henkes puhkee kukkanansa!"

"Nous' ylös! Vaali kieltäs ihanaa! Sivistys oma luo sa suomen kielin! Sua kohtaa turmiosi, synnyinmaa, jos tietäs et käy suomalaisin mielin!"

Näin huusi Suomen suuri tietäjä, ja kuni vetten pauhu ääni kaikui, ja sytytti se monta sydäntä, ja heräs laaksot, rannat vastaan raikui.

Ja vaikka vallat öiset elämöi, ja pysähdytti sankaria hetken, ei horjunut hän, — vartoi, taasen löi, siks kunnes voitto kruunas urhon retken.

Ja vaikka hällen muukalainen maa ois kunniata, kultaa, rauhaa suonut, ja isäinmaa vain köyhyytt’ ankaraa ja tuskaa teille poikans' oli luonut, —

oi, ennen suuri suomalainen tää maass' isäin tahtoi elää sekä kuolla, kuin vieraan rannan ilmaa hengittää, vaikk' aarteet mitkä tarjoll' oisi tuolla!

Isäimme maa, oi Suomi ihana, ilolla sulle uhraa poikas työnsä! Sun tähtes, kulta-äiti, riemulla hän päivin toimii, kärsii, valvoo yönsä!

Oi, Suomi, sulomaani, tähtes vaan hän taisteli, sun poikas suuri, jalo, ja taistons' uljaan kautta loistamaan sai saloillesi uusi kevätvalo!

Nyt helmassas jo sankar' uinahtaa, min kautta valkes sulle uusi huomen; mut työnsä elää, — elää aikain taa, niin kauvan kuin vaan säilyy kansa Suomen.

III.

On poissa jo sankari ponteva. Hän nukkuvi nurmen alla. Mut seista hän elonsa illalla sai kunnian kunnahalla. Hän nähdä jo sai, että kansa tää hänen aatteilleen arvon antoi, ja nähdä hän sai, että hedelmää hänen työnsä tarmokas kantoi.

On poissa jo tietäjä verraton, mut polvi uus työtänsä jatkaa. Ja suurtakin Suomessa tehty jo on, päämäärähän sentään on matkaa. Viel' intoa, tarmoa tarvitaan, työt' uurasta, uutterinta. Siks leimutkoon lempeä isänmaan, tult’ uhkukohon joka rinta!

Tiet', uraa Snellman'in viittaamaa me tarmolla astukaamme, niin silloin sorru ei Suomenmaa, jos kovaakin kokea saamme! Kun luottamus Luojahan meillä on, ja jatkamme Snellman'in työtä, niin Suomi on kallio sortumaton, jos tulkoonkin myrskyä, yötä!