KUN MA KUULIN KOTIKUUSTA
Reading edition
Mä lauloin vienot lauluni kotoisen kuusen alla, min juuret maass' on syvällä, vaan latva taivahalla.
Mä lauloin vienot lauluni sen kuusen kuiskiessa, sen oksiss' ilman tuulien säveltään soitellessa.
Kons' oli leuto tuulonen, mi hiljaa lauloi, haastoi; kons' idän, pohjan tuulispäät mun kuustain repi, raastoi.
Mut mistä tuuli milloinkin, se kuusi seisoi, säilyi, vaikk' oksat murtui muutamat, kun myrskyssä se häilyi.
Oi, kuusosein, oi, kuusosein, kautt' aikain säily, kallis! Sun sortuvan, sun murtuvan en koskaan, koskaan sallis!
Ain' olkoot juures tervehet, sa kuusi pyhä, jalo, ja runkos terve! — hymyilköön ain sulle taivaan valo!
Ja aikain vierren latvasi, se nouskoon korkeemmalle! Ja oksas, lehväs levitkööt ylt’ympär' avaralle!
Ja kauniit tou'ot tuoksukoot sun oksiesi alla, ja kultakukat kukkikoot sun luonas kaikkialla!
Ja rinnat Suomen lapsien ain sulle sykkielkööt! Ja käet, kultarintaiset, ne sulle helkähdelkööt!
Oi, kuusosein, oi, kuusosein, kautt’ aikain säily, kallis! Sun sortuvan, sun murtuvan en koskaan, koskaan sallis!