JUHLARUNO

Oulunsalon Salonpään kansakoulun urkuharmoonin hankkimista varten pidettyihin arpajaisiin 17/VI 1906

I.

Taas Suomessamme on sulo kesä: jo pääskysillä on valmis pesä, ja käki kukkuu, ja leivo soi, ja aalto vapaana keinuu tuolla, ja laihon laineet käy pellon puolla, ja nurmen silkki se vihannoi.

Taas voitti taistossa valon valta, taas talven kahleiden, lunten alta on eloon uutehen noussut maa. Kun päivät piteni, kevät koitti, niin valon valta se silloin voitti, — ja eloa loi se taas kukkivaa.

Ja oi, kuink' armas ja ihanainen on synnyinseutus taas, pohjolainen, tää virtain uurtama Pohjanmaasi Tuoll’ uljas meri sun silmiis siintää, tuoll’ ihastuttaa ja mieltäs kiintää nuo virrat, mi vapaina vyöryy taas.

Ja tuoll’ on kosket, jotk' antaa lohta, ja joiden pauhu kun korvaa kohtaa, niin juhlalliseks käy mieleltään. Ja tuoll’ on suuri tuo nurmitanner, min vertaa toista ei Suomen manner voi ilmi tuoda, ei yhtäkään!

Ja pohjoisempana tuolla sitten on sarja tummien tunturitten, on myöskin kukkula kuulu tuo, min huipulle, kun lyö juhannushetki, käy katsomaan vierahat kaukaisetki, kuink' aurinko loisteli' yl' yönkin luo.

Ja taas kun saapuvi talvisaika, niin revontultenpa sulotaika sun mieltäsi silloin tenhoaa. Ja kuu kun valaisee valkolunta, ja vait' on metsä, kuin uinuis unta, on kaunis silloinkin Pohjanmaa.

Oi, armas, ponteva Pohjolamme, sua lemmimme, sua rakastamme, oot meille helmi sä herttaisin! Sun sinisalos, sun koskeis pauhut, sun virtais välke, sun majais sauhut, — ne meille on kauneus kallehin!

Oi, kallis, kultainen Pohjanmaamme, sa, äiti armas, me jolta saamme niin paljon kaunista, ihanaa, sua rakastamme me kuoloon asti, sun onnes templiä uutterasti ja tarmolla tahoomme rakentaa!

Köyh’ olet sä tosin, et aarteit’ anna, et lapsilles lahjoja liioin kanna, et ilmaiseks heillen sä leipää suo, mut siksipä asuukin vainioillansa tääll' uuras, tarmokas, karkaistu kansa, mi esteit’ ei säiky, vaan tieltään ne luo!

Oi, laaja, ponteva Pohjolamme, sua lemmimme, sua rakastamme, oot meille helmi sä herttaisin! Sun sinisalos, sun koskeis pauhut, sun virtais välke, sun majais sauhut, ne meille on kauneus kallehin!

II.

Valo maasta poisti kirren, valo soimaan uuden virren sai taas saloillamme. Valo meistäi sulattaapi kirren, soimaan uuden saapi laulun rinnoissamme.

Valon suuri tenhovalta nosti kukat hangen alta laaksoloissa tuolla. Niinpä nostaa valon henki kukat rinnoist’ ihmistenki. Valoa siis puolla!

Vuokko, päivänkukka, lilja, niityn nukka, pellon vilja, — valon on ne työtä! Inehmonkin aatteet hyvät, tunteet jalot, suuret, syvät seuraa valon myötä.

Estä valo kukkasilta, silloin niill' on elonilta, kuolohon ne nukkuu! Estä valost’ ihmislasta, niin se hyvän kukinnasta lakkaa, — yöhön hukkuu!

Pimeys on kukkain turma, hengen yö on hengen surma, pois siis yöhyt maasta! Pois yö hengen Pohjolasta! Pois jo maata tahraamasta elon öisen saasta!

Ylös siskot, ylös veikot, poistamaan siis öiset peikot majoist’ armaan Suomen! Niillekin, jotk' eivät vielä vaeltaa voi tiedon tiellä, koittakoon uus huomen!

Lapset kurjimmankin majan opist' oivan opastajan saakoot vapahasti! Sinnekin, miss' on nyt salo pimein, synkin, pääsköön valo, viime soppeen asti!

Ylös siis te, miehet, naiset! Ylös työhön, pohjolaiset, ett’ei jatkuis yötä! Hyväks' valon, onneks maamme riemuiten me uhratkaamme varoja ja työtä!

Ylös valon taistoon innoin! Ylös lempirikkain rinnoin suojaks Suomellemme! Työtä avulla kun Herran teemme, suuremp' onni kerran koittaa kansallemme!

Koittaa aamu armahampi, kirkkahampi, ihanampi, jolloin kaikki kansa tuntee Suomen omaksensa, sillen uhraa aartehensa, vaikka ainoansa.

Ylös siis te miehet, naiset! Ylös työhön, suomalaiset, luomaan aikaa uutta! Pois jo uinuminen yössä! Onnen takeet meill' on työssä varten vastaisuutta.

Ylös! Alttarille valon uhris vie, jok' aatteen jalon puolesta tee työtä! Ällös jääkö kysymähän, paljonko sä voit vai vähän, voitko poistaa yötä!

Uskollisena uutterasti tee vaan työtäs kuoloon asti, Suomen mies ja nainen! Silloin suojaat Suomeasi, silloin näytät olevasi kelpo suomalainen!