HAUTAA KOHDEN, HAUTAA KOHDEN

Hautaa kohden, hautaa kohden rientää elo ihmisen. Haudan lepoon kulkee matka kautta elon taistojen. Haudan lepoon ihmislapsi valkoliinoin kannetaan. Nuori niinkuin harmaahapsi, haudan lepoon lasketaan.

Haudan valjuun valkamahan päättyy kaiken kansan tie. Kuninkaat kuin mierolaiset kuolo kaataa, tempaa, vie. Ei niin suurta, mahtavata, jot’ ei kukistaa se voi; ei niin pientä, viatonta, jolle ei sen kellot soi.

Hauta harmaa, multa musta, — siin' on osas, ihminen! Synnyt, kasvat, kukit, kuihdut, kuni korsi, kukkanen. Suunnittelit kenties suurta, — kuolo ovelles jo lyö! Elämälle sykki rintas, — silmäs peittääkin jo yö!

Solmit siteit’, ihanoita kuvia sun henkes loi, vastaisuutta kirkkahaksi sydämesi unelmoi, tuonen tummat vaunut silloin luoksesi jo kiirehtää, lähdön hetki lyö, ja piiriin armahitten aukko jää…

Suru sentään pois! Ei elo kuolemassa sammukaan; kuolon rannan tuolla puolla kalleimmat taas kohdataan! Onnellisest’ erooville uusi aamu aukeaa, autuaasti nukkuville ylhääll' uus' on taivas, maa.

Miks siis surtais, hautaa kohden vaikka kulku täällä käy? Miksi surtaisiin, vaikk' onni tääll' ei kestäväksi näy? Miksi surtais, hetkiseksi vaikka armaist’ erotaan, kunhan kerran, kunhan kerran kunniassa kohdataan?