JUHLARUNO

5:nteen yleiseen pikku- ja kiertokoulun-opettajain kokoukseen Oulussa 26/VI 1907

I.

Kas, tervehdys teille nyt lämpöisin, suvun nousevan opastajat, te tarhurit, taimensa kalleimmat joille uskoivat Suomeni majat!

Kas, terve sä tarhuri Hämeenmaan, ja sä Karjalan neito ja miesi, ja sä veikko ja sisko myös Suomen muun, joka ohjasit pohjolaan tiesi!

Oi, terve sä tänne, miss' aukeepi sulle uljaana Pohjanlahti, ja vapauden virttä soi Oulun vuo, ja tenhoova öitten on mahti!

Oi, terve sä tänne, miss' unhoittaa suvi-aurinko maillehen entää, ja missä on tasaista kansa ja maa, niin kau'as kuin katse lentää!

Oi, terve, oi, terve! — Pohjanmaa tää tahtois nyt sullen antaa, mitä herttaista helmansa tarjoaa, mitä kaunista sylinsä kantaa.

Mut rinnalla suloisen Suomen muun karu luonto on näillä mailla. Tok' ei elo, luonto pohjolankaan ole kaunista, armasta vailla.

Ja _sun _isänmaatasi tääkin on: — nuo virrat, nuo kuohuvat kosket, ja vainiot, niityt, niin kauniit nyt, kuni morsiot ruusuposket!

Ja _sun _se on kansaasi kallista tää pohjankin kulman kansa; ja äidinkielesi kultainen soi täälläkin sointujansa!

Soi äidinkielesi kultainen, ja Väinön kannel se kaikuu, ja yhteiset ilot ja murehet sen kieliltä ilmi raikuu.

Oi terve, oi, terve siis pohjolaan, meren siintävän rantamalle! Oi, terve sun heimosi kalliin luo, saman juhlivan lipun alle!

Oi, terve! Nyt pohjolan luonnossa ylösnousemusjuhlan näät jalon; näet äärillä pontevan pohjolan, mitä tenho voi lämmön ja valon.

Oi, terve, oi, terve sä, vaalija, maan jalointen taimilavain, sa, joll' oli Suomeni lapsille opin temppelin ensi avain!

Niin, — terve! — Sun työtäsi siunajaa maan tuhannet, tuhannet kodit! Hyvän taistelon Suomeni hyväksi sinä vartiopaikallas sodit!

II.

Rakennuksen työssä, veljet, perustus on tärkeä, tärkeä on pohja luja, kivijalka kestävä. Tehtäneekö temppeliä taikka majaa matalaa, perustus se ei saa pettää, vaipua ei pohja saa!

Kehno oisko kivijalka, pohja epävakainen, olkoon sitten templin, tornin, hovin kuninkaallisen taikka majan matalimman, — seuraus on sortumus: — koko rakennus se raukee, jos vain pettää perustus!

Ja mit' uljaamp', ihanampi rakennus vain luodahan, sitä kaunihimmat kivet kivijalkaan tuodahan, sitä valppahammin pohjan kestävyyttä valvotaan, sitä syvemmälle paalut lyödään sisään löyhän maan.

Niin on rakennuksen työssä; hengen alall' on myös näin: — tärkeä on täälläi tehdä pohja lujaks' altapäin. Valon templikin se pohjaa kallioista tarvitsee, ett’ei sortuis, vaikka myrskyt mylvii, virrat vierinee.

Valon templikin, min torni aurinkohon nouskohon, yli pilvein tuonne, missä tähtein pyhät tulet on, valon temppelinkin pohja syvään paalutettakoon, graniittiseen perustukseen, lujaan Kristus-kallioon!

Kalliolla tällä seisten sit’ ei kuohut kumoon lyö, eikä ydintänsä vailla ole opetuksen työ: — ikikalliosta tuosta virtaa voima, elo uus, leviääpi elohomme uusi lemu, ihanuus.

Leviääpi valo uusi, valo, joka kirkastaa, katseen nostaa korkealle, kohden taivast’ ihanaa valo, joka sulattaapi rinnoist’ itsekkyyden jään, tahoon terästääpi, voimaa antaa kaikkeen ylevään.

Torju päivyt kukkasilta, niin ne kuihtuu, lakastuu! Taita juuret valkokoivun, niin se kuolee, kaunis puu! Nosta aallost' ylös kala, — kuolon hetki sille lyö! Riistä ihmisiltä Kristus, ja — on maassa kuolon-yö!

Riistä ihmisiltä Kristus, alku-aikain kallio, siirrä syrjään pyhin aarre, elon ydin: — uskonto, kuori, madon syömä, silloin kaikesta vain jälkeen jäis, ihmisyyden aurinkokin yöhön hukkuis, häviäis!

Alku-aikain kalliolle nojatkoon siis meidän työ! Sillä seiskoon Suomen kansa, ett’ei sitä myrskyt lyö! Sillä seiskoon Suomen kansa, sillä valon-templimme, mutta torni nouskoon ylös siintävälle taivolle!

Korkealle ylös torni aurinkohon nouskohon, yli pilvein tuonne, missä tähtein pyhät tulet on! Mutta perustus ja pohja syvään paalutettakoon, lujaan graniittihin asti: — alku-aikain kallioon!

Silloin, vaikka sade lankee, virrat vierii, tuulet käy, seisoo torni, seisoo templi, — kukistusta sen ei näy! Seisoo torni, seisoo templi, seisoo Suomen kansa tää, eikä meitä hautaa mikään ajan aalto vaahtopää!

III.

Te kalliopohjalle templiä teitte, te Suomeni lapsia valoon veitte, ja turhaa se työnne ei ollut, ei! Se hiljaista oli ja vaatimatonta, mut kallista siementä monta, monta maan lapset mukaansa varmaan vei.

Te kylvitte Herran taimitarhaan, te kylvitte siemenen pyhän, parhaan, kun totuuden siementä kylvitte. Te laskitte syvään kivijalkaa, jost’ itse seinät ja torni alkaa, — näin kannoitte uhria Suomelle!

Ja valjeta alkoi moni loukko, sä, valon vartijain etujoukko, kun viritit vartiotulesi: — siell' ajan viestit ja sana Herran jo selville saatiin, missä kerran sun vartioliekkisi leimahti.

ja oloissa ahtaissa, vaikeoissa sa Suomen tuhansiss' asunnoissa näin kautta vuosien työtä teit. Näit ehkä puutetta, kärsit hiljaa ja kylvit kyynelin hengen viljaa ja lapsia aarteille tiedon veit.

Oi, kiitokset etujoukolle sulle, niin usein työssäsi unohdetulle! — Ei ollut sun uhrisi arvoton: — sun unhoiteta ei toimintaasi, sen aikakirjoihin piirtää maasi, — ja kiitollinen sun kansas on!

Oi, kiitokset vartiotoimestanne, min uskollisina paikallanne maass' isien suorititte te! Oi kiitos! ja vartiotulten loistaa te suokaa, pimeyttä yhä poistaa, — ovet korkeiksi valolle tehkäätte!

Eespäin! Se olkohon tunnussana! Eespäin iki-Luojahan luottavana! Hän työtä siunaa ja voimaa suo. Eespäin, valon vartijaketju taaja! — Päämäärä on pyhä, työkenttä on laaja, ja aika se uusia tarpeita tuo.

Eespäin! ja tehdyistä kylvötöistä ja valon pyhistä pyrinnöistä on nouseva uusi Suomenmaa! Ja vartiotulista nyky-Suomen on koittava viel' uus', kirkkaampi huomen, ja Suomi se kukkivi aikain taa!

Oi, siunatkoon Luojamme kansaa meidän, oi, siunatkoon vartijatointa teidän, oi, siunatkoon lapsia synnyinmaan! Kun Jumala seisovi puolellamme, mit’olkoonkin vaiheita vastassamme, ei sorru Suomemme koskonkaan.