RUNOUDEN LAUSUNNOSTA.

Tuohon kysymykseen: »kuinka runoja on lausuttava?» vastataan useasti: »niinkuin suorasanaistakin lausutaan», — ja tätä noudattaen koetetaan siis lausuessa tasoittaa pois kaikkea erittäin runolle ominaista, joten saadaan muodostumaan sellaista, joka ei ole suorasanaista eikä runoakaan, vaan molempia sekaisin, ja se lukemistapa tekee tavallisesti kuulijaan mitä ikävimmän vaikutuksen. Toiset taas, »totuutta» tavoitellen, heittävät tavut, riimit, rytmit sikseen ja lausuvat ainoastaan oman tunteensa mukaan, taikka tekevät itsensä syypääksi yhtä ikävään virheeseen: koettavat ainoastaan saada runotahdin oikein voimakkaasti esiintymään.

Näitten erhetysten välttämiseksi huomautettakoon: että lausunto-taito ei milloinkaan ole niin vaikea eikä niin välttämätön kuin juuri runoja lausuttaessa, sekä että ainoastaan pitkällinen harjoitus tuottaa taitavuutta. Runoa tulee tietystikin lausua runona, vaikka ilman skandeeraamista, ja esittää niin kuin runoilija on sitä ajatellut ja tarkoittanut. Lausuja antakoon rytmin kannattaa runollista sisällystä niin että sen siveellinen vaikutus valtaa meidän mielemme eikä huomiotamme kiinnitetä runoelman kokoonpanoon ja kaunistuskeinoihin.

Runon lausujan tulee asettua runoilijan hengenheimolaiseksi, joka häntä täysin ymmärtää, tuntien runoilijan ajatusjuoksun, mielialan ja tunnelman.

Sitäpaitse ei saa unhottaa että on yhtä monta tapaa lukea runoja kuin tehdäkin runoja. Ei siis sovi että Runebergiä esitetään Shakespearen tapaan, tai Moliere'a Schillerin tapaan j.n.e. Kutakin runoilijaa esitettäköön aina niin kuin runotuotteen omituinen luonne vaatii.

Lausunnon tulee siis, ollaksensa hyvä, aina tarkasti esittää, ilmituoda sitä luonnetta, joka milloinkin on ilmituotavana. Kun oodia luetaan fabelin tavoin, lyyrillistä kappaletta niinkuin eepillistä tai päinvastoin, niin verhotaan kirjallisuuden rikasta vaihettelevaisuutta yksitoikkoisuuden harmaalla harsolla. Kumoamaton, muuttumaton on siis aina se sääntö kaikkiin kappaleihin nähden, että kun luet runoilijan teosta, niin ole runoilija, kun luet esittelyä, ole esittelijä j.n.e. Kun kappaleessa on rytmiä, anna rytmin vähän kuulua, kun on riimiä anna riimin vähän soida, kun kappale sisältää musiikkia, ole musiikkitaiteilija, tai maalauksia, kuvauksia, ole maalari ja lue kuvailevasti.

Kuvailevasti ei opi lukemaan kukaan, jonka äänessä ei ole metallin sointua (timbre). Tämä saattaa olla kullan, hopean tai teräksen sointua. Kultaäänessä on loistoa, hopeaäänessä suloisuutta, teräsäänessä helkettä ja voimaa, mutta joku näistä kolmesta on välttämätön. On vielä samettiääni, mutta se voi esiintyä ainoastaan metalliäänen yhteydessä. Jotta samettiääni voisi viehättävästi sointua, täytyy sen olla metalliääneen yhdistettynä, sametti ylimpänä, metalli pohjalla. Ilman metallia on samettiääni ainoastaan pumpulia.

Joku ehkä varottaa teitä: »olkaa varuillanne, ettette käy pateetilliseksi ja ettette unhota noudattaa luonnonomaista todellisuutta». Mutta täytyy myös muistaa ja käsittää, että todellisuus on laajempi kuin mitä pedantit voivat käsittää, ja että yliluonnollisuuksillakin on luonnollisuutensa.