ERI RUNOLAJIT.

Sen, joka tahtoo oppia hyvin puhumaan ja lukemaan, tulee tarkasti ja johdonmukaisesti kaikissa kohdissa noudattaa puhetaidon sääntöjä. Mutta luonnollista on, kuten jo olen sanonut, että ne täytyy sovittaa eri tavalla eri runouden lajeihin. Ala, jota runous kulloinkin käsittelee, luopi tietysti omituisen luonteensa runouden lausuntoon. Sääntöjen sovittamisessa yksityiskohtiin ei saa menetellä mielivaltaisesti, vaan tulee muistaa, että kullakin runouden päälajilla on omituinen luonteensa, jota lausujan tulee tutkia ja joka hänen tulee ottaa ohjeekseen. Niinpä erotamme toisistaan eepillisen, lyyrillisen ja draamallisen runouden esityksen.

Koska eepillinen ja lyyrillinen runous yhtyy draamassa, tulee eepillisen ja lyyrillisen runouden lausumistavan ikäänkuin sulaa yhteen draaman esityksessä. Eepillisen ja lyyrillisen runouden lausunto on ikäänkuin valmistuksena draaman esitykseen. Ei kukaan voi kehittyä taitavaksi draaman esittäjäksi, ellei hän ole tarkan suunnitelman mukaan harjoittanut eepillisen ja lyyrillisen runouden lausuntoa ja niihin täydellisesti perehtynyt.

Eepillisen runouden esitys.

Eepillistä runoutta tulee lausua niin että runoilijan kuvaamat tapaukset esiintyvät kuulijalle runollisena kertomuksena, mutta ei runoilijan omina elämänkokemuksina. Lausuja tietysti esittää niitä tunteita, joita kerrottava tapaus on hänessä herättänyt, mutta hän pysyy koko ajan omana itsenänsä. Hän kuvaa oikealla äänivärityksellä hellyyttä, kauhua, intohimoa, mutta hän ei esitä niitä omaan itseensä kuuluvina. Sanalla sanoen: hän pysyy aina kertojana. Kertovaisen runon lausuja ei koskaan saa niin kiihtyä, että hän unohtaisi oman itsensä ja esittäisi kuvattavan henkilön mielenliikkeet ominaan. Äänen vaihtelu ja temppo ainoastaan osoittavat minkä vaikutuksen runoelma on tehnyt häneen, ja hän vuorostaan tahtoo herättää kuulijassa samoja vaikutuksia. Hänen tulee itse muistaa ja kuulijan tulee niinikään tuntea, että hän, lausuja, on asian ulkopuolella. Eepillistä runoutta lukemalla opimme lausumaan selvästi ja tyynesti, mutta samalla totumme elävästi esittämään erilaisia tapausten synnyttämiä vaikutuksia. Lyhyesti: yksitoikkoisuutta ja liiallista hitautta karttaen tulee lausujan, omaa itseänsä koskaan unhottamatta, eepillisen tasaisesti esittää vuoroin toimintaa, vuoroin lepoa; hänen tulee luontevan levollisesti kertoa yksityisseikkoja, ja taas virkeän voimakkaasti seurata toimintaa.

Kansan-eepoksen Kalevalan esityksessä on noudatettava samoja sääntöjä, kuin eepillisen runouden esityksessä yleensä. Sitä on siis luettava objektiivisesti ja tyynesti. Mutta samalla tulee taitavasti tuoda esiin kerto, joka on suomalaiselle kansanrunoudelle aivan omituinen. Lukeminen käy sietämättömän yksitoikkoiseksi ja väsyttäväksi, ellei kertosäkeitten esitykseen saada eloisuutta ja vaihtelevaisuutta. Se, että sama ajatus lausutaan kahdessa tahi useammassa säkeessä, osoittaa kiihtymistä, ja sitä on ilmaistava kvalitatiivisella painolla sekä tempon ja ääniaseman Vaihtelulla.

Esim.

Vaka vanha Väinämöinen, Laulaja ijän ikuinen. ——— Ojenteli oksiansa, Levitteli lehviänsä, Latva täytti taivahalle, Lehvät ilmoille levisi. Piätti pilvet juoksemasta, Hattarat hasertamasta, Päivän peitti paistamasta, Kuuhuen kumottamasta.

(Kalevala 2: 80—88.)

Onpa syytä itkiällä, Vaivoja vetistäjällä, Sitä itken, sisko rukka. Sitä itken ja valitan: Kirpoi kullat kulmiltani, Hopeat hiuksiltani, Sinisilkit silmiltäni, Punanauhat pääni päältä.

(Kalevala 4: 67—74.)

Miten on mieli miekkoisien, Autuaallisten ajatus? Niinp' on mieli miekkoisien, Autuaallisten ajatus, Kuin on vellova vetonen Eli aalto altahassa; Mitenpä poloisten mieli, Kuten allien ajatus? Niinpä on poloisten mieli, Niinpä allien ajatus, Kuin on hanki harjan alla, Vesi kaivossa syvässä.

(Kalevala 4: 197—209.)

Sitä itken impi rukka, Kaiken aikani valitan, Kun annoit minun poloisen, Oman lapsesi lupasit, Käskit vanhalle varaksi, Ikäpuolelle iloksi, Turvaksi tutisevalle, Suojaksi sopen kululle; Oisit ennen käskenynnä Alle aaltojen syvien, Sisareksi Siikasille, Veikoksi ve'en kaloille; Parempi meressä olla, Alla aaltojen asua Sisarena Siikasilla, Veikkona ve'en kaloilla, Kuin on vanhalla varana, Turvana tutisialla, Sukkahansa suistujalla, Karahkahan kaatujalla.

(Kalevala 4: 235—254.)

Antiikkiset eepokset ovat luonteeltaan objektiivisia. Niissä eivät mietelmät ja tunteet ole monimutkaisesti kutoutuneet toisiinsa, vaan toiminta sujuu tasaisen tyynesti. Antiikkista eeposta tulee lausua havainnollisen selvästi; äänenmuodostuksessa tulee noudattaa plastillista kauneutta, jotta runoelma esiintyisi alkuperäisessä ja luontevassa laajuudessaan. Ääni ei saa olla tunteen värittämä; pikemmin kuvattakoon runoelman vaikutusta symboolisen painon avulla.

Siitäkö parkaistaan! — hereää jumalainen Odyssey, Nousee istumahan, ajatellen ympäri päänsä: »Voi polonen, mihin maan ääriin taas joutunu lienen! Lieneekös joku villi, vihollinen, vallaton kansa, Vai hyvä vieraillen, jumaloitakin pelkeäväinen? Impien ääntämisen korvillani vasta ma kuulin, — Metsän-neitojen, joill' on asuntona korkeat vuoret, Tai jokien lähteet, noromaat sekä heinävät alhot, — Vai joko äänteleväin ihmisten maalla ma lienen? — Multapa miks'en käy tiedustelemaan, näkemäänkin.

Lausunu lähti jo viidastaan jumalainen Odyssey, Hirveä nähtäissänsä, ihollaan piintynyt kuotta; Pois tytöt kaikkosivat eri teillen rantoja myöten; Yksin jäi tytär Alkino'on, urouttap' Athēne Sillen rintahan loi, pelon pois jäsenistäkin otti.

»Korkea ruhtinatar! joko ihminen vai jumal' ollet; — Jos vainen jumaloit', avaran taivaan asujaita, Niin varmaan sinä Zeun väkevän tytär Artemis lienet. Sen toki muoto sinulla ja varsi ja kasvosi kaunis. Mutta jos ihmisten, maan päällä asuvain, suku sulla, Niin ylen autuas sull' isä onpi ja äitisi armas, Veljesi myös ylen autuahat; sydämmessäpä heillä Loppumatoin ilo hehkuilee sinun kauttasi aina, Nähdessään kukan semmoisen kisatarha'an käyvän; Vaan yli kaikkia muita se mies toki autuas onpi, Ken sinun kiilloillaan suostuttaen vie kotihinsa. Enp' ole vertaistas nähnyt silmilläni vielä, En miest' enkäpä naista, — ma hämmästyn sua varsin.

Päiviä kakskymment' olin eilen merta ma uinut, Senp' aikaa mua aalto kuletti ja valtava tuuli Saarelt' Ögygian tänne, kuhun loi jumal' äsken, Tääll' uudet kokemaan kovat onnet; loppua viel' en Näe hetikään, paljon jumalat toki hankkivat uutta. Vaan sa nyt armaha', ruhtinatar! muit' en minä tunne Kaupunkinne väestä ja teidän maan asujoista. Neuvo kaupunkiin, jotakin verhokseni anna. Niin sullen suokoot jumalat, mitä mielesi toivoo, Antakohot miehen, perehen, sovun, suosion aina Armaan; eipä parempata, ei kauniimpata liene, Kuin se on, kosk' yksin mielin pitävät taloutta Mies vaimon kera, kyllä suruksi kadehtelioille, Mutta hyvillen iloksi ja itsilleen yli muiden».

Romanttisessa eepoksessa esiintyy eepoksen luonteeseen kuuluvan objektiivisyyden ohessa sydämmellisyyttä, tunteen tulta ja usein loppusointua. Siitä syystä se on lausuttava toisin kuin antiikkinen eepos.

Vladimir Suuri.

Suojassaan komeassa, min seinät ja lattian peitti Peittehet kirjaeltut, mukavasti linnassa loikoi Ruhtinas Novgorodin, verisen sotamelskehen jälkeen. Kultaiset hetuleet sekä purpurasilkkinen päällys Sohvassa kimmoavass' oli, kussapa voittaja huokas' Valtiahan jalan vieressä ol' asu, loistava kilpi, Miekka, mi tylsynyt on, kypär'kin, mi timantteja säihkyi. Purpura-vaatteissaan sinisilmänen poikanen, jonka Tukkaa tuoksuavaa rusoruusut kauniisti, Lesbon Viiniä vaahtoavaa its'valtiahan pani maljaan Seppelöityyn, soreaan. Avataan ovet äkkiä aivan. Valtiahan etehen varustettuna kaks' venäläistä Asteli juhlallisesti, ja toivat nää muassaan myös Noiden pelkäävän — ihanaa ken voi kuvaella? Kaula sen kaunoinen oli, valkea sen somasormet; Huntunen samaten. Siveällä sen rinnalla riippui Ristikin kultainen, kuva sen jumalan, joka kuoli. Pitkin hartioitaan valui sahramikeltainen tukka; Kyynelkasteinen oli poski, ja taivasta kohden Loi rukoellen hän sinisilmän vettynehen nyt. — — — — — — — — Tulisen sotasankarin eessä Seisoi hellänä hän kuin kristin Venus ja itki. Lemmen liekistä leimusi Vladimirin rohkea rinta. Hän oli voitettu; kuin halukkaasti neitisen vartta Hän sorea syleillyt käsivarsin oisi, ja huulin Hehkuvin suudellut pois poskien kosteat helmet; Ei toki rohjennut; viel' vankina, itkiessäänkin On ihanuudella tuo pyhä, taivahan siittämä valta. Ruhtinas Novgorodin nyt sangen hellänä lausui: »Neito sa taivainen, miks' pelkäät? Miksi sä itket? En minä, surmaa suo sinullen. Vladimirta et tunne. Miehiä kärsivän mie näen jäykkänä, mutta mun silmä Impiä itkevät' ei voi katsoa. Poskien helmet Pyyhi ja naura'pas; ilo ei ole voittajan muutoin. Kun sinä huokaat, ah, mun huokuvi rohkea rinta, Polttavi itkusikin sydäntäin tulikuumana aivan.» Vastasi nyt hänellen surumielinen, lempeä vanki: »Ruhtinas Novgorod'in! Jos taistelet, naisia säästäin, Miehiä vastaan vaan, ole, sankari, armias mulle. Heimojen armasten tykö, maall' isien minut päästä.» — — — — — — — — — S »Oi, jos sie tulisit toki, rauhan merkkiä kantain, Kaupunkiin isien, ylevinten kansojen kesken Rauhaa solmeamaan tulevaisia aikoja varten! Kaikki sa tiedä siis, Vladimir, miks' vielä ma piillän? Konstantinōpeli on minun kehtoni. On nimen' Anna. Veljeni onpi Basilius. Valtiopurpura päällään Oivana, suurenakin jalo-istuimella hän istuu, Jonkapa Konstantino jo ammon aikoja sitten Bospor'in rannoillen oli Tiber'in kaltailta vienyt. Ruhtinas Novgorodin, kotihin minun lähteä suokaa! Kullalla, helmilläkin lunastaa minut veljeni voipi. Ei korut kallihit tok' sua, voittava ruhtinas, voita. Suurempi arvostaan kuninkaan — sydämmellesi onpi Arvo ja rakkaus, min' vihamiehet antavat sulle».

(Stagnelius.)

Idyllinen eepos liikkuu perhe-elämän ahtaassa piirissä, jonka vuoksi runorytmi ja aine vaatii esitystä keskustelukielellä.

Hanna.

— — — — — — Seitsentoistapa-vuotias tuo sydämmestähän nauroi, Kun hän vanhuksen sanoj' aatteli, kuin olis kummaa, Jos tulis vaimoks hän tuon pyylevän, arvosan herran, Rouvana käydä sais vakavaisna. ja istua sohviin. Hetkenpä naurettuaan ja kun palmikon sai sykerölle, Peilihin tarttui hän, kiharaista nyt käänteli päätään, Täynn' ihanuutt', ilomielin peilihin katseli, lausuin: »Luulettenko, Susanna, ett' tämmöisestä hän huolis, Ettekö nää heti kuin typerältä ja nuorelta näytän? Vallaton silmäni, hyi! mua itseäkin pelottaa jo. Tämmöisenkö hän ottais, kun lähi-seudulta varmaan Montakin vanhempaa, älysempätä tyttöä löytää, Siivoja, jotk' ei lakkaamatt' ole nauruhun valmiit. Tottapa muistanee hän, miten läsnä ma peljästyneenä Kirkuen karkasin pois, kun tervehtää piti häntä, Kunnes kellollaan sekä kult'-avaimella hän vihdoin Silmäni käänsi ja näin sylikin mun vietteli hupsun. Vaan mitä kuiluja! viidenkymmenen vanhana hänkö Morsiant' etsis, kosk' elänyt on nuorena yksin. — — — — — — — — — — »Vanha Susanna, nyt virkatkaa, mitä tehdä? Jos täytyy Arvosan herran eessä mun seistä ja hän mua kosjoo, Niin veri poskissain pakahtuu, sydän rinnasta karkaa; Naimist' en näin hirmuiseks ikinäin minä luullut.»

»Ho, hoo!» vastasi naurain sukkela, vanha Susanna, »Ei nyt pelkurius eik' arkuus, mamseli, kelpaa. Kah, pian muuttuvi kaikk'. Kun häät on ollehet, käskee Miesi, ja nöyr' on vaimo ja sois vaan mieliksi olla; Vaan sitä ennen taas se on hän, joka käskyä antaa. — — — — — — — — — — Menkää siis kuni ruhtinatar, ja kun kammariss' ootte, Herrahan luokaatten töin tuskin silmäys, kunnes Hän syvähän kumartaa, rukoellen suosiotanne. Vaan kun on lausunut hän, mitä on sydämellähän, silloin Katselkaa epäellen vaan, kylm' olkate, aikaa Mietintään anokaa, pois sitten pöyhkänä käykää. Näin hän vanhuuttaan saa miettiä, toivon ja pelvon Vaiheill' olla, ja näin enemmän teiss' arvoa huomaa, Huomaa nöyrtyen nyt, ettei niin suorahan juosta Vanhan helmahan, vaikkapa kuin rikas, mahtava oiskin! Mutta kun nurpeillaan tuo arvosa herra nyt vartoo, Luullen teidän jo hylkäävän hänen tarjoustansa, Istutte täällä te vaan, ei mielessä kieltoa lainkaan, Katsotten ihastuin tulevaisehen onnehen vainen, Kuin taloss' oivassa, joss' on taivahan kaunista kaikki, Te emänt' olla saatte ja, nuorenakin, samass' arvoss' Olla ja yht' isonen kuin herranne, tuo jalo vanhus.»

(J. L. Runeberg.)

Lyyrillinen runouden esitys.

Sanoimme että eepillisen runouden lausunnossa kysytään objektiivisyyttä, tyyneyttä ja selvyyttä. Lyyrillinen runous taas kehittää aistiamme kauniin kokonaisuuden tajuamiseen. Lyyrillistä runoa esittäessään tulee lausujan kokonaan antautua runoilijan esiintuomien tunteiden ja mielialojen valtaan niin että ne esiintyvät ikäänkuin hänen oman sisällisen elämänsä ilmauksena. Tässä kysytään äänimuodostuksen ja värityksen varmuutta. Lausujan tulee siis varmasti löytää kutakin tunnetta vastaava perusääni ja esittää se totuuden mukaisessa ja yksinkertaisessa muodossa, mutta samalla sillä tunteen voimalla, jota kukin kappale vaatii.

Esim. Subjektiivista lyriikkaa.

Kantelettaresta. (Kansan lyriikkaa.)

Kun mun kultani tulisi, Armahani asteleisi, Tuntisin ma tuon tulosta, Arvoaisin astunnasta, Jos ois vielä virstan päässä, Tahikka kahen takana. Utuna ulos menisin, Savuna pihalle saisin, Kipunoina kiiättäisin, Liekkinä lehauttaisin; Vierten vierehen menisin, Supostellen suun etehen. Tok mie kättä käpseäisin, Vaikk' ois käärme kämmenellä; Tok mie suuta suikkajaisin, Vaikk' ois surma suun eessä; Tok mie kaulahan kapuaisin, Vaikk' ois kalma kaulaluilla; Tok mie vierehen viruisin, Vaikk' ois' vierus verta täynnä. Vaanp' ei ole kullallani Ei ole suu suen veressä, käet käärmehen talissa, Kaula kalman tarttumissa; Suu on rasvasta sulasta, Huulet kun hunajameestä, Käet kultaiset, koriat, Kaula kun kanervan varsi.

(Kanteletar II:43.)

Salomaa.

Yht' ihanaisena kuin sinut kerran näin, olet tuossa Taian luomana taas, kaunoinen salomaa. Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat, Lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo. Nään sinut ennellään, nään taas tutut, lempeät kasvot, Joit' olen kaivannut kuin kesä lämmintään. Kaikki ma taasen nään: lukemattomat, armahat muistot Kuin kukat kirren alt' elpyvät taas elohon.

Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti, Salmia kierrellyt, kaikua kiusannut; Katsellut sylissäs' olen Vellamon neitosen maata Hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää; Taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan Kietonut verkkoihin, nostanut venheesen. Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut, Noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen, Noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani Niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan: Nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan, Kultia lähteissään heitellen yli maan, Tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnyt Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen; Tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut yöhön, Ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.

Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket Tuolla sun helmassass', seurass' ystävien! Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas, Polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen. Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielin Kuunnellut tarinaa ai'an muinoisen, Nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella Taas tulevaisuuden verhoa nostellut; Nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille, Toivonut taivasten antimet runsaimmat, Toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän, Teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen… Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään Tuolla sun helmassas', kukkainen salomaa?

Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä, Valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois, Kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää, Muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.

(P. Cajander.)

Mieteruno.

Seuraavassa on ajatuksen pathos hallitsevassa asemassa.

Tervehdysrunoja. III.

Ihmishenki, valon lapsi, pyrji valon lähteen luo, Säkeniä säihkyviä juo kuin janoovainen juo; Katso toki että valos vaan ei virvatulta lie, Tyhjä valhe valo suolta, joka harhateille vie!

Valo kirkas, valo kaunis, tok' on vaan kuin Alppein jää, Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää. Lempenä se vast' on oikein säde Luojan loistehen, Tuikahtanut taivahasta lohdutteeksi ihmisen.

Vaikka sull' ois kaikki tieto, maat ja taivaat kirjoissas', Vaikka sull' ois kaikki taito, vuoret noutais' sanojas', Vaikka profeetan ois silmä aikain läpi katsomaan, Enkelinkin sulo ääni, lempi yksin puuttuis vaan —

Ah tok' oisit onsi vaski, kilisevä kulkuinen! Mitätön ois tietos, taitos', turha voimas ihmeinen. Valos hyödyttelemättä ois kuin talvi-aurinko, Ympärilläs kaikk' ois kylmä, synkkä, kolkko, autio!

Lennä valon sätehenä, lämmön kipunana myös, Silloin siunattu on retkes, siunaukseksi sun työs. Mutta huomaa: lämmötöinnä säde käy halk' ilmojen Lämmön saattaa joka säde voi vaan paikkaan yhtehen.

Määräpaikkahas siis riennä, jolle sinut Luoja loi; Sille valo, lämpö saata, ole sille päivän koi. Vaikk' ois ahdas, vaikk' ois pieni, halpa riennä siihen vaan; Näin vaan maailmalle paistat, yhtä paikkaa valistain.

Veljet, valon saattajiksi pyhitetyt, vihityt, Luokaa katse ympärinne, sydämestä katse nyt! Tässä Teili' on luotu paikka, Teidän, Teidän on tää maa — Mutta siis se myöskin Teidät, Teidät aivan omistaa!

Katsokaatte: honka täyttää latvoin taivahille päin, Imee ilmaa, juopi päivää, pilvein kanssa leikittäin; Mut se juuret junttaa maahan, äitiänsä syleilee, Levittääpi laajat oksat, niillä maataan varjelee.

Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää, Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää! Köyhä on se, halpa on se — lempikää sit' enemmin! Köyhäst' äidistään ken luopuu, pettureist' on Ukein.

(Suonio.)

Symboolinen lyriikka.

Tässä kysytään taitavasti käytettyjä symboolisia painoja.

Linnunrata.

Jo lamppu sammui, kirkasna yö tyyni valaisee, Ja muistot aikain muinaisten taas mieleen liitelee, Ja tarut vienot risteilee, kuin tähdet sinisään, Ja tunne outo, viehkeä saa syömmein sykkimään.

Talv'yössä tähdet välkkyen maan puoleen katsahtaa, Niin autuaasti hymyillen, kuin synnitöin ois maa — Käsittää voitko lempeää sa kieltä tähtösten? Ma heiltä sadun kuulla sain, sen sulle juttelen.

Etäisin tähden asukas ol' enkel'-impynen; Toisessa kaukotähdessä sen asui kultanen. Ja kullan nim' on Zulamith ja immen Salami, Ja toisiaan he lempivät niin hellän hellästi.

Maan päällä yhtä rakkaina he asui muinaisin, Vaan heidät murhe eroitti ja yö ja syntikin, Niin saivat tuonen tyynessä he enkel'-siipyet. Ja eri tähtiin tuomittiin nyt ijäks' poloiset.

Mut sinisäässä kiihtyi vain tuo lempi taivainen. Välillä heidän avaruus on valoin, tähtien, Tuhannet Luojan ihmetyot ne kultasätehin Välillä loistaa Zulamin ja sulo Salamin.

Niin Zulamith nyt työhön käy, käy kaihon tuskalla, Ja ilmat liittää ilmoihin hän tähtisillalla. — Ja samaan aikaan tähdestään tuo sulo Salami Maailman toisiin äärikin myös siltaa laativi.

Heiss' usko järkkymätön on: vuostuhannet työ vie, Niin Linnunrata valmistui, heloitti tähtitie. Mi — kirjaamana otavain — syleilee taivaita Ja avaruuden meressä luo rantaan rantoja.

Kauhistus valtaa keruubit; he käyvät Luojan luo: »Voi herra, työtä Salamin ja Zulamin on tuo!» Hymyili Luoja vanhurskas, ja taivas säteili: — »En tahdo sitä hajoittaa, min lempi rakensi».

Ja Salami ja Zulamith, kun silta valmiiks' saa, Toisensa syliin riensivät — ja silloin leimahtaa Uus tähti, taivaan kirkkahin, mi heille hymyili Ja murheet vuosituhanten näin riemuks' kirkasti.

Ken murehissa kuolon maan vaan lempii hellästi, Ja joskin synti tuonen yön tääll' lemmen sortaisi, Ken vaan voi maasta taivaisiin tien luoda itselleen, Sen lempi ikiloisteen saa, saa rauhaa sydämeen.

(Z. Topelius.)

Draaman esitykseen siirryttäessä luetaan ballaadeja ja romansseja, joissa esiintyy vuoroin eepillisyyttä ja lyyrillisyyttä.

Koskenlaskijan morsiamet.

»Äl', armas Annani, vaalene, Jos Pyörtäjäkoski pauhaa! Sen voimaa en tosin vallitse, Ei löydä se koskaan rauhaa, Mut kellä sen kaihot tiedoss' on, Niin sille se nöyr' on ja voimaton».

Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen, Ja itsekin purteen astuu, Ja päästi purtensa valloilleen, Sen koskessa laidat kastuu, Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.

»Voi, kuinka kirkas on illan kuu, Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks', ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!»

Näin Anna äänteli hiljalleen, Sen silmähän kyynel entää; Mut koski se kiihtyvi eellehen, Sen voimassa venhe lentää; Vaan Vilho on oppinut laskemaan, Tää kulku se on hänen riemujaan.

Jo laski poikana purressaan Hän Lyyjoen kaikki kosket, Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan Se kasteli hältä posket; Ei paatoa löytynyt yhtäkään, Jot' ei olis tottunut välttämään.

Mut kosken kuumassa kuohussa, Juur' jossa sen juoksu suorin, On, päällä vaahtinen vaippansa, Yks' Ahtolan neito nuorin; Se Vellamon karjoja paimentaa, Ja koskien kuohua katsastaa.

Sydän on Vellamon neidollai Sen vaahtisen vaipan alla, Ja lemmen liekki se aallossai Voi syttyä niinkuin maalla; Ja Vilhoa neitonen Vellamon Jo katsellut kauan ja liioin on.

Ja tuostapa neitosen rintahan On syttynyt outo mieli, Povensa kuulevi huokaavan, Mut kertoa ei voi kieli; Hän kuohujen keskehen istuksen, Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.

Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa, Kuin Pohjolan vankin myrsky, Se kons' on aaltojen harjalla, Kons' yltäkin käypi hyrsky; Mut itse perässä hän pelvott' on, Vaan Annasen poski on ruusuton.

Ilolla Vellamon neitonen Sen vastahan uida täyttää: »Se Vilho tuo on! Mut toinen ken, Jok' immeltä silmään näyttää? — Voi, voi mua, Vellamon neitonen, Sill' onpi jo kultana ihminen!»

Jo päättää Vellamon neitonen Nyt toivonsa turhan kostaa, Ja kosken pohjasta paatosen Hän äkkiä pintaan nostaa, Johon vene Vilhelmin loukahtaa, Ja hän kera kultansa kuolon saa.

Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin On Vellamon neidon paasi, Se paasi, jolla hän Vilhelmin Veneen sekä onnen kaasi; Mut neitosen itsensä kerrotaan Meressä murehtivan rakkauttaan.

(A. Oksanen.)

Draaman esitys.

Draaman esitys on vaikein kaikista. Siinä kysytään suurinta aaterikkautta ja vaihtelevaisuutta, sillä draaman esittäjän tulee luoda eteemme elävänä kokonainen maailma erilaisia ja täysin kehittyneitä henkilötä. Näin ollen draamaan sisältyy sekä eepillinen että lyyrillinen runous.

Draaman esityksessä vasta kysytään itsensä unhottamisen taitoa ja hengen nuorteutta. Henkilö, jolla on runsaat äänivarat sekä syvä ja vilpitön tunne-elämä ja joka vielä lisäksi on taiteellisesti kehittänyt puhelahjansa, pystyy kyllä hyvin, jopa oivallisestikin lausumaan eepillisiä ja lyyrillisiä runoelmia, mutta tämäkään taito ei riitä vielä draamallisten teosten esittämiseen, sillä tässä kysytään kykyä muuttua toiseksi henkilöksi, tuntea toisen tunteita, elää toisen elämää.

Se, jolla ei ole mielikuvituksen voimaa ja vilkkautta, voidakseen silmänräpäyksessä asettua toisen henkilön kannalle ja kyetäksensä säilyttämään sydämessään hänen tunteensa niin että oma yksilöllisyys kokonaan unhottuu, ei voi milloinkaan oikein esittää draamaa. Draaman esittäjä, jolta tämä lahja puuttuu, herättää kuulijassa ainoastaan lyyrillisiä vaikutuksia.

Tätä taitoa saavuttaakseen tulee ensin tutkia yksityisten henkilöitten luonteita, sitten kokonaisia teoksia. Näyttelijä esim. silloin vasta voipi arvostella mitä hän pystyy esittämään ilman naamioimisen, puvun sekä muiden ulkonaisten keinojen apua; silloin hänen täytyy turvata yksinomaan ääneen ja runolliseen kuvaamistaitoonsa. Se, joka tätä menettelytapaa noudattamalla ahkerasti harjoittelee lausuntoa, tottuu vähitellen käsittämään draamojen erilaisia luonteita ja lukemaan kirjasta.

Valitettavasti on paljon näyttelijöitä, jotka näyttämöllä saattavat esittää jonkun osan niin että yleisö luulee heitä taiteilijoiksi, mutta, jos heidän tulee lukea sama osa kirjasta, turvaten ainoastaan omaan kuvausvoimaansa, ääneensä ja runolliseen käsityskykyynsä, esiintyvät taitamattomina runouden rääkkääjinä.

Lausuja älköön yrittäkö täydellisesti matkia henkilöjen ääntä. Mies esim. älköön koettako, paitsi koomillisissa osissa, lukea naisen äänellä, sillä se kuuluu naurettavalta. Taiteellinen lausuja kuvaa eri henkilöitä kvalitatiivisen perusäänen avulla; s.o. kvalitatiivisen äänensävyn avulla meidän tulee erottaa toisistaan esim. Porzia ja Norissa, kuningatar ja Ofelia, Goneril ja Cordelia, Leontes ja Eurysakes, Cassius ja Brutus j.n.e. Eri äänenväritystä, jolla hyvä lukija kuvaa draaman henkilöitä, saattaisimme verrata samalta pinnalta kohoaviin ja toistensa yhteydessä oleviin korkokuviin, jota vastoin henkilöt näyttämöllä esiintyvät ikäänkuin irtonaisina, vapaina veistokuvina.

Aleksandriinissa täytyy rytmin kauniisti sointua, mutta sisällyksen hallita; muuten diaeresi tulee pääasiaksi ja loogillinen paino ja tunteiden hienot vaihtelut häviävät. Suuri, ylevä indignatiooni ja viha vaatii pontevuutta, eikä siis liian nopeaa temppoa, vaan mahtavaa, suurenmoista kiihtymistä.

Regina von Emmeritz.

Kuningas.

Herjaajat häijyt, joill'ˇ on käärmeen myrkky kiellä! Kuink' kauan | saastuttaa ˇ te saatte maata vielä? Kautt' taivaan! Paljon näin. Näin usein murhaajia, | Näin sielun varkaita | ja kansain sortajia. Myös ihmiskunnian | sain myrkyttäjiä nähdä; Opista Kristuksen, näin, ˇ pilkkaa voidaan tehdä — Mut tikaria | viel' ˇ en nähnyt murhaajan, Jonk' kärjessä, kuin tään, on kuva Jumalan. Mit olen? Tomu! Niin, ˇ mut lähettiläs Herran, Se miekka, jolla tuo ˇ hän tahtons ilmi kerran, Sorrettuin oikeus | ja tunto Europan, — Kuin mittaisitte te, nyt teille mittajan; || Kuink' armahdin teit' ain! Niin eivät Turkkilaiset Lutherilaisillen | lie ˇ olleet petomaiset, Kuin te. Niin kauas kuin nään, heitä poltatten; Ma kärsin sitä, kun ˇ sa, Herra, kärsit sen! Sa yksin kostaa sait, ma pysyin tyynenä. Rikosta, petosta | ma maksoin lemmellä. Nyt mitta täysi on. Jos Huss | sai kostajaa, | Niin viel ei kostettu ˇ oo Savonarolaa. Voimaani vapise, sa Babylonin portto, Kopea Rooma sa! Sun valtaas uhkaa sorto, Kautt' taivaan murran sun! Ma sua vainoan ˇ Maailman loppuhun! Sun maasta juuritan.

(Z. Topelius.)

Antiikkista draamaa lukiessa tulee tuoda esille draaman suuret piirteet, joiden ilmauksina ovat säännyllisyys, loisto ja sopusointu; kiihkeimpiä tunteenpurkauksiakin esitettäessä tulee rytmin laajasti sointua. Yksityisseikkoja ei saa liian huomattavasti kuvata, sillä se häiritsee antiikkista ylevää levollisuutta ja soveltuu ainoastaan uudenaikaisissa näytelmissä, joiden koko luonteessa ilmestyy hermostunut levottomuus.

Ellemme ole oppineet käyttämään portamentoa, emme milloinkaan voi esittää tuota selvyyttä, ylevyyttä ja ihanteellista tyyneyttä, joka on antiikille omituinen. Sen, joka puhuu eli lukee muinaisajan draamaa samalla vauhdilla, kuin tavallista 5-polvista jambimittaa, on mahdoton herättää oikeata tunnelmaa.

Salamiinin kuninkaat.

Leontes.

Ei ollut, isä, koska vasten nuhdettas ˇ Mun täytyy itsen' puolustaa, ei ollutkaan ˇ Niin ahdas katseeni | koin luulevan sa näyt. Ma pientä näin, näin suurta myös, vaikk' en ˇ Ain' ihmisjoukossa, joss' usein käskyjä ˇ Jumalten | peittää mutkat mielten sokeain. Mä näin, mit' itse näkisit, jos silmäsi | Sä loisit avaruuteen, maihin, merihin | Ja päivän sulouteen, tyyneyteen yön | Ja tähtiin ijänikuisiin, tai kukkaisiin, ˇ Jotk' aamuin syntyvät | ja illoin kuihtuvat. Mä järjestyksen pyhän | ynnä lujan lain | Näin kaikessa, niin pienessä | kuin suuressa. Ratansa tunsi tähti, taivaan vahvuus | ei ˇ Se murtain maahan laskennat, ei janoissaan ˇ Maa | niellyt merta | eikä meri näljissään ˇ | Oo syönyt maata; kukkanen sen rannalla | Rauhallisesti kasvoi aaltoin kuohussa. Niin Zeuskin järjestää, niin oikeudella ˇ | Hän heikkoin kohtalotkin aina perustaa | Ja tyttärensä ain' on hänen rinnallaan, Tuo Diike-jumalatar, kova, totinen; Ja häneen | Zeus | luo ensin tarkan silmänsä. Jos kasvons' ovat kirkkaat, Zeuskin hymyilee | Ja loistaa laupeasti | niinkuin aurinko. Jos silmät Diiken synkiks käy, niin vihoissaan ˇ Zeus murtaa kansat, kaupungit, joiss' ompi vaan ˇ Rikottu Diiken laki, vääryys vallitsee. | Mit' ihmislapsi kerskaa tarkoituksestaan, Jos halveksii tiellensä tulleit' esteitä? Hän taitaneeko jumaloiden vaa'alla ˇ Jokaista asiata | oikein punnita? Ja tietääkö hän edes sokeudessaan ˇ Kun kouran santaa koskemahan sattuu hän, Ett' estänyt ehk' on se vierimistä maan? Jos kohta on hän jalointakin aikonut | Ja vilpitönnä päässyt päähän toivonsa, Ain' oliko se onneksensa? Eikö hän ˇ Monasti pettynyt | kuin unen näössä; Samoin kuin lapsi, joka juoksee vuorelle ˇ Syleilemähän ruskoa, mi usm' on vaan? Ja tuohon tuntemattomahan määrähän, Jok' ompi aivan toista saavutettuna, Myös vääryydenkin tietä | rientää ihminen | Ja päähän päästä | koittaa vaikka syyllisnä!

(J. L. Runeberg.)

Kuinka draamassa esiintyvä kertomus on lausuttava näyttämöltä.

Tästä ei voida antaa yleisiä, abstraktisia sääntöjä. Huomautamme ainoastaan että samalla kuin näyttelijän tulee esittää kerrottavansa ohimenneenä tapahtumana, tulee hänen loihtia tapaus elävänä ja todenmukaisena kuulijan silmäin eteen; hän ei saa kuvailla ainoastaan erityiskohtia, vaan yksityispiirteiden tulee esiintyä elävänä kokonaiskuvana.

Tämän yleissäännön selitykseksi saakoot tässä sijansa muutamat ohjeet eräitten eniten tunnettujen draamallisten kertomusten ymmärtämiseksi.

Raoul »Orleans'in Neitsyeessä» kertoo ensimmäisestä voitosta, jonka tappioihin tottuneet ranskalaiset saivat sankarillisen neitsyeen johtamina.

Ensinnäkin tulee kertojan muistaa, että hän puhuu kuninkaalle. Toiseksi: hän ei saa esiintyä ainoastaan lähettilään tavoin, joka tuopi tietoja sotapäällikölle, vaan kuulijan tulee tuntea, että hän itse syvästi käsittää tuomansa ilosanoman merkityksen. Kuumaverisenä ranskalaisena hän ei saa salata sitä riemun tunteiden tulta, jonka voitto on hänessä saanut syttymään, mutta hänen tulee kuitenkin huolellisesti karttaa kiihkoisia tunteen purkauksia. Hetken juhlallisuus luopi leimansa hänen kertomukseensa. Hänen tulee suurissa piirteissä kuvata pelastavaa neitsyttä, karttaen deklamoimista. Kertomus vaikuttaa syvästi jos esittäjä pystyy aikaansaamaan psykoloogista kiihtymistä. Hän alkaa arastellen, mutta kertomuksen kuluessa hän unohtaa loistavan ympäristön ja innostuu, yhä kuitenkin koettaen hillitä tunteitaan, kunnes lopussa pääsee valtaan ylpeä voittoriemu.

Toisenlaatuinen on Lady Milfordhn kertomus Schillerin »Kavaluus ja rakkaus» -nimisessä näytelmässä. Hän ilmaisee entisen elämänsä vaiheet, jotka hän vuosikausia on pitänyt salaisuutenaan. Hänen on vaikea sanoa sanottavaansa, hän taistelee ylpeyttänsä vastaan paljastaessaan elämänsä varjopuolet miehelle, jota hän rakastaa, mutta samalla hän hyvin ymmärrettävällä itsetunnolla tuopi esille olentonsa syvyydessä piilevän puhtaan inhimillisyyden, jota hän ei hetkeksikään ole kadottanut. Hänen kertomustaan ei saata esittää kyllin yksinkertaisesti. Siinä ei saa esiintyä pienintäkään piirrettä, joka vivahtaisi miellyttämisen haluun, ja kertomus on kerrottava äänellä, joka tunkeutuu sydämmeen ja puhuu totuuden korutonta kieltä, mutta samalla siinä on esiintyvä mieltä vihlova liikutus ja osanotto kärsineen kovaan kohtaloon. Esityksen tulee vaikuttaa niin että sekä Ferdinandissa että kuulijassa syntyy varma vakaumus siitä, että Lady Milford, vaikka hänen suhteensa ruhtinaaseen onkin ollut epäiltävä, kuitenkin on säilyttänyt sisimmän olemuksensa tahratonna. Äänen sävy on oleva niin vilpitön, että kuulija saattaa täysin käsittää, miksi Ferdinand horjuu ja miksi kertomus syvästi järkähyttää hänen mieltään.

Vielä tulee meidän sanoa muutama sana n.s. symboolisesta kertomuksesta, joka sadun tahi allegorian varjoon kätkee syvän totuuden.

Esim. »Nathan Viisaan» kertomus kolmesta sormuksesta on esitettävä yksinkertaisen ylevästi. Vaikka tämä kertomus tuntuu hetken innostuksen tuottamalta runolliselta sadulta, tulee lausunnossa esiintyä Nathanin selvä tajunta siitä, että satuun kätkeytyy syvä aate. Kertomuksen tulee päättyä ylevään profeetalliseen innostukseen.

Antiikkisen draaman alalta mainittakoon Tekmessan kertomus Runebergin »Salamiinin kuninkaista». Ylevä, suuri alistuvaisuus, ihmisen taipuminen jumalien tahdolle määrää äänen ja tempon laadun. Kuulijan tulee kaiken aikaa tuntea, että kertoja on sankaripuoliso ja sankariäiti. Silloinkin kuin tuska riehuu tuimimpana, hän säilyttää jalon arvokkaisuutensa. Vaikka kuulemme että hän on »elon katkeruuden pohjaan vajonnut», ei kertomuksessa saa esiintyä hentomielistä vaikeroimista, sillä Tekmessa ei ole mikään nykyajan arkipäiväinen olento. Omia kärsimyksiään hän ei tahdo kertoa, säälin herättäminen omaa itseänsä kohtaan ei ole hänen tarkoituksensa; hän lausuu: »murheeni jätän kertomatta, kenkään ei mun yksin jääneen kyyneleitä nähnynnä, ei valitusta huuliltani lähtenyt». Syvintäkin epätoivoa ilmaisevissa kohdissa tulee antiikkisen levollisuuden vallita ja rytmin kohota sekä laskeutua suurina, laajoina sävelaaltoina. Samalla kuin kerrotaan tapaukset havainnollisen elävästi, tulee kuulijan tuntea että Tekmessa on kestänyt taistelunsa ja kohonnut tuskiensa hallitsijaksi. Hän kaipaa ainoastaan varmaa tietoa Eurysakeen kuolemasta, saadakseen täydellisen rauhan. Kuninkaan ja sankarin puolisona häntä masentaa se ajatus, että Eurysakes olisi »orjana ja vihollisten pilkan alaisena». Kuullessaan poikansa kuolleeksi hän sanoo: »ei mua murheet paina, kuollut on Eurysakes». Voittoisalla ihanteellisuudella hän kantaa kärsimyksensä, jonka vuoksi Leontes huudahtaa:

Kuink' alttiisti, Jalosti astut, itse huolen alainen, Lievittämähän muitten huolia! Mist' on Se suuri taito sulia, muitten haavoja Omilla kärsimisilläsi parantaa, Sen kukan lailla, joka taitettunakin Suloisen tuoksun vielä meille lahjoittaa?