HUOMAUTUKSIA ERILAISTEN TUNTEIDEN ESITTÄMISESTÄ.

Tunteet saatamme jakaa kahteen ryhmään: muodollisiin ja laatuperäisiin eli kvalitatiivisiin tunteisiin. Näiden lisäksi on olemassa mielentiloja, jotka aina jossain, määrin ovat sairaaloista laatua; niitä sanomme afekteiksi.

Muodolliset tunteet ovat kolmea laatua:

1. 'Virkistys' ja sen vastakohta 'rasitus', 'vaivaantuminen'.

2. 'Mielihyvä' ja sen vastakohta 'mielipaha'.

3. 'Odotus' ja sen vastakohta odottamattoman tapauksen aikaansaama 'hämmästys'.

'Virkistys' on mieluisa tunne. Sitä ilmaistessa tulee puhua vilkkaasti, keveästi, mutta ei hätiköimällä. Ääni iloinen ja raikas.

'Rasitusta', 'vaivaantumista' ilmaisee raskas temppo, lyhyet paussit, syvä ääni ja vaivaloisesti ponnistamalla lausutut sanat.

'Mielihyvää' ilmaisee vilkas temppo ja raikas ääni, jotavastoin 'mielipaha' ilmaistaan puhumalla hitaasti, ikäänkuin empien ja viivyttelemällä, sekä käyttämällä emphatisia pausseja.

'Odotusta' esitettäessä tulee äänen ilmaista levottomuutta. Jos odotus on iloista laatua, luokoon toivo ääneen iloisuutta, sillä odottaja ajattelee mielihyvällä toivottua tapausta. Jos taas odotukseen sisältyy surua ja tuskaa, tulee hitaalla tempolla osoittaa, kuinka vastenmielistä odottajan on kuvailla pelättyä tapausta mahdolliseksi.

Odotuksen vastakohta on 'hämmästys'. Joko hämmästys on iloista tahi ikävää laatua, tulee sitä aina ilmaista siten, että ääni alussa ikäänkuin tukehtuu. Jos hämmästys on odottamattoman ilon aikaansaama, muuttuu puhe yhtäkkiä vilkkaaksi, temppo kevyeksi. Mutta jos hämmästys on äkkinäisen surun synnyttämä, pysyy ääni edelleen tukehtuneena, temppo käy yhä hitaammaksi ja paussit pitenevät. Tahi myöskin, kun henkilö, jota tuska on odottamatta kohdannut, on hetken aikaa henkeään pidättäen ollut ääneti, alkaa hän äkkiä puhua kiihkeästi, joka osoittaa että tuska on saanut hänen mielensä pois tasapainosta.

Kvalitatiiviset tunteet jaamme kuuteen ryhmään: 'älyllisiin', 'esteetillisiin', 'moraalisiin' ja 'uskonnollisiin' tunteisiin, joihin liittyvät myös 'itsetunto' ja 'myötätunto'.

'Älyllisiä' tunteita ilmaistaan yleensä kirkkaalla, puhtaan sointuisalla äänellä. Mielihyvää, jonka totuus meissä herättää, ilmaisee iloinen ääni, mutta erhetyksen tuottama suru sortaa äänen alakuloiseksi. Älyllinen tunne on myöskin se tyydytys, jonka tuottaa ajatustyön tahi jonkun taitavuutta kysyvän tehtävän onnistuminen. Tällainen kevyt, riemuisa tunne esiintyy usein eepillisissä ja draamallisissa runoelmissa. Tämän tunteen vastakohtaa, arkuutta, epävarmuutta, itseluottamuksen puutetta kuvataan tietysti päinvastaisella äänensävyllä sekä hitaammalla rytmillä.

'Esteetillisten' tunteiden alana on kauneuden maailma. Sellaisia tunteita ovat ihailu, vastenmielisyys, inho. Nämä luovat aina jossain määrässä kiihtymystä puheeseen. On olemassa kolme esteetillistä perustunnelmaa: suloisen synnyttämä ilo, ylevän aikaansaama innostus ja koomillisen herättämä ilostuminen. Suloinen synnyttää meissä niin mieluisan tunteen, että sekä äänen sävyssä että tempossa ehdottomasti ilmenee väreilevää eloisuutta. Erityinen suloisuuden laji on sellainen, joka herättää mielenliikutusta. Se esiintyy monessa muodossa, etenkin ilmenee se usein elegiassa ja luopi surunsekaista suloa ääneen. Tällaisessa runoudessa esiintyy milloin vienoa hellyyttä, milloin taas syvyyttä, milloin liikuttavaa sydämmellisyyttä, ja silloin, jos koskaan, täytyy lausujan tuntea, voidakseen runossa esiintyvää tunnetta ilmaista. Ylevä herättää juhlallisen, ihailevan mielialan taikka myös pyhää pelkoa. Juhlallista tunnetta ilmaisee voimakas, sointuisa ääni ja portamento; temppo on oleva juhlallinen. Pyhää pelkoa kuvaa nöyryyttä ilmaiseva ääni ja viivyttelevä lausumatapa. Äänessä ei saa ilmaantua huolestumista eikä surkeutta.

'Koomillisuuden' synnyttämät tunteet ovat erityinen ryhmä esteetillisiä tunteita. Niitä tulee useimmissa tapauksissa esittää raikkaalla eloisuudella. Koomillisuuden aikaansaamaa hämmästystä kuvaa paussi, jota tavallisesti äkkiä seuraa iloinen nauru. Joskus on luetun sisällys sitä laatua, että esittäjän täytyy sekä nauraa että itkeä, mutta joka ei osaa nauraa ja itkeä todenmukaisesti, älköön tehkö sitä ensinkään. Muutamissa tapauksissa on sisällys sitä laatua, että lukijan tulee pysyä totisena, vaikuttaakseen koomillisemmin. Niin on laita etenkin saduissa ja kertomuksissa, mutta etenkin draamoissa. Sellaisissa tapauksissa tulee panna sanoille selvä ja huomattava loogillinen paino.

'Moraaliset' tunteet ovat hyvyyden maailmasta. Tällaisia ovat siveellinen innostus, siveellinen viha, mutta myöskin siveellinen liikutus. Ihailua, jonka jalo teko meissä herättää, on kuvattava äänellä. Moraaliset tunteet luovat ääneen jossain määrin juhlallisuutta. Tahdonvoimaa ilmaistaan tyynellä ja itsetietoisella voimalla, oikeudentuntoa selvällä äänellä ja korollisella esityksellä, oikeutta, joka kostaa pahan ja palkitsee hyvän, juhlallisesti. Erittäin vaikuttava on ääni, jota hallitsee puhdas ja vilpitön hyväntahtoisuus. Tuon tyyneen, kirkkaan, levollisen ja sovinnollisen sävyn saapi ääni ainoastaan silloin kuin mieli täydellisesti ymmärtää toisen mielen.

'Uskonnollisia' tunteita esitettäessä on äänessä yleensä juhlallisuutta, mutta kuitenkin luovat eri tunteet: kiitollisuus, rukous, luottamus, toivo, katumus, eri vivahduksia ääneen. Näitä tunteita tulee ilmaista vilpittömästi, koruttomasti, tyynesti ja lempeällä arvokkaisuudella.

'Itsetunnon' perustuksena on tieto omasta arvosta. Kun tämä tunne kiihtyy, johtaa se oman itsensä ihailuun, ylpeyteen, vallanhimoon, joita tunteita ilmaistaessa siis tulee käyttää kaikkia niitä keinoja, joilla kuvataan itsetuntoa, mutta niiden tulee esiintyä jyrkemmässä ja voimakkaammassa muodossa. Painot voimakkaat, puhetapa katkonainen, äänessä tylyyttä, kovuutta, jopa ivaakin. Tällaisten tunteiden vastakohtina ovat nöyryys, arkuus, tunto siitä että tahto on heikko, j.n.e. Niitä ilmaistaessa on temppo hidas, ääni pehmeä ja epävarma. Jaloa itsetuntoa kuvattaessa ei äänessä saa olla vähintäkään ylpeyttä, sillä se hävittää kokonaan ylevän vaikutuksen. Myötäkuntoisuus on joko sääliväisyyttä tai osanottoa toisen iloon. Sääliväisyyttä kuvaa syvä, sydämmellinen äänensävy, jossa ei saa esiintyä vähääkään teeskentelyä eikä liioittelua. Iloista osanottoa ilmaistaan vilkkaasti ja lämpimän innokkaasti. Näiden tunteiden vastakohtina ovat ylimielisyys, vahingon ilo, teeskennelty osanotto, joita kaikkia tulee, sisällyksen mukaan, joko voimakkaammin tahi vähemmän voimakkaasti esittää. Ääni on oleva joko kumea, katkera ja pilkallinen tahi kavalan lempeä ja ystävällinen.

Afektit syntyvät joko siitä, että joku tunne, esim. viha, valtaa mielen niin, ettei ihminen kykene itseänsä hillitsemään, tai myöskin syntyvät ne siitä, että kaikki tunteet tukehtuvat, esim. kauhun vaikutuksesta. Jotta voisimme kuvata afekteja, tulee meidän tarkasti tutkia kuinka ne elämässä ilmenevät ja esittää ne todellisuuden mukaan niin tarkasti kuin mahdollista. Samalla täytyy koettaa asettua henkilön mielentilaan ja äänellä sekä puheen rytmillä kuvata sitä. Täydellisesti saapi afekteja tuoda esiin ainoastaan näyttämöllä. Lausuessa täytyy ne esittää jossain määrin hillittyinä.

Afekteista, jotka liittyvät muodollisiin tunteisiin, mainittakoon ilo ja riemastus. Vilkkaat huudahdukset, korkeampi ääniaste, tempon huomattava nopeus ovat ilon tunnusmerkkejä. Syvä surumielisyys, kiihkeät, myrskyiset tuskan purkaukset ilmaisevat ilon vastakohtaa. Odotus voipi pitkittyneenä muuttua kärsimättömyydeksi. Sitä kuvaa nyrpeä ääni, nopea temppo, jota keskeyttävät äkkinäiset paussit ja huudahdukset, jotka ikäänkuin kiirehtivät odotettua.

'Hämmästys' taas voipi muuttua pelästykseksi, kauhistukseksi, joka on kamalimpia afekteja, ja se saattaa johtua sekä mieluisesta että vastenmielisestä tapauksesta, joka mielen yllättää. Huudahdukset, usein kimakat huudot, katkonainen, epäselvä ja sammaltava puhe, äkkiä lausutut sanat ja sulkeutunut, jopa kaiuton ääni ovat kauhistuksen ilmaisukeinoja. Tässä kysytään tietysti suurta taitoa ja tottumusta, jotta esitys voisi tulla todelliseksi ja vaikuttavaksi; taitamaton esitys herättää naurua.

Kvalitatiiviset tunteet toivo, huoli, epäilys voivat, muuttua afekteiksi, jotka joksikin aikaa saattavat henkilön pois tasapainosta. Hillitön toivo voipi muuttua haaveiluksi, liiallinen huoli tuskaksi ja epäilys epätoivoksi.

'Haaveilua' kuvaa juhlallinen, innokkaan sointuisa ääni ja nopea, sujuva temppo; tuskaa ilmaisee kangertava puhe ja puristettu, tuon tuostakin tukehtuva ääni. 'Epätoivoa' todistavat syvät huokaukset ja tuskan huudot. Toivotonta mielialaa kuvaillaan kolkolla, kaiuttomalla äänellä ja katkonaisesti lausutuilla sanoilla.

Kaikkia näitä afekteja tulee eepillistä ja lyyrillistä runoutta esitettäessä lieventää ja hillitä; ainoastaan draamallisessa runoudessa ne saavat esiintyä koko voimallaan.

Nuoria henkilöitä, varsinkaan lapsia, älköön pakotettako esittämään afekteja, eikä yleensä voimakkaita tunteen purkauksia. Iloisempi tahi synkempi äänenvälitys sekä nopeampi ja hitaampi temppo jo riittävät kuvaamaan runon yleistä luonnetta tahi tunteen laatua. Sitävastoin on selvää, että opettajan itsensä, jos hänellä on siihen kykyä, tulee ujostelematta, sielunsa koko voimalla esittää tunteita ja afekteja. Mutta hänen tulee aina pysyä valppaana ja olla arvostelussaan ankara itseänsä kohtaan, voidakseen esittää tunteet koruttomasti ja liioittelematta, mutta todenmukaisesti ja vaikuttavasti. Muuten hän auttamattomasti vahingoittaa.

'Esteetilliset' ja 'uskonnolliset' tunteet voivat muuttua mielentilaksi, jota sanotaan ekstaasiksi eli haltioissa oloksi, jos kauniin ihaileminen valtaa koko sielun ja mielen. Tätä mielentilaa kuvaavat äänekkäät huudahdukset tai sanattomaksi joutuminen, mutta myöskin äänessä ilmenevä lämpö ja autuaallinen ihastus.

Moraalinen mielipaha voipi muuttua häpeäksi, kiihkeäksi katumukseksi, mutta myöskin epätoivoksi.

'Häpeän' ulkonaisina ilmaisukeinoina ovat lyhyemmät tahi pitemmät paussit, epäröivä, matala, melkein kuiskaava ääni. 'Katumusta' ilmaistaan valittavalla äänellä ja äkkinäisillä huudahduksilla.

'Itsetuntokin' voipi muuttua afektiksi, jos loukkaus synnyttää mielessä raivoa. Samaten saattaa tuska, katumus, inho syntyä siitä, että itsetunto on heikontunut ja henkilö tuntee oman yksilönsä ikäänkuin kutistuvan.

Raivoa ilmaisee kiihkeä sanatulva, meluava, uhkaava puhetapa; itsetunnon heikontumista taas kuvaa vapiseva, melkein lamaantunut ääni.

Näitä kuten kaikkia muita afekteja kuvatessaan täytyy esittäjän noudattaa tervettä järkeään ja hyvää aistiaan, jotta hän ei eksyisi liiallisuuksiin ja luonnottomuuksiin. Draama suopi sijaa ankarimmillekin mielenpurkauksille, samaten myös balladi, vaikka kuitenkin vähemmässä määrässä.

Vielä sananen liikuttavasta. Esteetillisten tunteitten alalla ilmaisee liikutusta väräjävä ääni, jossa ilo ja suru ikäänkuin taistelevat keskenään. Moraalinen liikutus vaatii syvää, jopa juhlallista ääntä. Jos liikutus syntyy sellaisesta, joka on herättänyt meissä myötätuntoisuutta, luopi se ääneen vienoa sydämmellisyyttä sekä jaloa, mutta hillittyä innostusta.

Mainittakoon muutama sana 'tahdosta'. Tahtomisen eri asteita ovat halu, toivo, kaipaus, mieliteko, himo.

'Halua' kuvattaessa lausutaan toivomus painolla ja riuduttavan kiihkoisesti sekä kaihoavalla äänellä. 'Tahto' puhuu voimakkaasti, päättäväisesti ja valitsee käskevän puhetavan silloin kuin puhujalla on oikeus vaatia jotain. Mutta tahdonkin ilmauksissa on monta eri astetta. 'Rukoilevakin' ääni voipi olla käskevä. Varsinaisessa rukouksessa ja käskevässä rukouksessa on se erotus, että jälkimäisessä tapauksessa rukoilija tietää että hän varmasti voipi saavuttaa sen, mitä hän tahtoo. Tämä tieto ilmenee äänessä ja luopi rukoukseen tuon kaikki voittavan voiman. Erehdystä on luulla, että käskyä muka voidaan ilmaista ainoastaan äänen voimalla ja huudolla. Äänen voima tietysti riippuu luonteesta, mielialasta ja koko persoonallisuudesta, mutta tahto ilmenee enemmän painossa kuin äänen voimassa.

'Mieliteko', 'taipumus', 'himo' ovat kestäviä sieluntiloja, jotka kiihtyneinä muuttuvat afekteiksi, joita ei enää saata hillitä. Himo semmoisenaan ei ole afekti; se on pysyväinen ja kiihkeä halu, joka on lakkaamattomasti suunnattuna samaan esineeseen. Esim. pelihimo ja juomahimo.

'Himoa' kuvattaessa tavallisesti lausutaan sanat venyttämällä, puhutaan kiihkeän intohimoisella äänellä ja tummalla äänivärillä, käyttämättä paljon voimaa.

'Rakkaus' ja 'viha' ovat sukua toisilleen siinä, että molemmat tahtovat omistaa esineensä, — rakkaus iloitakseen siitä ja viha hävittääkseen sen. Rakkaus ei semmoisenaan ole tunne, mutta siihen yhtyy tunteita sellaisia kuin mielihyvä rakastetun omistamisesta tai mielipaha siitä, että täytyy kieltäytyä omistamisesta. Samoin on vihan laita. Viha saattaa kohdistua ihmisiin, eläimiin tai esineihin ja sen syynä on silloin joko vastenmielisyys tahi luulotellun taikka todellisesti kärsityn vääryyden tai vahingon muisto. Silloin se on väärä ja hyljättävä tunne, joka ilmenee tavallisesti 'kostonhimona'. Sellaista tunnetta ilmaistaessa on äänessä katkeruutta, inhoa, ivaa, ilkeyttä ja vahingon-iloa. Luvallinen on sitä vastoin pahan vihaaminen, joka viha ei kohdistu henkilöihin.

Rakkaus saapi sointumaan ihmissydämmen hellimmät kielet ja se käyttää ilmaisukeinoinaan ihmisäänen kauneimpia säveleitä. Rakkautta ilmaistaessa on äänessä suloutta, vienoa hellyyttä ja hehkuvaa lämpöä; ääniasema saattaa kohota ja laskea äärimmäiseen asti ja puheen rytmissä sekä tempossa on vilkasta vaihtelua. Mutta koko esitykseen luopi erityisen luonteensa tuo suuri salaperäinen voima, joka ihanimpana ilmestyy rakkaudessa Jumalaan ja ihmiskuntaan.

Nämä ovat vaan yleisiä viittauksia erilaisten tunteiden ja afektien ilmaisutapoihin. Muuta ei voidakaan antaa kirjassa. Opettajan asia on käytännössä parhaansa mukaan ohjata oppilaita ilmaisemaan eri tunteet oikein ja johdonmukaisesti sekä karttamaan kaikkea luonnottomuutta ja liioittelua.