I.

KAUNOLUVUN YLEISIÄ SÄÄNTÖJÄ.

Mitä on kaunoluku?

Kaunoluku on taito luonnollisesti, sointuisasti, oikeakielisesti ja kuvailevasti kertoa joko omia taikka muitten kirjallisesti esitettyjä ajatuksia ja tunteita. Siis kaikki pääasiallisimmat säännöt, jotka koskevat kaunolukua, koskevat myöskin kaunopuhetta.

Kaunoluvun tarkoitus.

Kirjallisten teosten esittäminen on onnistunutta eli tarkoitustaan vastaavaa, jos se kuulijassa voi herättää samat ajatukset ja tunteet, jotka tekijässä ovat vaikuttaneet teoksen syntymisen.

Kaunoluvun yleiset ja sisälliset edellytykset.

Voidaksemme saavuttaa yllä viitattua tarkoitusta, vaaditaan ensinnäkin kyky käsittää kappaleen henkistä sisällystä sekä sen kielellisiä ilmaisumuotoja, ja toiseksi vaaditaan kyky äänenvaihdoksilla tarkasti ilmaista ajatusten ja tunteiden vaihdoksia. (Jos esim. hukkumaisillaan oleva ihminen sanoisi läsnäoleville välinpitämättömänä äänellä eli niin sanotulla koneellisella lukuäänellä: »auttakaa», niin hän varmaankin jäisi avutta, sillä läsnäolijat tuskin häntä ymmärtäisivät.) Kauneinkin runokappale kadottaa vaikutuksensa ellei sitä lausuta sisällystä vastaavalla äänenpainolla ja äänenvivahduksilla.

Kaunolukemisen taidossa on niinmuodoin materialinen ja henkinen puoli, koska se perustuu sekä fyysillisen välikappaleen, äänen, että henkisen välikappaleen, ajatuksen, harjoittamiseen.

Teknillinen puoli perustuu kahteen kohtaan: ääneen ja lausuntoon, ääniin ja sanoihin.

Äänen ilmaisemista varten on meillä puhekoneisto. Sen tärkeimmät elimet ovat: Kurkunpää ja äänitorvi.

a) Kurkunpää.

Kurkunpäässä ovat elimistön tärkeimmät osat, nim.

1. Ääni-jänteet, 4 joustavaa jänterejännettä, jotka käyvät kurkunpään poikitse edestä taaksepäin. Alimmat ovat varsinaiset äänijänteet, ylimpiä sanotaan valejänteiksi.

2. Ääni-rako, joka sijaitsee oikean- ja vasemmanpuolisen varsinaisen äänijänteen välissä.

3. Kurkunkansi, liikkuva levy, joka toisinaan, esim. niellessä, laskeuu ääniraon peitoksi.

b) Äänitorvi.

Kurkunpään yläpuolella alkaa nielu, joka johtaa eteenpäin suuaukkoon, ylöspäin nenän onttoihin. Suuaukossa on seuraavat puheäänien syntymistä varten välttämättömät osat: posket, kieli, hampaat ja ikenet, kitalaki ja huulet.

1. Poskien muodostelu vaikuttaa tuntuvasti äänen muodostukseen yleensä, mutta erittäinkin n.s. pyöreitten vokaalien ääntämiseen.

2. Kieli on kuitenkin edellisiä elimiä tärkeämpi. Erittäin hienon jäntererakennuksensa tähden voipi kieli asettua lukemattomiin eri asentoihin ja niinmuodoin synnyttää rajattoman määrän erillaisia puheääniä.

3. Tärkeät ovat myöskin huulet, jotka liikkuvaisuudellaan suuresti vaikuttavat äänen muodostukseen. Huulten pitentämistä sanomme venyttämiseksi, esim. e, niiden lyhentämistä supistamiseksi, esim. o, ja niiden pitentämistä ulospäin ulostyöntämiseksi, esim. y. Huulia voipi tietysti venyttää, supistaa sekä työntää ulos joko suuremmassa tahi vähemmässä määrässä, esim. ä-e-i; o-ö; u-y.

Paitsi näitä edellä mainitulta puhe-elimiä tarvitaan puheäänien muodostumista varten; hengityselimien, keuhkojen ja henkitorven kautta kulkevaa ilmavirtaa.

Tämän ilmavirran muodostelemista kurkunpään ja äänitorven erilaisten liikkeitten avulla nimitetään äänen muodostamiseksi eli artikulatiooniksi.

Äänirako ja äänijänteet voidaan asettaa joko passiiviseen tahi aktiiviseen tilaan.

Passiivisessa tilassa on äänirako avonaisena ja äänijänteet liikkumattomat. Sitä ääntä, joka syntyy ilmavirran kulkiessa passiivisen kurkkuasennon kautta, sanomme uloshenkäykseksi eli aspiratiooniksi ja sisäänhenkäykseksi eli respiratiooniksi.

Tämä siis ei ole mitään puheääntä, koska se ei ole artikuleerattua eli muodostettua, s.o. koska ilmavirta kulkee aivan muodostelematta puhe-elimistön kautta.

Kuiskaus saadaan syntymään kun äänirako on melkein suljettuna eikä ilmavirta pane äänijänteitä värähtelemään. Kun äänirako on suljettuna, kulkee ilmavirta valejanteiden kautta, jotka siis ovat varsin tärkeät kuiskausääntä muodostettaessa.

Kuuluva ääni eli ääntäminen syntyy siten, että ilmavirta panee äänijänteet värähtelemään. Äänen korkoasteet riippuvat äänijänteiden pituudesta, leveydestä ja jännityksestä. Äänen voima taas riippuu osittain ilmavirran voimallisuudesta ja paljoudesta, osittain niiden puhe-elimien vahvuudesta, jotka sitä muodostelevat.

Olemme siis tulleet ääniin, jotka riippuen eri äänilaaduistaan jaetaan vokaaleihin ja konsonantteihin.

Vokaalit (selvästi kuuluvat kielen äänet) muodostuvat äänitorvessa ja saavat vapaasti kulkea toisten puhe-elimien kautta ilman että niitä katkaistaan.

Konsonantit (korisevat ja äänettömät kielen äänteet, jotka ainoastaan vokaalien avulla voivat selvästi ääntyä) syntyvät siten, että ilmavirta joko kerrassaan katkaistaan (kuten g, k, b, p, t, d,) tahi puserretaan kulkemaan puhe-elimien muodostamaa tietä, joka on niin ahdas ettei selvää ääntä voi syntyä (kuten m, n, 1, r, s, h).

Vokaalien ja konsonanttien yhtyessä muodostuvat tavut ja sanat. Konsonantit ovat niin sanoaksemme sanan luurakennus (runko), sillä ne antavat oikeastaan sanalle ryhtiä ja vankkuutta. Jokaisen, joka tahtoo oppia selvästi ja sointuvasti lukemaan, tulee siis oppia voimakkaasti ja nuorteasti artikuleeraamaan. Mitä vokaaleihin tulee, rajoittuvat säännökset niiden suhteen siihen, että niitä tulee ääntää niin kuin yleinen kirjakieleksi elpynyt ääntämistapa vaatii, murteellista ääntämistä välttäen. Kaikki äänet ovat lausuttavat niin sointuisasti ja säntillisesti kuin suinkin.

Harvoin ihmisellä on synnynnäisenä lahjana täydellisesti hyväksyttävä artikulatiooni. Toisen artikulatiooni on kova, toisen taas pehmeä, veltto ja voimaton tahi kumea. Ainoastaan ahkera harjoitus voi poistaa nämä viat. Artikulatioonin arvo kaunolukuun nähden on siis erittäin suuri, sillä artikulatiooni on tehokkain keino, jonka avulla lukemiseen saadaan selvyyttä, voimaa ja pontevuutta. Heikkokin ääni voi hyvän artikulatioonin kautta täyttää tehtävänsä, jopa silloinkin kuin tulee puhua suurelle kuulijakunnalle. Äänettä ei voi kukaan puhua, mutta ääni semmoisenaan, vaikkapa hyväkin, on riittämätön hyvään lukemiseen ja puhumiseen, ellei artikulatiooni sitä sopivaksi muodostele. (Löytyy esim. ihmisiä, joiden runsas äänivarasto on suorastaan haitaksi, kun eivät artikulatioonin avulla voi hallita ja muodostella ääniä, — ääni syöpi sanan ja vokaalit nielevät konsonantit.)

Huomattakoon siis, että äänen paino alkaa kohta yksityisten äänien lausumisella. Sillä, kuten tiedämme, jaetaan vokaalit avonaisiin, puoli-avonaisiin ja suljettuihin. Konsonantit jaetaan myöskin kolmeen lajiin: kurkkuääniin, huuliääniin ja kieliääniin, joita äännettäessä aseena käytetään kieltä.