LUDWIG UHLAND (1787-1862)

HYVÄ YSTÄVÄ

Oli ystävä mulla kerran, oli parhain päällä maan. Kun rummut soi sotateillä, sama ain’ oli tahti meillä, hänen astuin rinnallaan.

Tuli lentäen luoti jostain mun, sunko se kutsuu pois? Hänet vihki se rauhaan suureen; hän vaipui jalkaini juureen kuin itsestäin osa ois.

Käden kurkoittaa hän mulle, kun tähtään pyssylläin. En voi minä kättäni antaa; päin ikuisen rauhan rantaa käy, ystävä, viereltäin!

KIEVARIN TYTÄR

Jano kulkureill’ oli. Poikettiin siis Reinin varrella kievariin.

»Hoi, muori, on olves oivaa, vai –? Tytär myöskin sulla on kaunis kai?»

»Olut, viini on mainio kerrassaan, tytär ainoa nukkuu paareillaan.»

Ja muori kulkurit nuoret nuo vie tyttären mustan arkun luo.

Hikiliinaa heist’ eräs kohottaa ja katsoo, mies surun-synkäks saa:

»Ah, päivästä tästä, jos kuollut et ois, sua rakastamatta en olla vois!»

Pani toinen liinan paikoilleen ja purskahti itkuun hiljaiseen:

»Voi, armas, että sä kuolitkin! Sua monta vuotta jo rakastin.»

Mut kolmas ja nuorin kulkuri tuo, hän on kalpea, neidolle suuta suo:

»Rakas ollut oot, rakas vieläkin, iankaikkisuudessa rakkahin.»