ALFRED MOMBERT (1872-1942)

PUUTARHASSA

Ei himoiten, mut täynnä rakkautta käyn luoksesi ja kysyn suita hiljaa: Sä minut tahdotko? Näin kevään aikaan istun mielelläni puutarhain kastehisten siimekseen, kun tuulenhenki tulvii kukkasaran yli. Puutarhurin jos vanhan kohtaisin, mä puhun mielelläni hänen kanssaan neljänneksen, niin, hänen pensaistaan ja hänen maastaan. Ja lintu laulaa puussa. Me puhelemme, mekin: mitä puhelevat ihmiset. Jos silloin otan puusta lehden ja panen suureen kätehesi sen, niin sinä tunnet sen: on sydämeni sinun.

PEHONEN

(Der himmlische Zecher, 52)

Minä nojaan ikkunasta maailmanavaruuteen. Kirjava perhonen liihoittelee maailman halki. Se tanssii lähemmäksi. Se asettuu ikkunanlaudalle. Sen silmien lasissa, sen siipien silkissä säilyy kaikkien kirjavien tähtien värivalo. Se lyö siipiään: ja värit kipunoivat humaltuneen pääni yli – vihreä, ja kaukaisimman tähden vieras puna – minun ylitseni sisään ikkunasta.

MEREN POHJASSA LEPÄSIN

(Der himmlische Zecher, 67)

Meren pohjassa lepäsin unen-jäykkänä. Ylläni katto kirkkaan, ohuen jään. Rannalla seisoivat korkeat kuuset. Lumesta valkeat. Niiden kuvat valvoivat hiljaa ympärilläni syvyydessä. Auringon näin ja tähdet kylminä, talvenvalkoisina meren yllä.

* * *

Maailman halki liukui varjo. Astui luokseni alas mereen. Suuren kotkan näin minä liitävän vahvojen siipien varassa vapaana meren yllä.

* * *

Alemmaksi liiteli kotka nyt. Kuusissa helisi lumi, keinuivat vihreät oksat, valkoiset pallot hypähtelivät maahan. Salamoivat pisarat. Aaltoja vaelsi meressä, heräsi yksi, se puhui sisar-nukkujalle, vyöryi tämä; ja kolmas soi. Aivan luonani syvyydessä, kangistuneen ruumiini, henkeni luona tunsin mahtavan-lämpöisen rinnan, tunsin kotkan lemmenkatseen meren yllä.

* * *

Kevät tuli. Nyt kimalsi meri. Kulkivat kultaiset tuulet. Kasvoi tummanpunainen kukka ruumiistani. Korkealle. Välkkyvän-vyöryvän veden läpi Yleni vedestä esiin. Katsoi kotkankatsetta kohti.

* * *

Alas ampui kotka. Meren pohjasta irti tempasi kukan. Tempasi irti minut, kaikista syvistä juurista irti – hymyili – tempasi! – värjyi! – Liiteli: liiteli mahtavasti meren luota pois.

* * *

Haamun näin. Taivaalta poimi se tähtiä kirjavan kimpun. Lentomme tunsi se – kääntyi: – Hän oli isäni. – Vinhuen varisivat tähdet nyt hänen käsistään. Hän tavoitti minua – ulvonnassa myrskyjen suurten! Hän tavoitti minut – ukkospilvien välistä! Kotkani siipien ja kynsien välistä.

* * *

Avaruuksista nousivat jyrkästi mustat kukat. Katsoivat kotkankatsetta kohti.

* * *

Kotkan näin minä kaukana liitävän. Synkkänä myöhäissyksyn pilvenä riippuvan kuihtuvan maailman yllä. Mustista kukista, murhe-kukista kaukaisista solisten virtasi tähtiä. Hän joka ylhäällä kantoi minua, korkea loihtija, isänrintaansa vasten painoi minut, punaisia hän suuteli kukkiani, jotka nyt vienosti haihtuivat palavaan pilveen, kiertäen häntä ja peittäen ihanat silmänsä hänen… Palava pilvi!

KUUN TAHI AURINGON TÄHDEN

Kuun tahi auringon nähden runotyöhöni lähden – ani harvoin paistaissa tähden. Minä pienemmät valot jätän teille, te saksalaiset runoniekat jalot.