DETLEV VON LILIENCRON (1844-1909)

ERÄÄLLE VAINAJALLE

Ah, eläisitpä! Parvet varisten, jotk’ ympäröivät mua joka tiellä, pois pakenivat, kyyhkys nähtyään, sun ilomieles kyyhkyt valkoiset. Ah, eläisitpä! Kylmä, raskas maa nyt peittää arkkuas, sun vangiten. Jos nyt mä kotiis käyn, et ole siellä. Taas tapaammeko? Mit’ on tapaaminen, jos silloin hoosiannaa lauletaan enk’ enää nauruasi kuulla voi, sun nauruas, sun ääntäs lohduttavaa:

On päivä kaunis. Miss’ on metsästäjä? Hei, ota kaapistasi lefaucheux,[1] mies matkaan, peltokanat odottaa. Mut pyökkimetsään poiketa et saa, et jäädä sammalikkoon uneksimaan. Pois hajamielisyys, ja silmät auki – sais penu hävetä sun puolestas. Hiis vieköön tänään kaikki urkurit: jos urun ääntä kaukaa tuuli kantais, en varmaan yhtään kanaa nähdä sais. Mut nummi ruskea on hiljainen, sen taika sinut kiehtoo kumminkin.

[1] Lefaucheux oli pariisilainen pyssyseppä. Tässä L:n tekemä pyssy.

Tän’ iltana me syömme hernerokkaa, margoo jo vuottaa huonelämpimässä; siis nälkä mukaan, hyvä tuuli myös. Sä luet sitten lempilyyrikkojas. Jos tahdot, flyygelistä manataan Brahms, Robert Franz ja Schumann seuranpitoon Mut afääreistä emme puhu tänään.

Oi pyhä taivas, ei voi uskovaises kuin pirut elää vain sun mannallas. Mut kaikki järjestyy. Viel’ eräs seikka: mä täytin lasis kelpo konjakilla; vie terveisiä nummelle ja metsään, äl’ anna velkataakan mieltäs painaa. Mä sillä välin vahdin keittiössä, niin ettei pääse piispa rokkapataan.

Ah, eläisitpä! Parvet varisten, jotk’ ympäröivät mua joka tiellä, pois pakenivat, kyyhkys nähtyään, sun ilomieles kyyhkyt valkoiset. Ah, eläisitpä!

ENNEN HÄLINÄÄ

Kas tuolla tekee varhais-nousuaan jo aurinko; on aamu huuruava. Oon kaupungin mä uni-viimeisilleen jo kauas selän taakse jättänyt. Ken tuohon ojaan nukkumaan on käynyt? Mies, talonpoika, hiukan liian päissään, yöks ohdakkeitten alle tupertunut. Ja ojast’ esiin pistää polvi vasen, suu auki kuorsaa siinä, ruokoton.

Nyt ohi taas – jo lakkas kuorsaus. Mut mik’ on tuolla luona virstanpatsaan? Pien’ valkokarva bolognalaiskoira, joll’ ovat punertavat korvannenät; voi miten onkin multaan ryvettynyt. Kuink’ on se tänne tullut, kysyn turhaan. Se Minna-tädin lemmityinen lie? Bijounsa ilot jospa tuntis hän: nyt uutterasti penkoo kuonollaan se erään kuolleen ketun jäännöksiä. Mä lähestyn, ja etukäpälänsä se nostaa silloin haaskan vatsan yli, pään taivuttaa ja katsoo yrmeästi; sen koko ruumis pysyy liikkumatta, vain silmillään se seuraa kulkuain. Nyt ohi taas – on kaikki rauhallista. Kuin syöpynyt ois tuohon aurankärkeen, niin päivänkuvajainen siinä palaa. Ens ääni kaikuu, leirialueelta, min parin mailin päästä eroitan. Ja rummut pärisevät hiljaa, hiljaa, ja torvet: ettekö – nyt ole – kyllin – jo nukku – – – neet.

Tie, jota pitkin ripeästi astun, vie ihan luotisuoraan eteenpäin. Viel’ aikaa neljännes, kun nähdä voin, ett’ edessäni, päässä pitkän tien on piste, joka yhä kasvaa, kasvaa. Hurraa! Hän on se, hän! Hurraa, hurraa! Nyt otan nopeasti nenäliinan ja liehutan, myös hänen kädessään nyt liina on; se mua rohkaisee. Kävelykepin nenään lipun sidon, hän päivänvarjon varteen vuorostaan. Nyt huimaa huiskitusta, pyöritystä kuin vallan kyyhkysiä säikytellen. Ja yhä rummutetaan: herätkää; soi torvet: ettekö – nyt ole – kyllin – jo nukku – – – neet.

Mik’ odotuksen ilo polttikaan mun kasvojani, salpas hengitystä, löi sydän haljetakseen, rinta paisui.

Nyt äänenkuuluvissa oomme, silloin – niin kummallista: miks’ ei kiirett’ enää? Me ujostummeko? On hänen poskillaan kuin pilven varjo vieno punastus. Nyt hymyää hän. Taakse, oikealle pää hiukan taipuu; niin, ja silloin, silloin –

Nyt ovat rummut, torvet vaienneet – kuin luostari, min munkit hylkäsivät, niin aamu hiljainen ja pyhä on.

SUURESSA KAUPUNGISSA

Ui ohitseni merta kaupungin nyt tuo, jo tämä, toinen toisen jälkeen. Vain katse silmihin, ja ohi taas. Ja urut soivat humisten.

Ui ohitseni merta tyhjyyden nyt tuo, jo tämä, pisar toisen jälkeen. Vain katse arkkuhun, ja ohi taas. Ja urut soivat humisten.

Ui ruumissaatto merta kaupungin. Tuon, tään se kohtaa, toisen toisen jälkeen. Vain katse arkkuhuni, ohi taas. Ja urut soivat humisten.

VIIMEINEN TAHTO

Mun ratsuni! Mulle se tuokaa! Suin vaahtoavin ja kupein värisevin. Viha polttaa päätäni mun, ja silmä palaa. Mulle jo tuokaa mun ratsuni!

Nyt seuratkaa! Välkkyvin miekoin! Sotatorvien äänet, sotahuudot kuulen. Savun, hurmevirtoja nään, savun nään ja liekit. Välkkyvin miekoin nyt seuratkaa!

Hei, voittohon! Vapise, tanner! Haju ruudin ja ruumiit. Eespäin järkkymättä. Päin tulta käytävä on, kun liput liehuu. Vapise, tanner! Hei, voittohon!

Nyt kuolla voin! Vihamies on lyöty! Osu rintaani, luoti! Silmä riemuun murtuu: mun maani voittanut on! Se elää, elää! Vihamies on lyöty! Nyt kuolla voin!