YSTÄVÄMME KASAKKAKAPTEENI.

Tukholman-Haaparannan välisessä pikajunassa matkustava yleisö oli näihin aikoihin kansallisuudeltaan mitä kirjavinta. Siellä näki tummapintaista, näki vaaleanahkaista, siellä kuuli kaikkia maailman kieliä yhtenä sekasotkuna. Siellä, istui englantilainen diplomaatti kaikessa rauhassa saksalaisen agentin kanssa, venäläinen upseeri vasta Muurmannilta paenneen saksalaisen sotavangin kanssa. Kaikki olivat samanarvoisia matkustajia.

Tällaiseen seurakuntaan jouduimme mekin, Seilori, Suvi ja minä, eräänä talvisena iltana. Tilanahtauden takia emme saaneet omaa vaununosastoa, saati sitten makuupaikkoja. Eräässä osastossa löysimme vielä tyhjän sohvan, ja sen valtasimme tätä puolentoista vuorokauden matkaa varten.

Ennestään oli siellä kaksi matkustajaa, joiden kansallisuuden jo pikainen silmäys kavalsi. Toinen oli tyypillinen mooseksenuskolainen, nokkaeläin, niinkuin Suvi heti sanoi, toinen, komea, tummapintainen slaavi, oli serbialaisen upseerin puvussa, joskin vähän vaillinaisessa. Toinen olkalappu roikkui irtonaisena, toinen oli vallan poissa, säärikääreet löystyneet ja valuivat nilkkoihin. Edessään pöydällä oli puoliksi tyhjennetty whiskypullo, ja sen tyhjempi puoli oli nähtävästi hellittänyt miehen kielen kantimet, sillä puhetta tuli aivan satamalla.

Ensi töikseen hän esittäytyi meille, kertoi olevansa kasakkakapteeni, ollut vuoden ajan järjestelyupseerina Serbiassa, nyt saanut lomaa ja palasi Italian-Ranskan-Hollannin-Ruotsin tietä Pietariin, jossa kaunis nuori rouvansa ja hyvä viinikellarinsa häntä odottivat.

"Vaan mitä kieltä herrat mieluimmin puhuvat", kysyi hän sitten. Tähän asti oli hän yksinpuhelussaan käyttänyt ryssää.

Ilmoitimme venäjänkielentaitomme olevan vaatimattoman, vaan ehkä tulemme toimeen englanninkielellä.

"Oh yes, but I speak very badly. Aber gewiss sprechen Sie deutsch?"

Hyväksyimme ehdotuksen. Sitten esitti hän seuralaisensa suunnilleen seuraavasti: "Tämä kaveri tässä, saanko esittää", — silloin me kaikki kumarsimme ja mukisimme nimemme (minä en kiireessä keksinyt muuta nimeä kuin Sevastopol) — "on juutalainen ja kulkee ranskalaisella diplomaattipassilla. Tapasin hänet Parisissa, ja kun meillä molemmilla on matka Pietariin, olemme matkustaneet yhdessä. — Minä en muuten tykkää juutalaisista ollenkaan", lisäsi hän esittelynsä lopuksi.

Koko esittelyn ajan oli juutalainen tehnyt epätoivoisia eleitä käsillään ja silmillään lopettaakseen puheen, vaan sitä tuli niin äänekkäästi, että se kuului muihinkin vaununosastoihin suljettujen ovien läpi.

"Ehkä saan tarjota herroille lasin whiskyä; minulla on sitä viisi pulloa, kyllä ne Pietariin asti riittävät", sanoi kapteeni osoittaen hyllyllä olevaa pakettia. Muuta matkatavaraa ei hänellä ollutkaan. — Mies näytti tuntevan "mukavastimatkustamisen" taidon. Yön kuluessa muuttui seurustelu yhä vilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi. Seilori "pumppasi" kapteenilta tietoja, ja kapteeni kertoi auliisti minkä kerkisi, kunnes juutalainen kuiskutti jotain hänen korvaansa.

"Höö", pääsi häneltä; "tämä juutalainen sanoo, että te olette saksalaisia spioneja, vaan minä sanon, että te olette niitä kaikkein reiluimpia miehiä. Prosit. Ei välitetä tuosta juutalaisesta mitään." Ja hän kajautti kasakkalaulun, että akkunat tärisivät.

Pari kertaa oli junailija jo käynyt häntä rauhoittamassa, vaan yhä hän lauleli ryssäläisiä laulujaan, kunnes aamuyöstä lyykähti nukkumaan.

Seuraava päivä alkoi ja jatkui samoissa merkeissä iltaan saakka. Sillä aikaa kun seuralaisemme olivat ravintolavaunussa, merkitsi Seilori paperille saamansa tiedot, ja heidän palattuaan jatkui kuulustelu edelleen. Juutalainen yhä katseli meitä epäluuloisesti eikä sanottavasti ottanut osaa keskusteluun. Hänellä oli asiakirjasalkku kainalossa. Salkkuaan varjeli hän kuin silmäteräänsä laskematta sitä käsistään edes hetkeksi. Arvaten salkun sisältävän hyvinkin tärkeitä papereita, päätimme koettaa saada sen haltuumme. Edellisenä yönä oli hän istunut sen päällä nukkuessaan, eikähän vaatisi suurtakaan taitoa siepata se sieltä ja sitten hypätä junasta. Minä päätin koettaa.

Juutalainen oli kait kuitenkin havainnut meidän himokkaat katseemme, sillä illalla vaati hän konduktööriltä yksityisosastoa ja pitkien puheitten jälkeen sen saikin. En siis saanut yrittää ryöväystä. Kapteenin vei hän mukanaan yksityisosastoon.

Haaparannan tullissa tapasimme aamulla taas kapteenimme. Hän oli aina yhtä iloisella tuulella ja heti meidät nähtyään pärähti laulamaan.

Whiskyt olivat loppuneet ja se vähän suretti, "vaan onhan minulla Pietarissa hyvä viinikellari", lohdutteli hän. "Tulkaa sinne minun vieraikseni nyt kanssani, hyvänä pidän, minulla on kaunis rouva."

Lupasimme tulla jonkun toisen kerran. Matkalaukussamme oli pari pulloa geneveriä, joista toisen annoimme hänelle evääksi.

"Ah, genever, tästä minä pidän", sanoi hän pulloa taputellen, nousi sitten ajuriin ja vielä kaukaa joen jäältä huiskutti kädellään hyvästiksi.

Siltä mieheltä ei ainakaan puuttunut elämänhalua.