KOSKENLASKIJOINA.

Muutaman päivän kuluttua olimme taas polulla pohjoista kohti. Ikävä oli erota Hallan suopeista suojista — —

Ukko saatteli meitä Löytöjoelle saakka parin virstan verran. Kohisevan puron yli kaartuvalla sillalla pysähdyimme innokkaasti keskustellen ja katsellen veden kuulaita kierteitä. Äkkiä Ukko kesken puhettaan huudahti: "Katsokaas pojat, tuolla on hauki", ja osoitti sormellaan pientä suvantopaikkaa, jossa valkoiset sakkatäplät vain hiljalleen pyörähtelivät. Siellä, tummasammaleisen kiven kupeessa lekottelikin hauenvonkale.

Seuraavassa hetkessä pamahtivat Villamon ja minun pistoolit kuin yksi laukaus; pohjamuta vain kiehui kiven vieressä.

Suvi sanoi, että kyllä hänkin olisi kerinnyt ampua, vaan kun ei tähtäin ollut tarkistettu.

"Ei tainnut osua", sanoi Ukko kiiruhtaen vesirajaan. Hetken kopeloituaan sameavetistä kivensyrjää nosti hän sieltä noin kilonpainoisen hauen, jonka pää riepotti vain etuevistä kiinni ja keskiruumiissa paistoi sormen mentävä reikä.

"Jos näin aina käyttelette aseitanne, niin turvallisesti voitte kulkea vaikka ryssän komppanian läpi", sanoi Ukko. "Tämän minä vien muistoksi kotiini."

Virsta virstalta katkeili taas taival, enimmäkseen jalkapatikassa, harvemmin hevoskyydillä. Laiskoja kulkijoita olivatkin sen puolen kievarihevoset. Eräästäkin kievarista ennen Kitkalle saapumistamme otimme kaksi kyytihevosta vahvistettua taksaa vastaan, mutta niillä ei olisi kunniaa niittänyt olympialaisissa. Eivät edes alamäessä pistäneet hölkäksi. Oikin kanssa käyttämämme kaakin hylkäsimme tielle jo kolme kilometriä kuljettuamme, Suvi vain sanoi, että kun kerran on ottanut viedäkseen, niin vieköön perille saakka.

Ero kyytimiehestämme ei ollut erikoisen hellä, hän kun vaati kyytimaksua koko matkalta, — mutta pieniähän ne ovat sellaiset riidat.

Korojoella odotteleva veneemme jo itkeskeli, kun viikon viivyimme matkalla. Taputtelimme sitä kuten Väinämöinen muinoin omaansa — vaikka meidän veneemme oli mielestämme paljon parempi kuin hänen — ja vieräytimme sen omaan elementtiinsä. Nythän se taas saisi kantaa rakkaita isäntiään pitkän matkan. Mutta tietämättömät olivat vielä tulevalla matkalla koettavat kolaukset.

Seurueemme oli jo lähes kaksinkertaistunut: Hallasta lähti mukanamme muuan nuorukainen pyrkien leirille; sitäpaitsi oli Villamo antanut pettää itseään jossain koirakaupassa, ja sen johdosta saimme vuoronperään taluttaa karvaista piskiä, jota asiantuntijat kutsuivat pystykorvaksi. Kyllähän sen korvat tavallisen pystyt olivatkin, mutta Auttikönkäällä ne jo löivät luppaa. Vili oli sen nimi, ja Villamo jo matkan varrella halaili sitä ajatellessaan henkilöä, jolle sen Norrbottenissa lahjoittaisi. Sen tiesin, ettei Vili koskaan Saksanmaata näkisi ja jos näkisikin, niin vain hyvin lyhyen hetken, sillä näin hyvin lihotetusta pennusta saisi erinomaisia kotlettipaloja.

Tuttuja Korojoen kysymysmerkkejä ja kahdeksannumeroita taas soutelimme Auttikönkäälle. Siinä, ennen maataivalta tapaa matkamies puraista palan, sillä veneen veto kuivalla maalla vaatii kahden puolen puhkumista.

Rantatörmältä katsellessamme ahnaaseen kallionrotkoon vaipuvia mustasilmäisiä pyörteitä pisti päähämme verraton ajatus: "Mitähän, jos hiljalleen hivuttaisimme veneen tukkiränniä pitkin alas; säästäisimmehän paljon aikaa. Kai nyt neljä reipasta miestä kykenee yhden veneen pidättelemään."

Sanottu ja tehty. Köysi sidottiin veneen perään, ja keula soljahti rännin aukkoon. Muutama metri meni aivan kuin oli ajateltu, mutta sitten tuli jyrkempi luisu. Kolme meistä hoiteli venettä laidoista, Suven hillitessä sen kulkua pylvään ympäri kierretyllä köydellä.

"Pysyykö nyt?" kysyin Suvelta, kun meidän taas piti siirtyä muutama askel alaspäin ja hellittää otettamme.

"Kyllä pysyy", huikkasi Suvi, ja me irroitimme kätemme.

Ja silloin se laukesi. Pyöreän, kuoritun paalun ympäri kierretty köysi luisti kuin rasvattu, Suven kämmenet höyrysivät, ja vene kiisi vinhaa vauhtia rännin alapäätä kohti.

Se oli komiata katsella. — Ainoa koko joukostamme, joka sai nauttia kyydistä oli Vili, se kun keskituhtoon sidottuna ei päässyt pois veneestä. Niin mielenkiintoisen kuin arvelin tällaisen huvimatkan olleenkin, aiheutti se Vilille pari päivää kestävän vatsataudin, joka myöhemmin, Kemijoen koskissa muuttui kroonilleseksi, suuresti häiriten yleistä hyvinvointiamme.

Tukkirännin suu oli tehty kapeammaksi, jotta se paremmin heittäisi tukit suvantoon, ja siihen nieluun veneemme juuttui kiinni kuin naulattu.

Näytti jo siltä, että jäisimme vallan jalkamiehiksi, niin lujassa oli vene. Metsästä noutamillamme kangilla se lopulta irtaantui, ja reippaasti laskimme alakoskeen.

Emme sentään tunteneet Autin syntyjä syviä enempää kuin sen paasiakaan ja ajoimme kivelle, petolliselle salakarille. Hetkisen pyöri vene karusellia, sitte se käänsi pohjapuolensa ylöspäin, ikäänkuin tervattavaksi. Siihen ei nyt kylläkään ollut aikaa, pääasiallisin huolemme oli saada riittävästi happea ja muita vitamiineja keuhkoihimme. Me irtolaiset tulimme kutakuinkin toimeen, mutta heikommat oltavat oli Vilirukalla, joka selkäreppujemme tavoin oli yhä kahlehdittuna veneeseen kuin kaleeriorja.

Vesi Auttikönkään alla on sentään niin kuohuista, että siinä voi hengittää aivan umpisukkelossakin, ja kun suvannon tyvenessä rannassa toimitimme inventaarion, emme havainneet suurempia vaillinkeja niin hengen kuin tavarankaan suhteen. Tosin yksi airo ja istuinlauta olivat matkanneet meitä nopeammin, vaan ne saavutimme myöhemmin rauhallisemmilla vesillä.

"Ken on Autin laskenut, laskee Imatrankin", arvelimme, ja pieniähän silloin ovat Kemijoen kosket meikäläisille. Ne laskimmekin järjestään kaikki, vaikkakin useasti pohja ylöspäin.

Koulussa oli laskutaitomme kohtalainen, vaan koskenlasku on aivan erilaista, siellä kun on sellaisia problemeja, joita ei voi ratkaista kuin paikallistuntemuksen avulla.

Viimeisessä koskessa ennen laivareittiä piti vähältä, ettemme jääneet uimamaistereiksi. Kuperkeikassa vene yritti väkisin ryöstäytyä käsistämme, kun sitä laakean kiven vieressä, pohjassa seisten, tyhjensimme vedestä. Koko veneen irtaimisto uiskenteli suvannossa, ja sieltä tukkimiehet niitä meille keräilivät, kun lopultakin perämelan varassa itsekin sinne kerkisimme.

Suvannon rannalla olevassa talossa saimme yösijan. Kysyimme, saisiko talossa ruokaa, ja emäntä vastasi jokseenkin siihen tapaan, että kun ei ole keittoa tarjottavana, ei ilkiäisi ihan pelkkää kalaakaan syöttää. Sanoimme tyytyvämme minkälaiseen ruokaan tahansa, eikä kestänytkään kuin tuokion, kun emäntä jo kantoi pöydälle pari kannua tuoretta piimää, kolme tai neljä vastaleivottua reikäleipää, lautasellisen voita ja lähes puolen metrin pituisen, riimisuolaisen, halaistun lohen. — Vaikka tapahtumasta on jo kulunut yli kymmenen vuotta, tulee vieläkin vesi suuhuni muistellessani tätä ehtoollista.

Koskenlaskussa kastuneet vaatteemme olimme ripustaneet kuivamaan pihalle ja aterioimme paitasillamme. Ei emäntä meitä silti ujostellut, jutustelihan vain kanssamme. Kuultuaan, että saavuimme vesien yläjuoksuilta, kysyi hän, kuka meillä oli laskumiehenä.

"Tämä vosmestarihan se kosket laski", sanoi Villamo minua osoittaen.

"Taidatte sitten ollakin tuttu näillä vesillä?"

"Onhan sitä tullut viiletetyksi näitäkin koskia. Tulipa tuo Auttiköngäskin lasketuksi."

"Sus siunatkoon", päivitteli emäntä, "ja elävinä pääsitte?"

"Niinkuin tässä ollaan."

Ei hän sentään Autin laskemista todeksi uskonut, ennenkuin selitimme, miten se oli tapahtunut, ja pääsipä silloin emännältä helakka nauru.

Aamulla lähtiessämme kysyimme hintaa iltaisesta, yösijasta ja aamukahvista, ja emäntä vähän arkaillen sanoi, että "olisikohan 60 penniä miehestä liikaa?"

Ajatelkaas — 60 penniä mieheen — ja me kun olimme syöneet sen puolenmetrisen lohen aivan tarkkaan, rähjänneet talon paraan huoneen likomärillä vaatteillamme ja muutenkin eläneet paremmin kuin Heinolan parhaimmassa hotellissa.

Matkustimme herroiksi laivalla Rovaniemelle, jossa taas piti tavattaman metsänhoitaja Gottleben. Veneemme oli kytkettynä laivan perään.

Lähestyessämme viimeistä laituria ennen Rovaniemeä, valtasi mielemme outo aavistus jostain vaarasta. Mitään syytä emme siihen keksineet aavistus vain käski irroittaa veneemme laivasta. Laiturissa sen teimmekin, — tosin vähän häpeillen arkuuttamme, vaikkei sitä kukaan toiselleen sanonut, — ja soutaen jatkoimme kulkua. Veneen veimme kaislikkoon kilometrin verran Ounasjokea ylöspäin itse saapuen jalkaisin kylään.

Ryssiä näkyi liikuskelevan tavallista tiheämmin kaduilla. Tavatessamme Gottlebenin kehoitti hän meitä nopeasti poistumaan metsiin. Viime viikolla oli Rovaniemi saanut 30 miestä käsittävän sotilasvartion, joka tunnollisesti tarkasti jokaisen niin junalla kuin laivalla saapuvan henkilön.

Kiipelissä olisimme olleet, jos Rovaniemelle asti nautimme höyrylaivan mukavuuksista. Taaskin oli suojelusenkelimme meitä ajoissa varoittanut. Rovaniemen-Kittilän maantielle järjestettyjen ratsupartioiden takia kehoitti Gottleben meitä käyttämään Tervolan reittiä. Vaan kun meriväki on aina erittäin, pysyimme suunnitelmassamme: vesiteitse Meltaukseen. Olivathan Ounasjoen rantatörmät sentään niin korkeat, että niiden suojassa saattoi huoletta soudella maantielläkulkijan huomaamatta.

Soutaen ja sauvoen edistyi matka Juopperiin. Kun vesitie tässä päättyi — meihin nähden —, loppuunmöimme kolhitun veneemme kievarin isännälle melkoisella hinnanalennuksella, eli 20 mk. ostohintaa halvemmalla. Koko edestakaisinmatkamme Meltauksesta Korojoen latvoille oli siis kulkuvälineiden muodossa maksanut meille 32 markkaa, josta 20 mk. tuli veneen ja 12 mk laivapilettien osalle.

Kievarin isännältä kyselimme, missä ne ryssien ratsupatrullit ovat, ja hän kertoi niiden tunti sitten vierailleen talossaan, kuljettaen eteläänpäin erästä Muurmannilta paennutta itävaltalaista upseeria. "Jos kerkisitte tänne tiimaa aikaisemmin, olisitte saaneet yhden matkatoverin lisää", sanoi hän lopuksi.

Nahkainen pieksunpohja sai taas kyytinsä metsätaipaleella pyrkiessämme läntiselle rajalle pitkin sotkuisia polkuja. Niitä kulki siellä ristiin rastiin, joten tuppasi eksyttämään. Konttijärvella oli pakko kysellä suorimpia suuntia Orajärvelle, ja kun Pellon poliisi sattumoisin oli talossa, suostui hän oppaaksemme. Kerroimme Orajärven puolessa valtion metsissä alkavamme suurehkoja metsänleimuita, ja poliisikin, valtion virkamiehenä katsoi vähän kuin velvollisuudekseen antaa meille virka-apuaan.

Kautta rantain koetimme saada tietoomme, miten olot kuluneen kuukauden aikana olivat rajalla muuttuneet.

Komppania ryssiä kuului vetävän puhelinjohtoa jokirantatietä pitkin Muonionniskaan. Eilen olivat Pellossa, tänään kai jo Orajärvellä.

Vai komppania ryssiä? Teki mieli muuttaa matkasuunnitelmaa, mutta kun kerran tuli puhutuksi, niin mennään vain.

Puolimatkassa poliisi sitten osoitti meille tuskin havaittavan polunpään sanoen sen johtavan Orajärvelle. Itse läksi hän Pelloon. Kiitimme opastuksesta ja keventynein mielin astelimme edelleen.

Polusta eksyimme jo ensimmäisellä kilometrillä Kun kompassin mukaan olimme kulkeneet toista tuntia, ja lehmien iltahuudon hetki oli käsissä, aukeni eteemme kaunis järvimaisema. Parvi pyitä pyrähti läheisiin puihin, emmekä suinkaan päästäneet tilaisuutta ohi. Kolmesta pistoolista tuli kuulia kuin Masurilla kranaatteja, ja kaamea kaiku kiiri yli iltatyvenen järven.

Vasta kun ammuttavia ei enää näkynyt, havaitsi joku kylän järven toisella rannalla. Orajärvi oli siis jo edessämme, ja tällaisella pauhinalla olimme ilmiantaneet tulomme. Jos siellä nyt majaili komppania ryssiä, saimme varmasti lämpimän vastaanoton.

Kuljimme varovaisesti järven etelärantaa. Metsä lyheni ja muuttui leveäoksaiseksi typpyrämänniköksi, vaihtuen alavammalla rantamaalla leppäviidakoksi.

Olimme jo lähellä maantietä. Sieltä kuului kärryjen kolinaa ja ryssien molotusta. Kylässä kalkahtelivat karjankellot, joku pahansisuinen koira ärhenteli järvelle päin, ja lehmitarhassa karjapiiat lauloivat ihastuneille ryssille:

"Sydämestäni rakastan sua elinaikani"

Aurinko teki laskuaan, mutta ilma oli vielä paahtavan kuuma. Makasimme pensaikossa maantien varrella odotellen liikenteen asettumista. Kun ketään ei enää ollut näkyvissä, juoksimme nopeasti tien takana aukeavan, parisatametrisen, kantoisen raivion yli metsään. Vilikin, joka matkamme varrella oli haukkunut kaikki elävät käärmeitä myöten, aavisti kaiketi hetken tärkeyden ja liputteli välissämme matalana kuin kärppä sivuilleen vilkaisematta Ei kuulunut jälkeemme paukkuja eikä muutakaan papatusta. Jäljelläoleva penikulmainen taival rajalle ja soutu — tai vaikkapa uinti — yli Tornionjoen oli enää vain leikkiä.

Yö taisi olla jo puolessa, kun tukkisuman yli käyden ja kontaten pääsimme Naamijoen suuhun raketulle tullituvalle. Siellä tiesimme olevan useita veneitä, joista toki voisimme yhden "lainata". Yllätyksellä kuitenkin totesimme, että kaikki veneet olivat nostetut maalle noin kymmenisen metrin päähän vesirajasta. Airoja ei näkynyt, ei sauvoimiakaan. Olivat nähtävästi varustautuneet tämäntapaisten lainaamisten varalta. "Emme sentään uimaankaan lähde", arvelimme, Tullitalo oli pimeänä, ja akkunan läpi kuului selkää karmiva kuorsaus. Hiiviskelimme kuin murtovarkaat nurkissa ja hetken kuluttua löysimme sauvoimia, airot kai olivat lukkojen takana.

Rantatöyräälle vedetyistä veneistä valitsimme meille sopivimman ja käsivarassa kannoimme sen äärimmäisen äänettömästi veteen. Vain rantahiekka narskahteli anturoitten alla.

Pian soluimme pehmeässä läpinäkymättömässä usvassa kohti turvallisempaa rantaa. Tuli taas mieleen kuten monasti ennenkin kysymys:

Kuinka voi tällaisella kapealla vesirännillä olla niin suuri vaikutus ihmisiin ja heidän elämänsä juoksuun? Tällä puolen ei henkemme ollut sääskenkään veroinen, ja tuolla usvantakana, jonne olimme matkalla, pidettiin meitä verrattain kunniallisina kansalaisina, joiden päästä oli vaarallista mennä taittelemaan hiuskarvoja.

Keskellä jokea pääsi meidän tavallisesti niin surunvoittoinen olemuksemme kahleistaan ja täyttä kurkkua kajahutimme "Die Wacht am Rhein".

Riikin rannalla kannoimme muistaakseni veneen kaksi kertaa niin pitkälle vesirajasta kuin se oli ollut toisella puolen. Nimittäin, ettei luultaisi, että joku huolimaton ja hutilus oli sitä käyttänyt. Suotakoon anteeksi, jos teimme tuhmasti, vaan olihan mieliimme aina teroitettu, että täytyy olla varovainen toisen tavaran kanssa.

Jarhoisten kievari oli täyteen sullottu. Saimme sentään tilan lattialle ilman patjaa ja peitettä, jopa ilman lakanaakin.

Katselin paraikaa ihanaa unta suurista harreista ja kimaltelevista vesipyörylöistä, kun ovi aukeni, ja ruotsalaisen rajavartioston aliupseeri karjaisi:

"Onko täällä ketään, joka on tullut yöllä rajan yli?"

"Nej då", vastasimme sointuvimmalla Skånen murteella.

Ovi painui jälleen kiinni. — Taaskin oli tunnettu kielitaitomme pelastanut tilanteen.

Hetken kuluttua nousi nurkasta mies, joka yöllä saapuessamme oli jo nukkumassa. Se kuva pysyy aina mielessäni: Naama rehevä ja silmät kuin päivänpaiste, hattu pohjolan jätkien viimeistä kuosia, takki väljä, ruskehtava; housujen takalisto roikkui polviniveliin asti, pieksut, alkujaan pitkävartiset, poimuttuivat tsaarimaisesti nilkkoihin.

Siinä oli Iisu Manninen, koettu mies Pohjolassa.

Vaan oli muitakin matkustavaisia. Oli kolmattakymmentä Kuolasta paennutta saksalaista ja itävaltalaista sotavankia, joita nyt saatettiin ihmisten ilmoille.

Kaamea oli heidän matkansa ollut yli tuntemattomain kiveliöiden. Yhden tovereistaan olivat sinne haudanneet käsin kaivamaansa kuoppaan, toinen oli sairaana ja verisin jaloin jäänyt muutamaan tunturimajaan lappalaisten hoidettavaksi, eivätkä muutkaan olleet kehuttavassa kunnossa.

Siitä huolimatta ei miesten mieli ollut matkalla masentunut. "Takaisin rintamalle", oli tunnuslause, "ja nyt näytetään ryssille, miltä keripukki tuntuu". Kuudella, hevospelillä matkasimme maanteitse Ylitorniota kohti. Jouduin Iisu Mannisen ja viiden saksalaisen kera ensiksi saamiimme ajoneuvoihin. Ne olivat tarkoitukseen varsin sopivat. Nelipyöräisille asetettu lavetti, jossa selkä selkää vasten istuimme. Jalat roikkuivat joko alaspäin tai takaviistoon, riippuen vauhdista. Iltapäivällä arvelimme saapuvamme Ylitornioon.

Kokeellisemmat uutiset kerrottuamme aloimme laulaa. Eihän sotamies, ja varsinkaan saksalainen, voi olla laulamatta missään tilaisuudessa. Minä kuulin kerran Berliinissä, enkä suinkaan ainoata kertaa, kvartettilaulua sellaisesta paikasta, missä meikäläinen tavallisesti vain vaatimattomasti ähkyilee.

Pitkällä matkalla ehdimme laulaa koko saksalaisen sotilaslaulukirjan kannesta kanteen ulkomuistista. Sitten Iisu esitti yksinlaulua, ja kun en Klemetin kansanlaulukokoelmissa ole esittämäänsä laulua havainnut, panen tähän siitä pari värssyä:

Helpäsinkin kaupungissa, senpä lahten rannalla, Siellä se ompi pojilla se koti komia. Sum prallai prallai prallalalei, sum prallai praalialalei, Siellä se ompi pojilla, se koti komia.

Korkiat kivimuurit kivestä tehty on, Ei sovi poikain sanua, että olen koditon. Sum prallai — — —

— Ja pojat iloissansa he arpaa nostavat, Vaan ilo heiltä haihtuu pois, kun kiväärin he saa. Sum prallai — — —

Saksalainen laulu "Ich hatt' einen Kameraden", oli mielestämme saatava suomalaiseen asuun. Kun meillä oli suuret runolliset taipumukset, emme malttaneet jättää asiaa lepäämään, vaan aloimme käännöstyön heti. Laulun alku- ja keskiosa tuntuivat suomennettuina vähän ontuvilta, loppuosan sensijaan hyväksyimme Suomen armeijaa varten. Kaikkihan sen tuntenevatkin:

Hampuri on kaunis kaupunki, niinkus näät Helsinki on vielä kauniimpi, niinkus näät, j.n.e.

Puhelimitse olimme tiedoittaneet tulostamme Ylitornion majataloon, ja saapuessamme odottikin siellä jo valmiiksi katettu päivällispöytä. Saksalaiset iskivät hanakasti lihapulliin, eiväthän he ainakaan yhteen vuoteen olleet sellaista ateriaa nähneetkään. Ruokailemaan ruvetessamme oli isäntä vihjaissut minulle, että "tuolla kaapissa on sitten palanpainettakin. Ottakaa sieltä, jos niille kelpaa". Ja näyttipä kelpaavan.

Tapasin majatalossa myös muutamia Itäisen ja Läntisen etapin miehiä matkalla hommiinsa Suomeen. Varoitimme heitä kulkemasta liian suurissa joukoissa, koska se olosuhteiden herkistämissä ihmisissä herättäisi epäluuloja. Näissä pohjoisissa harvaan asutuissa seuduissa kulkee huhu usein nopeammin kuin valtion posti ja kulkiessaan kasvaa, joten alkujaan viisimiehisen joukon suuruus on huhun mukaan lopulta viisikymmentä.

Simon kahakka oli sittemmin yksi seuraus tällaisen isomman joukon liikehtimisestä.

Tieto saksalaisten sotavankien saapumisesta oli ehtinyt edellämme Karunkiin. Uteliaisuudesta, enemmän ehkä sentään osanotosta, oli väkeä, pääasiassa naisia, kerääntynyt asemalle. Kahvia, suklaata, voileipiä ja savukkeita tarjottiin ilmaiseksi. Meitä etappimiehiäkin luultiin kai sotavangeiksi, koska saimme samanlaisen trahtamentin kuin toiset. Ulkomuotomme saattoi ehkä antaa tukea tälle luulolle. Muuankin rouva tarjosi minulle savukelaatikkoa, jolloin tokaisin:

"En minä ole mikään sotavanki — ainakaan toistaiseksi."

"Älkää viitsikö, kyllä minä näen, ottakaa pois vain."

Otin kiitollisuudella almun vastaan, sillä Suomesta tuomamme tupakkavarasto oli matkallamme jaettu ja kulutettu.

Karungissa tiet erkanivat, saksalaisten kotimaahansa, meidän Haaparantaan, jossa hoitokomitea jo odotteli meitä ja matkamme tuloksia.