ASEITA ETAPILLE.

Suomessa toimivat etappimiehet olivat pyytäneet saada "kättä pitempää", aseita, joilla hädän tullen voisi selvitä parista santarmista kerrallaan. Ruotsissa oli senlaatuinen tavara kuitenkin jo miltei loppuunmyyty, Kristianiassa niitä vielä jonkun määrän saimme kerätyksi eri kaupoista, saimme sekä pitkiä että lyhyitä, ja Suven kanssa päätimme kuljettaa ne rajan yli Suomeen.

Haaparannassa tapasimme vanhat tuttavamme kemiläiset luotsit, Allu Jokisalon, Konstu Aspegrenin ja Winterin. He olivat vastikään, jokainen luonnollisesti eri päivinä, tuoneet kalliit lähetyksensä Ruotsin puolelle, vaan sanomat, jotka heiltä kuulimme eivät olleet ilahuttavia: "Reitti", se on "pitkäreitti" eli junamatka Etelä-Suomesta Kemiin, oli miltei kokonaan tukossa; ainoastaan sellaiset henkilöt, jotka tunsivat matkustamisen taidon sikäläisissä olosuhteissa ja osasivat suhtautua tilanteisiin, saattoivat ja uskalsivat lähteä taipaleelle Kemin reitille. Niille taas, jotka vähemmän olivat liikkuneet maailmalla, tuntui matka kotiseudultaan pohjoiseen siksi uskalletulta urotyöltä, että he tällä hetkellä jäivät kotinurkkiinsa odottamaan suotuisampaa hetkeä.

Tähän kaikkeen oli vaikuttanut ryssien ja heitä hännystävien Suomen alamaisten toiminta, joka tosiaankin oli jo muodostunut meikäläisille varsin tungettelevaksi. Maisteri Hällforsin luona Kemissä, jossa santarmit viime värväysmatkalta palatessani jo olivat käyneet, oli Aspegrenin kertomuksen mukaan uudelleen toimitettu kotitarkastus. Koska tiesimme minkälaisia tavaroita hänen talonsa sisälsi, pelkäsimme pahinta. Kuulimme kuitenkin, että "Pastori" oli ajoissa — eikä suinkaan liian myöhään — muuttanut persoonallisen asuinmajansa turvallisempaan paikkaan, — josta muuten meidänkään kesken ei edes kuiskaamallakaan mainittu.

Eräänä lopputammikuun ehtoopäivänä istuin Suven kanssa hotellissa päivällistä syömässä. Siellä kohtasimme taas kuuluisat luotsit. Tänä iltana aikoivat he palata Kemiin ja kehoittivat seuraamaan mukanaan. Kun matkareppumme jo olivat kunnossa, suksemme tervatut, pieksumme rasvatut, päätimme lähteä.

Sovimme niin, että seitsemän aikaan illalla yksitellen ja eri teitä kulkien kokoonnumme asemantakaiseen metsän reunaan. Jäljessämme oli näet liikkunut pari torniolaista häntyriä, ja toinen heistä istui paraikaa ravintolahuoneessa koettaen varkain saada korviinsa edes jonkun sanan keskustelustamme. Halkopinojen takana metsän reunassa sitten tapasimmekin toisemme ja hävisimme puitten varjoon. Ei siinä turhia rupateltu, kukin lykkäsi vain lylyään pehmeässä lumessa. Parisen kilometriä pysyteltiin metsässä, sitten uskallettiin jo aukeammallekin, ja nyt kulki matka pitkin Ruotsin rantaa kohti etelää. Pimeässä en tuntenut seutuja, enkä niitä tarkastellutkaan, sillä hiihtihän kokenut Jokisalo edellä. Silloin tällöin pysähdyimme kuuntelemaan, vaan hiljaista oli kaikkialla: edessä pimeä lakeus, takana taivaalla vähitellen häipyvät Tornion ja Haaparannan valoheijastukset.

Metsässä oli lumi pehmeää, hiihtäjä pujotteli siinä äänettömästi kuin kettu puiden välistä. Jäällä sitävastoin oli tuuli piessyt lumen karkeaksi hangeksi, ja hiljaisessa yössä kuului suksen kahina kilometrinkin päähän. — Ruotsin ranta häipyi pimeyteen, kun Jokisalon vainun mukaan koetimme seurata valtakuntien rajaviivaa, voidaksemme mahdollisen yllätyksen sattuessa päästä puolueettomien turviin. Lähestyimme kohtaa, jossa aioimme poiketa kotoisille vesille. — Hiihtelin Allun sivulla, ja hän selitti, että erään pienen saaren luona on ryssien vartio. Jos pääsemme näiden vartioiden välitse sisäsaaristoon, säästymme ainakin puolentoista penikulman hiihdolta. Päätimme yrittää, olihan varusteinamme neljä kivääriä; vaikkakin ainainen voimassaoleva kirjoittamaton laki sanoi, että "etappitiellä ei saa ampua ketään muuten kuin äärimmäisessä hädässä."

Yhä useammin pysähdyimme kuuntelemaan, ja kohta häämöitti pimeästä eteläisempi vartiopaikka satakunta metriä rajasta. — Kaikkialla oli rauhallista. Latasimme kiväärit valmiiksi ja Jokisalo johdossa lähestyimme harvassa jonossa salmea. — Lieneekö vahti ollut saaren toisella puolen vai lieneekö nukkunut, häiritsemättä vain pääsimme läpi ja nyt luulimme olevamme turvassa. Sivuutimme Puuluodon, (muistaakseni pohjoispuolitse), ja taivaalla heijastuivat jo Kemin tulet. Edessämme aukeni aava jääkenttä, jolla suksi juoksi liukkaasti. — Noin puolen kilometrin päässä reitistämme näkyi eräällä saarella tulia. Siellä oli ryssien ratsastava osasto. Vahtisotilas lie kuullut suksiemme kahinan hangella, sillä äkkiä alkoi saarelta kuulua kovaäänistä huutoa, jonka jälkeen kavioiden kapse jäällä ilmaisi, että ratsut olivat liikkeellä. Äänet lähenivät, ne tuntuivat kiertelevän edestakaisin ja etsivän kuin setteri peltopyitä. Makasimme jäällä Iitteinä kuin imupaperi, kiväärit valmiina. — Tuntui jo verenhaju nenässä, oli kuin olisi odottanut karhua haaskalle; ero vain siinä, että itse olimme sekä haaskana että "kyttänä". Tällä kertaa ei karhu löytänyt haaskaa, sillä vahtisotilas oli kai erehtynyt äänen suunnasta. Kerran kyllä olivat ryssät niin lähellä, että saatoimme erottaa kuusi sivusuunnassa nopeasti liikkuvaa varjoa, vaan sitten äänet loittonivat ja häipyivät vahtikojulle.

Päätimme odottaa paikoillamme hetkisen, kunnes ryssät rauhoittuisivat. Eikä lepo muutenkaan haitannut. Olkapäätä pakotti raskas taakka, ja kurkkua kuivasi hiihdon jälkeen. — Puukolla hakkasimme ohuen pintajään puhki, jonka alta saimme suolatonta vettä.

Levättyämme nousimme taas suksille, ja luoto luodolta edistyi matkamme. Eikähän tämä matka ollut mitään hiihtoennätyksiä tavoitteleva, vaan sen sanon suoraan, että kun Karihaaran sahan tulet pilkahtivat näkyviin, tunsin itseni perinpohjin "hakatuksi". Puolustukseksi mainittakoon, että lähes kaksi viikkoa olimme istuneet junassa miltei yhtä mittaa.

Lähestyttiin Karihaaraa, ja luotsien arvelujen mukaan saattoi sielläkin nykyjään olla ryssiä. Lautatarhan sivuitse nousimme maihin, emmekä tavanneet mitään elonmerkkejä. Winter oli, väsymystä syyttäen, jäänyt jäälle lepäämään, kehoittaen meitä toisia jatkamaan matkaa, mutta kun olimme onnellisesti sivuuttaneet lautatarhat, saavutti hän meidät sangen reippaana ja oikaisi rautatien ylikäytävältä suoraan kotiinsa. Me toiset taakkoinemme ohjasimme tiemme Jokisalon Allun asuntoon, joka sijaitsi kaupungin itäpuolella Tervaharjulla. Matkaa oli jäljellä ehkä kilometrin verran, mutta se taival oli raskain. Ensin nousu aukealle peltotöyräälle, siitä 300 metrin lasku Allun talon tuikkivia tulia kohti. Puolimatkassa oli aita ja siinä veräjä, josta oli vapaa pääsy, mutta siksi heikoilta tuntuivat pohelihakset, että otin alamäessäkin pienen paussin ja huilasin veräjällä hetkisen, jotten vallan kontaten tarvinnut mennä sisälle. Kello oli silloin kaksi yöllä ja kello seitsemän olimme lähteneet Haaparannasta.

Jokisalon emäntä kertoi jo useampana yönä odotelleensa matkamiehiä palaaviksi, ja nytkin oli hänellä kahvi ja ruoka lämpimänä. Lattialle laitettu vuode houkutteli puoleensa emmekä hommissamme enää turhia siekailleet. Kun yöpuulle ruvetessani vaihdoin hikimärän paitani kuivaan, huomasin, että repunviilekkeet olivat hanganneet olkapääni verilihalle.

Väsyneitä kun olimme, nukuimme aamusta puolipäiviin. Sitten aloimme järjestellä lähetyksiämme. Pistoolit järjestimme riviin, patruunat kaadoimme repuistamme lattialle, ja järjestely alkoi:

"Tuo pistooli viedään sille miehelle ja noin monta patruunaa, tuo sille, tuo sille; tuo pitkällekantava annetaan sille miehelle, siellä on oikea mies sen käyttäjäksi; tuo huono rämä annetaan taas sinne, ei hän paremmallakaan mitään tee." Pistooleja oli monenlaisia ja -kaliiperisia, samoin myös patruunoita. Lattialla olevasta kasasta niitä noukimme ja lajittelimme, kun huoneeseen hyökkäsi eräs meikäläisiä useasti kyydinnyt ajuri. Hän kertoi olleensa asemalla junaa vastassa. Siinä odotellessaan tuli santarmi hänen luokseen kysyen, missä on Tervaharju ja Allu Jokisalon asunto. Käski ajurin odottamaan, kunnes hän olisi syönyt.

Santarmin poistuttua asemahuoneeseen sanoi ajuri tunteneensa jotain erikoista olevan tekeillä. Kyllä hän sen tiesi, ettei Allun luota tavallisissa olosuhteissa mitään löydettäisi, mutta nyt tuntui siltä, että joku vaara uhkaa meikäläisiä. Ja niin hän nykäisi ohjista ajaen täyttä laukkaa Allun luo.

"Enkös minä arvannut, että ne perkeleet haistoivat teidät", sanoi hän, nähdessään asevarastomme kamarin lattialla.

Kiiruusti sullottiin tavarat takaisin reppuihin. Jokisalo tarkasti varmuuden vuoksi piironkinsakin, jottei sinne jäisi mitään vaarallista, ja kohta painuimme hämärtävään metsään. Ajuri kiirehti takaisin asemalle tuodakseen santarmin tyhjään taloon. Hämärtävässä metsässä ja pehmeässä lumessa ei hiihtäminen ollut niinkään helppoa. Allu toimi johtomiehenä, me Suven kanssa rähmäsimme taakkoinemme jäljessä. — Kun ristiin yli rinnan roikkuu kaksi kivääriä, ja selässä viipottaa kolmikymmenkiloinen patruunasäkki, saa huoletta jättää hiihtoennätykset mielestään. Allu kohensikin Suven taakkaa, ottamalla hartioilleen molemmat kiväärit; minä manailin ja kannoin ristini.

Aikomuksemme oli oikaista metsän halki maantielle Kemijoen sillan yläpuolelle. Miten lie Allu kuitenkin hämääntynyt pimeässä metsässä, kun muuatta mäkeä laskiessamme töksähdimme ryssien kasarmin aitaan juuri sillan kohdalla.

Teimme äkkikäännöksen, mutta eihän se haaroihin asti ulottuvassa, pehmeässä lumessa niinkään nopeasti käynyt, ja pihamaalla seisoskeleva vahtisotilas huomasi meidät.

"Stoi, stoi, kto tam, tsort vasmi!" kuului jälkeemme, kun kiirehdimme suojelevan metsän helmaan. Joukko ryssiä lähti nähtävästi jälkeemme, sillä neljännestunnin kuulimme heidän ulvovan metsässä kuin sudet haaskalla.

Kun äänet häipyivät, hiljensimme kulkuamme, kiersimme maantielle, hiihtelimme sitä myöten Paakkolaan asti ja poikkesimme majataloon kahville. Yö olikin jo vierähtänyt aikaiseksi aamuksi, ja tulia syttyi siellä täällä taloihin. Majatalon vanha kello näytti alun viidettä tuntia.

Majatalon isäntä oli jo valveilla. Hän arvasi, ettemme aivan ilman aikojaan olleet lähteneet yölliselle matkalle, sillä vielähän näinä aikoina saattoi päivälläkin kulkea, kutsui meidät kamariin, tarjosi kuumat kupit ja kysyi, mikä Kehno teitä nyt oikein riivaa, kun tuollaisella hopulla kuljette. Kuultuaan matkamme vaiheet, arveli hän viisaammaksi saattaa meidät viipymättä Rovaniemelle, koska hänen — merkityn miehen — taloon ryssät voisivat saapua minä hetkenä tahansa.

Talosta saimme kahdet komeat turkit, reslareen ja pikkumiehen kyytipojaksi. Reen perässä istuimme turkeissamme kuin tukkipomot, ja turkin sisässä oli toisessa kädessämme passi, toisessa varmistamaton pistooli. Kiväärimme hautasimme reen pohjalle heinien alle, samoin muutkin tavarat. Ensimmäinen ja kuuleman mukaan vaikein passin tarkastuspaikka Tervola sivuutettiin pimeässä huomaamatta, passintarkastajat nähtävästi nukkuivat. Vasta kun olimme parisataa metriä tarkastuspaikan ohi, kuulimme huutoja jälestämme, vaan poika kiristi vauhtia — ja taas oli yksi passintarkastaja saanut pitennettyä elinikää.

Loppumatka kului rauhallisesti Rovaniemelle saakka, jossa vasta pienen passeja koskevan riidan jälkeen majatalon isännän kanssa saatoimme ruveta toimimaan.

Sieltäkäsin lähetimme etappimiehille mukanamme tuomat aseet ynnä muut tuliaiset ja parin päivän kuluttua suuntasimme reittimme yhä itäänpäin.