MITÄ VENÄJÄLTÄ KUULUU.

Venäjälle suuntautuva liikenne oli Jäämerellä tällöin vilkasta. Joka päivä näimme suuria rahtihöyryjä matkalla Arkangeliin sotatarvelastissa. Muurmannin rata ei vielä ollut läheskään valmis, Aleksandrowskissa paraikaa vasta rakennettiin laituria suurempia laivoja varten. Perustus oli jo kaksi kertaa saatu valmiiksi, mutta meri oli sen taas sortanut. Laivojen täytyi siis toistaiseksi mennä Arkangeliin, rautatien päätekohtaan.

Vienanmeri oli kuitenkin jäässä, ja kaikki laivat saivat jäädä odottamaan satamaan pääsyä. Niitä kerääntyikin sinne maaliskuuhun mennessä lähes kahdeksankymmentä. Kun ryssät huomasivat, että jotkut kapteenit odotukseen kyllästyneinä kääntyisivät takaisin, tulivat he laivaan ja ottivat joitain tärkeitä koneosia pois, joten laiva ei päässyt liikkeelle. Niin ainakin kertoivat merimiehet.

Englantilaiset järjestivät Jäämeren sotalaivaston Kaksi brittiläistä risteilijää liikkui siellä alituiseen, ja kauppalaivoista tehtiin apuristeilijöitä varustamalla ne tykeillä. Miehistö niissä oli venäläinen.

Myöhemmin kesällä muuttui näiden apuristeilijäin esiintyminen vallan röyhkeäksi norjalaisia kalastaja-aluksia kohtaan, tulivatpa aina Norjan aluevesille asti ja veivät kalastajat mukanaan Kuolaan. Pian saapuivat kuitenkin saksalaisten vedenalaiset, ja nyt pysyi ryssien jäämerenlaivasto kiltisti Vienanmerellä. Englantilaiset risteilijätkin katsoivat parhaimmaksi poistua Thamesin jokisuulle, josta oli hyvä vetäytyä kuin koira koppiinsa.

Moni rahtilaiva löysi hautansa Jäämerellä, mutta vielä useampi pääsi perille Arkangeliin. Pitkin kesää niitä siellä "lossattiin" kovalla kiireellä, olihan taas suuria tekeillä: Romania oli saatava sotaan. Sen varusteet kun sentään olivat heikot, lähettivät Englanti ja. Ameriikka tarvittavia sotavarusteita heikommalleen.

Arkangelin-Vologdan rata oli kuitenkin kapearaiteisempi kuin Venäjän pääradat, ja sitä ryhdyttiin kiireellä levittämään, sillä tavarain purkaus ja uudelleenlastaus Vologdassa tuotti suuria hankaluuksia. Mutta kun töitä tehtiin niinkuin niitä yleensä Venäjällä tehdään, valmistui työ vasta silloin, kun Romania jo oli julistanut sodan Saksalle. Pianhan nyt kyllä olisi sotatarpeet saatu kujetetuiksi rintamalle, mutta silloin sattui se rötöskä, se Arkangelin pamaus. Vaarallisten aineiden varomattoman käsittelyn takia meni koko Romanian rintamalle aiottu sotatarvevarasto ilmaan yhdellä kertaa eikä vähitellen, niinkuin sitä kait oli haviteltu käytettäväksi ja kuten sodassa yleensä on tapana.

Silminnäkijän kertoman mukaan oli tapaus tällainen:

Lastien purkaus kävi täydellä höyryllä, ja laiturissa oli kaksikin laivaa rinnakkain, joista ulompana olevaa purettiin sisemmän kannelle ja siitä laiturille. Eräässä ulommassa laivassa tapahtui räjähdys, niin voimakas, että viereinenkin laiva räjähti. Mustanpunaiset liekit nousivat kohta taivaalle, ja voimakas tuuli painoi ne satojen metrien pituisiin tavarakasoihin laiturilla, joka kohta oli räiskyvänä tulimerenä. Se ei ollut mitään tavallista juhannuskokkoa, sillä sirpaleet lentelivät laajalti, ja ihmishenkiä tuhoutui, Ryssät eivät koskaan ole antaneet tilastoa kuolleista, mutta jotkut arvelevat lukumäärän nousseen satoihin. Englantilaiset lehdet kertoivat niitä olleen tuhansia.

Samaan aikaan kun tällainen melske kävi laiturilla, tapahtui merellä vallan kummia. Purkamistaan odotteleva ulapalle ankkuroitu laiva räjähti aivan itsekseen ja upposi, ja hetken kuluttua toinen. Silloin nostivat jäljelläolevat laivat ankkurinsa ja kiiruimmiten suuntasivat kulkunsa avoimelle merelle. Jotkut menivät saman tien Englantiin saakka, toiset palasivat takaisin satamaan.

Jonkun aikaa Arkangelin tapauksen jälkeen kuului myös Kantalahdesta paukkuja.

Sinne oli edellisenä talvena hevosilla rahdattu suuret määrä sotatarpeita aikomuksella kuljettaa ne edelleen Muurmannin rataa pitkin rintamalle. Urakalla rakennettu rata, jonka vallit sisälsivät keskimäärin 90 % lunta ja 10 % soraa, ei kestänyt kesän hellettä, ja jo kesäkuussa oli rata kuin huononpuoleinen viertotie.

Sotatarpeet jäivät siis Kantalahteen radan varteen, kunnes rata saataisiin kuntoon. Ja kovasti siellä touhuttiinkin. Työsakkiin kuului aina pomo, kuusi miestä ja yksi lapio. Vuoron perään lapiota käytettiin, ja miehet saivat palkkaa sen mukaan kuinka kauan kukin oli lapiota heilutellut. Pomo taas nosti täyden päiväpalkan joka miehestä.

Suuret tavaravarastot radan varrella olivat kiusaksi ihmisille ja esteenä yleiselle liikenteelle. Tämän oivalsi joku ymmärtäväisempi ihminen ja pisti "bachsteinin" kasan rakoon. Huomautti siitä kuitenkin lähistöllä työskentelevälle tuntemalleen suomalaiselle työmiehelle kehoittaen poistumaan paikalta noin 15 minuutin kuluttua.

Mies taas puolestaan päätti varoittaa toisia, ja kun 15 minuuttia oli kulunut, mölähti hän: "Hei suomalaiset, painukaa h—iin, nyt paukkuu!" Kaikki, jotka kieltä ymmärsivät, hävisivät kasojen luota eri suuntiin. Pakokauhu tarttui ryssiinkin, ja kohta oli salaperäinen varasto yksinään, hyljättynä. — Mitään pamausta vaan ei kuulunut.

Sitten, hetken kuluttua alkoi kasan raosta kuulua pientä pihinää, joka vähitellen muuttui pajan palkeiden tohinaksi. Laatikoiden välistä syöksähti esiin parin metrin pituinen punakeltainen liekki, kapea kuin miekan terä ja sammui ilmestyäkseen heti toisesta raosta ja kohta taas kolmannesta. Yhä tiheämmin ne tuikahtelivat, ja samalla alkoi kasan sisuksista kuulua rätinää kuin olisi joku siellä pyörittänyt jänisräikkää. Rätinä muuttui kohta rumputuleksi, ja vedellä sammuttamaton palava massa valui pitkin varastoa sytyttäen sen roihuvaksi nuotioksi. Se oli taas sellainen "Pax tecum" ryssille, osviitta, että "pankaa aseet pois, kun patruunat palavat täällä tuntureilla."

Ryssillä oli kova touhu saada selville, kuka oli suomalaisia huudollaan varoittanut. Useita vangittiin, kukaan ei tiennyt mitään. Kaikki olivat huudon kuulleet, mutta huutajaa ei ollut missään.

"No, soromnoo, kun paloi, niin minkäs sille mahtaa, — vähemmän on vahtimista", arvelivat ryssät, ja radan rakennusta jatkettiin entisellä innolla.