OIKIN MARATOONI.

Matkatavaramme pommit lähetettiin eri teitä määräpaikkoihinsa. Pietarin reitillä keksi Raivolan asemalla toimiva sähköttäjä Niemann varsin mukavan kuljetustavan. Hänellä rautatievirkailijana oli lupa matkustaa rajan yli miten usein halusi ilman, että epäilyksiä syntyi. Hän otti muutamia "esineitä" kerrallaan mukanaan vaunuun ja piilotti ne puulaatikkoon, jota ankarat tullimiehet Valkeasaarella eivät älynneet tarkastaa. Kun matkustajat olivat Pietarissa poistuneet asemalta, noudettiin tavarat taas kätköstään ja lähetettiin sukulaistensa luokse.

Pohjoisemman rajan yli oli kuljetus turvallisempaa, mutta lapikas siinä kului.

Samoihin aikoihin matkustivat auliit auttajamme toimintamme hermokohtiin järjestelytöihin, ja parin viikon kuluttua alkoivatkin asiat selvitä. Nyt emme enää tarvinneet peljätä kirjeidenkään pidätyksiä, kun saatoimme etappimiehille jakaa viidenlaisia salamusteita, joiden kokoomuksesta ei ryssillä ollut aavistustakaan, eivätkä he keinoillaan kyenneet saamaan kirjoitusta esille.

Postimerkin asento kirjekuoressa aina ilmaisi saajalle, mitä mustetta kulloinkin oli käytetty.

Kohta lähestyi se päivä, jonka olimme määränneet kohtausajaksemme Elja Rihtniemen luona Kajaanissa.

* * * * *

Varovaisuuden vuoksi nousin junasta jo Murtomäen pysäkillä, josta tepastelin metsänhoitaja Lagukselta saamani tukkimitta repustani roikkuen. Sen piti näet osoittaa, että kuljin metsähommissa. Kaupungissa yövyin metsänhoitaja Röngän luona. Nukuttuani edellisen yön kuusen juurella sääskien kynsissä, nautin nyt sen sijaan pehmeästä vuoteesta sitä enempi. Tuntui näinollen hiukan epämieluisalta, kun Rönkä aamulla herätti minut kuin kasarmissa.

"Nyt se s—n santarmi otti Suvirinteen kiinni."

Siristelin unet silmistäni ja päästyäni tolkkuuni sanoin:

"Ei se voi olla mahdollista, sillä Suvirinnehän tulee kaupunkiin vasta päivällä."

"Sitte se oli Villamo. Minä näin kuinka ne painoivat peräkkäin seminaarille päin. Kaikki poliisit ovat liikkeellä. Kyllä sinun nyt täytyy lähteä."

"Jos kerran kaikki poliisit ovat liikkeellä, niin mitäs minä siellä enää teen. Eiköhän liene viisainta, että odottelen täällä, kunnes kaupunki rauhoittuu."

"Kyllä ne perhanat löytävät sinut täältäkin. Eiköhän sittenkin ole viisainta, että menet metsään piiloon."

"Mennään sitten metsään, ettei huoneelle tapahtuisi häpeätä."

Kadulle tultuani näytti tosiaan jotain erikoista olevan tekeillä, sillä väkeä riensi Ämmälle päin kuin paraatia katsomaan.

Arvaten läsnäoloni siellä tällä kertaa hyödyttömäksi, ja kun en halunnut joutua todistajaksi mihinkään tappelusjuttuun, ohjasin kulkuni metsäänpäin vievälle kadulle. Kyllähän näissä oloissa mies aina saadaan pois kajaanilaisesta vankilasta, mietin itsekseni. Olihan meillä vielä sentään niin paljon "munitsuunia" käsillä, että saatoimme räjähdyttää vaikka yhden kaupunginosan ilmaan.

Kävelin pitkin autiota katua harmitellen, etten ollut saanut vielä Pokkia, tai Rihtniemeä käsiini, kun eräästä avatusta akkunasta kuului:

"Terve Pekka, johan olet palannut etelästä."

Huutaja oli kapellimestari Eino Wirnes, Helsingistä saapuvan salaisen postimme välittäjä. Ajatuksissani kulkien en ollut edes huomannut, mitä katua kuljin.

"Käyhän sisään, aamiainen on heti valmis."

Wirnes ei vielä tietänyt mitään sattuneesta kahinasta. Kun kerroin hänelle siitä, sanoi hän nauraen:

"Äkkiä ne ovat tämän kaupungin poliisit ja santarmit vaarattomiksi tehdyt. Vähältä piti etten yhtä jo eilen ampunut, kun tuli postia nuuskimaan."

Mainitut viranomaiset olivat jo uhkailleet Wirnestä pitemmän ajan vangitsemisella, mutta siitä huolimatta hän säännöllisesti toimitti veturinkuljettajan tuoman postin perille. Rohkea esiintymisensä piti poliisit hänestä loitolla avoimella kentällä. Sen he taas tiesivät, etteivät kotitarkastuksessa löytäisi mitään.

Söimme suuruksen kuten aikanaan Sandels, joskaan ei aivan samanlaisissa olosuhteissa, niin kuitenkin samanlaisin tuntein. (Minä kuvittelin itseäni Sandelsiksi.) Silloin saapui adjutanttikin Elias Väyrysen haahmossa harppoen pitkin santaista katua.

Mainitsin hänen nimensä akkunassa, ja tuokiossa oli hän huoneessa:

"Täälläkös sinä peijakas oletkin, ja me kun olemme tuntikaupalla etsineet metsästä."

Nyt kuulimme päivän tuoreimmat uutiset. Väyrynen kertoi:

Villamo oli saapunut junalla kaupunkiin, kävellyt kenkäpuotiin, josta osti pieksut. Astuttuaan kaupasta odottivat poliisi Pietarinen ja santarmi ulkopuolella kehoittaen seuraamaan poliisikamariin. Villamo seurasi kehoitusta. Poliisikamarin edustalla olevalla torilla jätti santarmi Villamon Pietarisen huomaan lähtien itse Ämmän sillalle päin.

Poliisikamarin portille tultuaan Villamo nähtävästi muisti erään paljon käytetyn iskulauseen, joka puhuu vapaudesta y.m. Kun jo oli parisen katunurkkaa veljeilty Pietarisen kanssa, oli jo vapaudenkin aika, ja iskulause sattui Pietarista päin naamaa sortaen hänet pakaroilleen kadulle. Näin oli saavutettu melkoinen tasa-arvoisuus, — Pietarinen oli näet puolen metriä pitempi Villamoa. Vapauttakin oli nyt tarpeeksi, ja Villamo painalsi torin poikki seminaarille päin. Santarmi oli nähnyt tämän parissa sekunnissa tapahtuneen välikohtauksen ja lähti kiivaasti otattamaan Villamon jäljestä. Villamon isänmaallinen innostus oli kuitenkin suurempi kuin santarmin, sillä hän ehätti ensimmäisenä suvannolle, jossa oli kymmenittäin veneitä. Köysi poikki vain, ja muutamilla voimakkailla aironvedoilla oli vene keskellä suvantoa. Siellä Villamo tempasi povestaan mauserin, veti sen vireeseen ja souteli rauhallisesti toiselle rannalle. Hattu ja reppu olivat jääneet poliisikamarin portille.

Jo oli santarmikin kerinnyt hengästyneenä rannalle. Kovasti käsiään huitoen huusi hän: "Ottaga giinni, ottaga giinni", tarkoittaen huudoillaan herättää toisella rannalla hommailevien tukkimiesten huomiota. He, luullen voivansa nyt toimittaa jotain suurta, kerääntyivät puoliympyrään rannalle keksit valmiina ottamaan kiinni olettamansa suurrosvon.

Rantaan päästyään ojensi Villamo mauserinsa:

"Puolen tietä postille", — ja jätkien rintama aukeni keskeltä leveämmäksi kuin tarvis olisi vaatinutkaan.

Villamo hyppäsi rantatöyräälle ja kääntyi jätkiin päin: "Antakaa joku teistä minulle lakki, ettei lakitta tarvitsisi lähteä matkalle."

Jätkät seisoivat hölmistyneinä eikä kukaan liikahtanutkaan.

Villamo hävisi metsän peittoon.

Jäljestäpäin, saatuaan tietää, mikä mies oli laatuaan, olivat he keskenään tuumailleet:

"Olisi sille sentään pitänyt lakki antaa. — Vaan kyllä oli miehellä hyvät aseet. Seitsemänpiippuista revelvooriakin vain heilutteli."

Toisella rannalla katseli santarmi neuvottomana tapauksen kulkua. Joku paikalle kerääntyneestä yleisöstä kysyi, eikö hänellä ole asetta, millä ampua.

"Kyllä on, vaan ei se kanna noin pitkälle", vastasi santarmi.

Asiain nykyisellä ollen emme voineet ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Sen kyllä tiesimme, etteivät santarmit ja poliisit Villamoa metsästä ota. Mutta emme mekään uskaltaneet lähteä hänen jäljilleen, kun Kajaanin-Paltamon välinen metsä ihan vilisi etsijöitä. Santarmien mukana otti etsintään osaa useita kaupunkilaisiakin, ja Väyrynen oli innoissaan:

"Kyllä tämä sentään oli hyvä sattuma; nyt kerrankin näemme, keitä santarmien palveluksessa on. Sinne meni pyssyt olalla äsken parikin miestä, joita olen jo kauan epäillyt."

Kun kaupungin koko esivalta oli metsästysmatkalla, saatoimme huoletta liikuskella kaduilla. Pian oli koko Kajaanin etappi koolla, ja menimme turistihotelliin kahville. Sinne en muutamaa tuntia aikaisemmin olisi kuolemaksenikaan poikennut, sillä heti olisin saanut jälkeeni santarmin, ja olisi syntynyt turhanpäiväinen rähinä, jota aina koetan välttää hotelleissa.

Nyt istuimme siellä vapaasti. Avonaisista akkunoista kuului Ämmän mahtava kohina, emmekä malttaneet olla kajauttamatta:

"— ——— Wer will des Stromes Hüter sein——" niin että se kuului yli hiljaisen kaupungin.

Joukkoomme oli jo kerinnyt Suvirinnekin, saapuneena seuraavalla junalla Villamon jälkeen.

Heti asemalta oli häntä lähtenyt seuraamaan eräs henkilö, jonka esiintymistä ja silmien välkettä Suvi ei suvainnut. Tunnustellakseen miehen tarkoituksia, poikkesi hän muutaman vajan taakse ikäänkuin jollekin asialle. Varjo seurasi mukana.

"Mitäs helv—ä sinä minun perässäni juokset; eikös nyt enää saa rauhassa k—aan", kivahti Suvi.

"Kukas teitä kaikkia kulkijoita tietää, millä asioilla liikutte. Onkohan teillä passiakaan."

"Minulla onkin sellaiset passit ja protokollat, ettet sinä ole eläissäs nähnytkään. Ja nyt ala laputtaa vähän äkkiä, äläkä kurkistele toisen hommia."

Mies poistui, ja Suvi saapui häiritsemättä kaupunkiin.

Siltä varalta, että Villamo sittenkin joutuisi satimeen, suunnittelimme turistihotellissa ohjelman hänen vapauttamisekseen. Kaupungilla kerrottiin Kuopiosta kohtapuoleen saapuvan jonkun santarmieverstin mukanaan 16 santarmia jatkamaan Villamon etsintää. — Vähänpä tunsivat sentään santarmit meikäläisiä ja maamme luontoa luullessaan Kajaanista pohjoiseenpäin leviäviltä saloilta saavuttavansa sinne häipyneen miehen. Tuntien Villamon luonteen arvasimme kuitenkin, ettei hän noin vain ilman muuta ota jäniksenpassia; tuleehan nyt toki, ellei muuta, niin sanomaan hyvästit kajaanilaisille kavereille.

Illan lähestyessä menimme tohtori Arvelinin autiolle huvilalle Oulujärven eteläpuolella, joku kilometri kaupungista odotellaksemme mahdollisia tietoja. Valtasimme siellä erään yläkerroksen ilmavan huoneen, kannoimme korvollisen vettä virkistykseksemme enkä huomannut, mistä siihen korvon viereen ilmestyi pullo oikeata skottilaistakin. Vuoron perään pidimme vahtia pihamaalla.

Puolenyön tienoissa ilmoitti vahti, että äsken oli Paltaniemestä käsin soutanut mies, jolla, mikäli hän hämärässä saattoi erottaa, ei ollut päänpeitettä. Tunnin kuluttua hälyytti toinen, että veneellinen huutavia ryssiä saapuu melkein suoraan huvilan rantaan.

Pihalle tultuamme totesimmekin ilmoituksen oikeaksi, sillä kova mölinä läheni huvilaa. Peräännyimme nopeasti kaupunkiin, ja ensimmäinen siellä kohtaamamme henkilö oli — Villamo. Hattu päässä, piippu suussa ja mies terveenä; silloinhan on kaikki hyvin. Hatun oli hän jo kerinnyt käydä lainaamassa joltain tuttavaltaan ja halusi nyt tavata meitä toisiakin saamansa osoitteen mukaan.

Hän kertoi jo aikaisemmin päivällä aikoneensa tulla kaupunkiin, vaan hatuttomin päin ei oikein iljennyt, piilottelihe vain metsässä. Iltamyöhäisellä tuli jo kaipuu niin suureksi, että piti "lainata" vene ja saapua kiertoteitse, Ämmän silta kun oli vartioitu.

Kaupungissa ei ollut turvallista viipyä ja Rihtniemi sanoi, että "painukaa pojat kiiruusti pohjoista kohti", vaan se ei vielä käynyt laatuun. Etelästä ja lännestä odotettiin lähettejä, ja kaiken uhallakin oli jäätävä odottamaan, kysymys oli vain paikasta.

Kuutisen kilometriä Kajaanista eteläänpäin hevostien ja junatien välisellä metsätaipaleella on pieni lampi ja lammen rannalla erämiesten rakentama maja kivikiukaineen. Sen katsoivat kajaanilaiset sopivaksi oleskelupaikaksemme ja lähtivät meitä sinne opastamaan. Kun sorsajahti oli juuri alkanut, ottivat he haulikkonsa mukaan, jotta retki näyttäisi metsästysretkeltä. Tarpeellinen tämä varokeino olikin, sillä puolimatkassa tapasimme kaksi siviilipukuista poliisia palaamassa etsiskelymatkaltaan. Nähdessään tutut kaupunkilaiset haulikkoineen, he hyvää iltaa toivottaen sivuuttivat meidät, — onnekseen. Jos vain kolmisin heidät tapasimme, olisi etsintämatkansa ratkaistu siinä hiekkaisella harjulla.

Eino Wirneksen, Oulun lähetin saavuttua kolmantena päivänä papereineen kämpällemme mukanaan aimo kantamus ruokatavaroita matkaamme varten, saatoimme ajatella korpivaellukselle lähtöä. Wirnes kertoi ryssien ja poliisien yhä etsivän Villamoa. Santarmieversti oli matkustanut aina Suomussalmelle asti. Kuuleman mukaan oli heillä jo tiedossaan, että meitä oli kolme samaan joukkoon kuuluvaa, "kolme musketööriä", eli kuten Heldt Tukholmassa sanoi: "Die drei wilde Kerls da oben".

Asiamme eivät enää vaatineet viipymistämme, ja aamuyöstä päätimme lähteä kohti Lappia.

Yö oli haudantyyni, ympäröivältä rämeeltä noussut usva peitti lammen pinnan kuin käärinliina. Oikki pilkkoi puita avoimesta ovesta loimottavan kiuastulen välkkeessä, Suvi keitteli majassa teevettä, ja minä peseskelin lammen rannalla ainoata nenäliinaani. Tunnelma oli mitä rauhallisin, ja mekin tunsimme hyvin sopeutuvamme luontoon.

Äkkiä kuulin lammen toiselta rannalta metsäkanan nauravan räkätyksen, sellaisen, kun se päästää tullessaan yllätetyksi. Hetken kuluttua kuului ääni uudelleen, tällä kertaa vähän edempänä.

Lopetin kiiruusti pyykinpesuni ja ilmoitin havaintoni tovereilleni Arvostelimme tilanteen seuraavasti: Jos siellä oli joku ihminen, ei se voinut olla metsämies, sillä pimeyden takia ei voinut enää ampua. Kulkijalla täytyi siis olla muita harrastuksia, esimerkiksi meihin. — Aikomus oli nähtävästi järven ympäri kiertäen tehdä saartoliike, koska he arvelivat meidän vartioivan maantieltä kämpälle johtavaa polkua.

Kun emme kuitenkaan olleet järjestäneet minkäänlaista vartiointia, saattoi maantieltä saapuva saartoketju jo vaania läheisessä pensaikossa odotellen vain toisten saapumista. Päätimme, että minä riennän järvenrantaa pitkin ottamaan selkoa, tuleeko sieltä ketään, Villamo pilkkoo silmänlumeeksi puita edelleen, jolla aikaa Suvi kämpässä kiiruusti ahtaa tavarat reppuihin.

Etenin kämpästä parisataa metriä rämeen laitaan. Siinä odottelin melko tovin ja melkein jo uskoin, että kettu se vaan on metsäkanaa peloitellut, kun korviini alkoi kuulua tuttua ääntä, sellaista litinää ja loksotusta, joka syntyy, kun ihminen kävelee vetelässä suossa ja nostelee saappaitaan. Tyvenessä yössä se kuuluu kauas.

Äänistä päättelin tulijoita olevan useampiakin. En jäänyt heitä odottelemaan, vaikkakin suon laidasta, kaatuneen kelohongan takaa olisin voinut aikaansaattaa tuhoakin pitkällä parabellumillani. Riensin kämpälle, siellä heitimme reput selkämme ja hävisimme nopeasti eteläisen kummun taa "kuin kuvajaiset hattarojen".

Kuten näyttelijät, jätimme mekin poistuessamme kulissit entiselleen; pirtin oven auki, lekottavan tulen uuniin, jonka loimo paistoi kauas yli lammen; lisäsimmepä vielä pari kannonväkkyrää pesään, jotta tulijoillakin olisi lämmintä.

Kajaanin tiestä erkani toinen, vastavalmistunut, Nuasjärven etelärantaa seuraava maantie Sotkamoon, ja sen katsoimme soveliaimmaksi kulkea. Ennen tienhaaraa tapasimme kajaanilaiset etappimiehet, jotka keskellä yötä olivat lähteneet varoittamaan meitä. Heidän tietämänsä mukaan oli koko etsintäjoukkue liikkeellä kämpällemme. — Olimmehan tosiaan päässeet kuin koira veräjästä.

Kaikki oli siis hyvin. Kajaanilaiset palasivat kotiinsa me käännyimme metsätaipaleellemme. Suuremman moraalisen vaikutuksen aikaansaamiseksi esitimme kivääriotteita ja komensimme kaikuvasti saksankielellä. Villamo ja Suvirinne muodostivat ryhmän, minä komensin paraatimarssia, ja päätä kääntämättä, kättä huiskauttamatta katosimme santaisen tienpolven taa.

Rihtniemi oli kehoittanut meitä pysähtymään Hallan Ukon luokse, siksi kunnes eräs pommiasia oli selvitetty. Lupasi lähettää tiedot sinne, ja tätä varmaa levähdyspaikkaa kohti lapikoimme pehmeätä tietä myöten. Sotkamon kirkonkylän sivuutimme laulamatta, sitten taas metsätaipaleella kajahteli: "Det gingo tre jäntor i solen". Laulu sopi niin erinomaisesti meihin, se oli kirjoitettu kuin meidän matkastamme.

Puolentoista vuorokauden kuluttua saavuimme Hyrynsalmen kirkonkylän majataloon. Emäntä katseli meitä tiukkaan, sanoi sitten:

"Teitä on täällä jo odotettu."

"Kuka sitten?"

"Hallan tyttö ja poika ovat jo aamusta saakka täällä istuneet. Juuri lähtivät rantaan."

Ihmettelimme, miten tieto tulostamme oli näin nopeasti kerinnyt perille, vaikkakin tarkoituksemme oli liikkua aivan huomaamattomasti. Emäntä kertoi, että Rihtniemen Elja se tänne jo eilen sanan toimitti ja käski saattaa sanan Ukolle.

Ehtoo vaihtui jo yöksi saapuessamme Hallan avaraan pirttiin. Kylpy oli lämmitetty, vastat haudottu, ja Ukko itse heitteli löylyä, varsin tarkoituksella korventaa meidät elävältä ja aina väliin kysyen: "Vieläkö lyön?"

"Lyö vaan, jos itte tulet tänne tuhannen palavaan pätsiin."

Ja tulihan Ukko, rapsutteli vastallaan eikä vielä kunnolla hionnutkaan, kun minä jo läksin vilvoittelemaan.