VÄRVÄRINÄ.

Lokakuu oli puolessaan, kun muuanna iltana harjoitukselta saavuttuamme kuulin, että majuri halusi puhutella minua. Henki kurkussa laukkasin pataljoonan toimistoon matkalla muistellen, olisinko tehnyt mitään pahoja viime aikoina. — Paljon sitä lyhyessä ajassa ehtiikin muistella: Olihan tosiaan tullut tehtyä vähän luvatontakin; viime sunnuntaina oli Katajakin kanssa tullut Itzehoesta käsin lähdetyksi pitkänpuoleiselle tutkimusmatkalle eteläiseen ilmansuuntaan, jolloin olimme eksyneet ja viipyneet matkalla puolen vuorokautta yli loma-ajan. Niin, ja sitten tiistaina oli Vänän kanssa tullut lähdetyksi kesken palveluksen Mühlenbarbeckiin, kun se talon isäntä siellä niin mielellään kuunteli Porilaisten marssia pianolla. Keskiviikko oli taas lauluilta, ja silloin oli Piperin kanssa tullut lauletuksi koko yö kasarmin portailla istuen, eikä majuri sellaisesta oikein pitänyt.

Kerkisin toimistoon ja löin kantapääni yhteen, että kipeätä teki.

"Uskaltaisitteko te lähteä Suomeen värväämään?" kysyi majuri.

"Kyllä uskallan, herra majuri."

"Vaan minä tarkoitan S-u-o-m-e-e-n."

"Minä tarkoitan myös S-u-o-m-e-e-n, herra majuri."

"Katsokaas, minä olen nyt lähettänyt sinne miehen toisensa jälkeen, vaan harvat ovat uskaltautuneet rajan yli, useimpien matka on pysähtynyt joko Haaparantaan tai jo Tukholmaan. Tällä tavalla emme saa miehiä lisää. Teidän täytyy mennä maanmiestenne luo ja selittää heille asia henkilökohtaisesti. Meidän täytyy, kuulkaa, meidän t-ä-y-t-y-y saada tänne miehiä, jotta yrityksemme onnistuisi."

"Ymmärrän, herra majuri."

"Ja sitten, älkää lähettäkö tänne yksinomaan ylioppilaita ja sivistyneistöä. Meidän täytyy saada tänne miehiä kaikista kansankerroksista. Silloin vasta Saksan korkein sotilasjohto uskoo, että koko Suomen kansa on yrityksemme takana. — Osaatteko puhua työmiesten kanssa?"

"Olen sitä tehnyt aivan väsymykseen saakka, herra majuri."

"Hyvä. Te matkustatte siis jonkun päivän kuluttua. Hauptmann Heldt saapuu myös Tukholmaan, ja hänelle annan tarpeelliset määräykset. Minä matkustan aamulla Berliiniin sotaministeriöön, joten emme tapaa ennen palaamistanne. Wiedérsehen."

Löimme kättä ja minä poistuin.

Parin päivän kuluttua oli minulla Hauptmann Heldtin kanssa toimistossa suunnilleen samasanainen keskustelu kuin edelläkerrottu. Ero oli vain siinä, että Heldt puhuessaan kanssani istui, jotavastoin majuri oli puhunut seisaaltaan. Annoin sen kuitenkin anteeksi, sillä tiesinhän, että ihmistä on arvosteltava monen muunkin seikan eikä vain tittelin perusteella. Kolmen junalla huristimme Kuhme'en, alias Kuulan, kanssa Hampuriin. Vietimme illan Rathauskellerissä, sillä Sassnitzin juna lähti vasta aamulla kello 7. Illan kuluessa eksyimme kuitenkin toisistamme, ja kun aamulla tulin asemalle, oli juna juuri lähtenyt. Kuulaa en nähnyt missään, josta päättelin hänen jo matkustaneen. Tiedusteltuani paksumahaiselta virkailijalta seuraavan junan lähtöaikaa, osoitti hän minut vaunuun, ja pian olimmekin liikkeellä. Olin väsynyt ja nukahdin.

Sitten minut herätettiin ja sanottiin, että juna ei kulje tästä pitemmälle. Olimme Rostockin kaupungissa, ja seuraava juna lähtisi kuulemma vasta illalla. Tyydyin kohtalooni, vaikka syyttäni olinkin sattunut väärään junaan ja tutkistelin tämän vanhanaikaisen kaupungin arkkitehtuuria koko päivän sekä ulko- että sisäpuolisesta Sassnitzissa tapasin jo Kuulan. Taaskin oli siellä sattunut vahinko. Eräs saksalainen torpeedovene oli ahtaassa väylässä puskenut keulansa rahtilaivan kylkeen, ja rahtilaiva oli silmänräpäyksessä uponnut. Miehistöstä pelastui ainoastaan toinen lämmittäjä, kaikki muut hukkuivat. Lämmittäjä kertoi olleensa konehuoneessa tapahtuman sattuessa eikä hän osannut ollenkaan selittää, miten oli sieltä tullut pinnalle, torpeedoveneen puhkaisemasta reijästä vaiko ilmakuplien mukana kiertoportaita pitkin. Minä ainakin uskoin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä mies oli hyvin korkkiruuvin näköinen.

Haaparannan seuduilla oli jo meri jäässä sinne saapuessamme. Su virinne ja Willamokin olivat taas tulleet "kuivalle" ja vetäneet moottoriveneensä talviteloilleen. He olivat syyskuusta saakka kuljettaneet uusia tulokkaita Kemistä Seittenkarille moottoriveneellä. Asukkaiden epäilyksiä välttääkseen ryhtyivät he halkotöihin Seittenkarin itäisimmällä rannalla, asuen metsäkämpällä. Monen jääkärin matka on senkin kämpän kautta kulkenut.

Matkojen väliaikoina tekivät miehet halkoja. Joskus käytiin sahallakin, ja Oikki osti kauppiaalta leikkeleitä, viipaleita ja karamellejä muitten eväitten ohella. Tämä tuhlaus oli vastoin Suven periaatteita, jonka vuoksi hän eräänä iltana alkoi jutella kuin itsekseen:

"Ei tämä ole mikään konditoria tai sarkuuteria, että makkaraa syödään metrikaupalla ja karamellia niin, että hampaat mätänevät. Sitten poltetaan sikaareja ja pröystäillään niinkuin Helsingissä. Konkurssi tässä tulee, jos ei tavat parane. Kyllä nyt pannaan eväät tasan, ja sitten saat syödä vaikka hummeria ja kaviaaria."

Eväät tasattiinkin, ja nyt oli kummallakin oma huusholli.

Heilalassa oli Jonne Sundell vastassa, kun pimeänä marraskuun iltana Kuulan kanssa menimme rajan yli. Varmemmaksi vakuudeksi lähetti hän erään nuorukaisen saattamaan meitä Tornion asemalle asti.

Kuula matkusti saman tien Viipuriin, minä jäin Kemiin insinööri Pietilän luo odottamaan maisteri Hällforsia ja Suvirinnettä, jotka pari päivää aikaisemmin olivat lähteneet noutamaan vanhoja Grafton-aikuisia asevarastoja. Pian he niitä toivatkin suuren laatikollisen: Mauserpistooleja ja patruunoita. Aseet olivat vuosikausia olleet maahan haudattuina ja olivat jonkunverran ruostuneita, mutta käyttökelpoisia niistä vielä tuli. Hällforsin asunto muistutti niihin aikoihin arsenaalia. Kylläpä olisivat santarmit saaneet mieluisensa saaliin, jos arvasivat silloin tulla kotitarkastukselle.

Rovaniemeltä käsin aloitimme Suven kanssa värväyksen. Siellä oli värväystä hoitamaan ja rahoittamaan määrätty Alpi Pasma. Hän pelkäsi meitä ensin hirveästi, ja vasta kun Hällfors pyynnöstämme saapui Rovaniemelle toteamaan henkilöllisyytemme, pääsimme yhteistoimintaan.

Pasma oli kuitenkin siksi varovainen värväyksessään, ettei aivan vesiselvänä puhunut kenellekään mitään koko asiasta. Vasta apteekin tippojen vaikutuksesta sai hän oikean hengen päälleen ja värväsi silloin kaikki talojen emännät ja tyttäret, yllyttäen heitä lähtemään Saksaan. Mikäli tunnen, olivat tulokset kuitenkin niukat, jotavastoin tällainen värväys muodostui meille toisillekin vaaralliseksi. Ja niin keksi Hällfors kepposen: hän lähetti erään Saksaan menijän Rovaniemelle, jossa tämä käväisi Pasman luona. "Tulen suoraan Helsingistä, ja siellä käskivät sanomaan, ettei hetkeäkään saa viivytellä", sanoi hän, ja ennenkuin Pasma kerkisi kysymään, mitä ei saa viivytellä, oli mies jo kadonnut. Pasma arvasi heti, että santarmit olivat jäljillään, ja nyt ei ollut muuta keinoa kuin kiiruimman kaupalla päästä rajan yli. Niin kiire oli miehellä, ettei muistanut ottaa mukaansa minkäänlaista matkatavaraa. Muurolassa Jussi Salmela antoi hänelle toisen sukkaparin taskuun pitkälle hiihtomatkalle.

Haaparantaan saavuttuaan kuuli Pasma asian oikean laidan ja vannoi meille kostoa, mutta kun eräänä iltana oli hotellissa tullut julkisesti haukutuksi muuatta ryssien kätyriä, ei ollut hyvä enää palata Suomeen. Kun myöhemmin leirillä tapasimme, oli vihansa jo siksi lauhtunut, että pisti nauruksi koko jutun. Kyllä asia sentään mieltä vähän kaiveli, koska hän vuosia jälkeenpäin silloin tällöin kesken muita puheita tokasi: "Kyllä te pojat sentään teitte minulle aika juksun siellä Rovaniemellä."

Värväyksen yksityiskohdista on jo niin paljon kirjoitettu asiallista, etten puutu siihen enemmälti. Liikuimme metsissä tukkityömailla, värväsimme kylissä ja kaupungeissa. Kaksi viikkoa Pasman lähdön jälkeen tuli meillekin kuumat oltavat Rovaniemellä, ja minä päätin siirtyä Kajaanin radan varteen. Helsinkiläisistä ravintoloista oli Päivölä meikäläiselle turvallisin. Kaikki siellä kävijät olivat tuttuja miehiä, ja jokainen tunsi toisensa poliittiset mielipiteet. Helsingissä käydessäni vietin kaiken joutoaikani siellä ja myöhemmin, olojen kiristyttyä, kun en enää voinut mennä hotelleihin asumaan, sain siellä nukkua yönikin. Vahtimestari ja disponentti Alitalo oli ylen innostunut asiaamme, ja pitkät tovit sain kertoa hänelle juttuja sotahommista.

Istuin kerran taas tohtori Väinö Salmisen ja Eino Leinon kanssa pienessä klubihuoneessa viettämässä myöhäistä yöhetkeä. Kun aikamme olimme tarinoineet, sanoi Leino:

"Näytäs nyt sitten meitillekin niitä sotatemppuja."

Alitalo toi pitkävartisen harjan, ja minä näyttelin kaikki kivääriotteet, paraatimarssit, tein syöksyjä ja ammuin, — rumputulta vain en uskaltanut esittää.

"Kyllä minussakin vielä notkeutta on", sanoi Salminen ja potkasi jalkansa yläpuolelle päätään.

"Äläs, kyllä minäkin tuon tempun teen", innostui Eino Leino, nousi keskilattialle ja potkasi. Alkuvauhti taisi olla liian kova, sillä hän lensi istualleen niin, että huone jysähti.

"Ette toista kertaa enää saa minua houkutelluksi näyttämään notkeuttani", sanoi hän, kun pyysimme uudelleen saada nähdä saman esityksen.

Moninaisin vaihein kiertelin kuukauden ajan Savon radan varrella ja Itäsuomessa, kunnes katsoin viisaimmaksi poistua joksikin aikaa Ruotsiin. Alituisessa jännityksessä eläminen kävi jo hermoillekin, ja öisin vilahteli santarmeja unikuvissa. Liian myöhään en lähtenytkään, sillä Bruunin vangitsemisen jälkeen olivat kaikki nuuskijat liikkeellä. Miesten lähettäminen pysäytettiin toistaiseksi; ainoastaan "omalla riskillä" kulkijoita saapui Haaparantaan seuraavien parin viikon aikana, kunnes liike taasen alkoi entisestään laajentuneena.

Kuusilahdessa, Haaparannan eteläpuolella odottelimme öisin pienessä tuvassa tulijoita. Hiihtomatka pehmeässä lumessa Kemistä Haaparantaan ei ollut tottumattomalle mikään leikin asia, ja tavallisesti olivat miehet perille päästyään lopen uupuneita. Lämmintä kahvia, teetä tai maitoa tarjottiin tulijoille ensimmäiseksi, ja lattialle oli levitettynä vällyjä ja olkia, joilla he voivat levähtää kello kolmeen saakka aamulla, jolloin oli lähdettävä junalle. Sukset ja passit jäivät Haaparantaan, jossa niitä kumpiakin tarvittiin.

Seisoin eräänä yönä taas pienellä kummulla tuvan lähistöllä tähystämässä merelle, eikö tulijoita jo kuuluisi. Luokseni asteli hitaasti ruotsalainen rajavartiosotilas ja ryhtyi keskusteluun kanssani. Hän tiedusteli, mitä me oikein hommasimme, kuljetimmeko ehkä spriitavaroita Suomeen.

"Ei, me emme vie tältä puolen mitään sinne."

"Siinä tapauksessa te sitten tuotte sieltä jotain tänne."

"Niin tuommekin, — tuolta näette, mitä me tuomme." Jäältä sukeltausi näkyviin pitkä jono hiihtomiehiä, lähes kolmekymmentä miestä, vaikka pimeässä siinä näytti olevan toista vertaa enemmän.

Sotamies oli ihmeissään. "Mitä miehiä ne ovat?"

"Pakolaisia", selitin lyhyesti. "Menevät Amerikkaan ryssien kutsuntaa pakoon."

"Ahaa, nyt ymmärrän, mitä varten niitä liikkuu täällä joka yö", sanoi sotilas erotessamme.

Kun uusien tulokkaiden joukossa oli paljon kielitaidottomia, jotka lisäksi eivät ymmärtäneet matkustamisen alkeitakaan, piti heidät hoivata Trelleborgin lautalle. Sassnitzissa taas asui vakinainen etappimies, joka ohjasi miehet siitä edelleen, samaten Hampurissa.

J. W. Snellman otti kerran Berliiniin matkustaessaan opastaakseen kymmenmiehisen joukon pohjolan jätkiä Sassnitziin saakka. Ensimmäisenä päivänä ruokailuasemilla syötäessä maksoi jokainen mies osuutensa, vaan kun seuraavana aamuna juotiin kahvia Malmössä, hoiteli yksi miehistä koko maksupuolen. Snellman sanoikin hänelle:

"Vai niin, te olette valinneet itsellenne rahastonhoitajan. No sitenhän maksaminen käykin yksinkertaisemmin."

"Niin, tuli tuolla vaunussa yön kuluksi pelatuksi venttiä, ja mitenkä sitten siinä pelin aikana kaikki rahat järjestyivät minulle", vastasi mies. Nyt hän leikitteli miljonääriä ja tarjosi aamukahvit ja voileivät koko sakille. Toisilla ei ollut niin äyrin pyörylää taskussaan.