ALOKKAITA JA LOMALLAOLIJOITA TUKHOLMASSA.

Tukholmaan saavuttuamme kuulimme, etteivät asiat vielä olleetkaan lopullisesti selvinneet, vaan saisimme yhä jatkaa odotustamme. Ratkaisevan päätöksen piti kuitenkin tulla aivan lähipäivinä.

Sinne oli silloin jo kerääntynyt melkoinen joukko meikäläisiä, niinhyvin lomalle saapuneita kuin alokkaiksi pyrkijöitä. Useita tapaamiani lomallaolijoita en myöhemmin enää koskaan tavannut leirillä. Heiltä oli nähtävästi sisu loppunut tykkänään, ja aikansa Tukholmassa rähjättyään painuivat kuka minnekin. Jo pikaisestikin muistellen vilahtaa mielessäni kymmenkunnan entistä pfadfinderiä, jotka livistivät tiehensä ja jättivät kesken alkamansa työn. Itsepähän häpeänsä tuntenevat.

Siellä tapasin myös erään jo gruppenführeriksi ylennetyn tupatoverini, L:n, jolla nähdäkseni olisi ollut suuretkin edellytykset sotilasuralla. Hän oli jostain syystä suutahtanut koko pfadfinderijoukkoon, jonka vuoksi pyysi lomaa Tukholmassa käydäkseen. Sieltä suoristaan painui Englantiin ja otti pestin armeijaan. Kolmisen viikkoa äkseerattuaan karkasi espanjalaisella laivalla Välimerelle ja sieltä Sweitsiin. Miehen myöhäisempiä vaiheita en tunne. — Tehköön koira kunniansa hänen kohdallaan.

Huokeitten hintojensa takia valitsimme Tukholmassa asunnoksemme kaatumaisillaan olevan hotelli Frankfurtin Skeppsbrolla. Toivon, että se nyttemmin on jo kaatunut. Eihän siellä juuri muut hirvinneet asua kuin meikäläiset, mutta kun kahdenhengen huoneen sai puolellatoista kruunulla vuorokaudessa ja alakerran usvaisen pimeässä ruokasalissa melkoisen aterian 75 äyrillä, kelpasi se meille hyvin kortteeriksi.

Kokonainen ryhmä meitä sinne kertyikin, puolet pfadfindereitä, toinen puoli alokkaita. Päivisin annoimme alokkaille opastusta jalossa sotataidossa.

Vaikka kohtelu hotelliväen puolelta oli kutakuinkin moitteetonta, sattui kuitenkin kerran isännän ja erään lomallaolijan välillä vallan vähäpätöisestä asiasta riita. Se ei päättynyt suureen ja äänekkääseen sanatulvaan, kuten berliiniläisten ajurien jokapäiväiset ja katuelämälle niin kauniin leiman antavat riidat, vaan tässä isäntä rohkein ottein kävi miehemme takinrinnuksiin aikoen ilmeisellä mielihalulla heittää hänet ulos.

Teko oli kuitenkin liian uskallettu, ja seuraavassa hetkessä tunsi isäntä periskoopeissaan kivääriotteissa kovettuneiden nyrkkien ominaisuuksia vaipuen nopeammin kuin tavallinen henkilöhissi neljännen kerroksen portaita alas.

Alokas Hakkila, joka aikaisemmin oli Suomessa toiminut rikosasiainkomissaariona, nuhteli vakavasti asianomaista pfadfinderiä ja sanoi, että tästähän tulee nyt aivan mahdottomia, vaan sai näyttämötaiteellisella kädenhuiskauksella annetun ylimielisen vastauksen:

"Ol' vait', kyll' minä ain' näiss' hotelliloiss' klareeraan. Jos ei muu auta, niin tyrkkään koko tään rötöksen nurin."

Kumma kyllä, ei isäntä turvautunut esivallan apuun. Saapui iltahämärissä huoneeseemme lauhkeana kuin kotieläin ja kysyi, millä tavoin voisi poistaa silmiinsä ilmestyneet mustat renkaat.

Muuan pfadfinderi, joka ei tiennyt aamullisesta tapauksesta mitään, kysyi puolestaan, onko isännällä tapana valvoa myöhään iltaisin ja selitti yövalvomisen vahingollisuutta varsinkin pimeämmissä kaupunginosissa.

Itse pääsyyllinen, joka asiantuntemuksestaan päättäen oli itsekin kokenut mustia renkaita, selvitti auliisti, että "huomenna muuttuu väri kredliiniseksi, ylihuomenna viheriävän vivahteiseksi ja torstaina tiilenpunaiseksi. Kun senjälkeen ilmestynyt keltainen pohjaväri alkaa haihtua, tulee terveen ihon loiste — mikäli sitä isännällä on — esille. Sunnuntaina voi isäntä kyllä huoletta mennä kirkkoon." Talon puolesta tarjotun olutlasin ääressä asia sitten painettiin villakoriin. Emme kuitenkaan malttaneet olla lausumatta halveksumistamme osoitetun töykeän kohtelun johdosta ja ilmoitimme muuttavamme toiseen hotelliin, ellei kohtelu parane. Isäntä lupasi korvata erehdyksensä ja alentaa vuokria 25 äyrillä huonetta kohti. Kotvan keskusteltuamme hyväksyimme yksimielisesti tehdyn ehdotuksen, ja senjälkeen minäkin, Hasselströmin kanssa yhdessä asuen, maksoin toisen kerroksen parhaimmasta huoneesta vain kruunun ja neljänneksen vuorokaudessa.

Sattuihan sitä yhtä jos toistakin sotaintoisten miesten kesken. Kerrankin aamuyöllä Gustaf Adolfin torilla yllytimme Mäkisen ja Hakkilan ilmitappelukseen, jossa Hakkila nyrjäytti jalkansa, ja saimme kantaa hänet hotelliimme. Vuoroon nilkkaa sitten hieroimme ja vähistä rahoistamme saimme uhrata monet äyrit suonisalvoihin ja kaikenlaatuisiin tippoihin.

Kerran taas Bernsin ravintolassa jouduimme samaan pöytään neljän ruotsalaisen kanssa. Yksi heistä oli luutnantti ja kolme alipäällystöön kuuluvaa, kaikki tosin reservissä ja siviilipuvuissa. Koko yön juttelimme sotaisista tapahtumista, ja kun kesäaamun ensimmäinen säde osui kuistin lasiruutuun, ja tarjoilijat sangen vastahakoisesti toimittivat tilauksemme, vaati tilanne mielestämme jonkunlaisen sotaharjoituksen.

Birgerjarlinkadun alkupäässä oli katukäytävälle kaadettuna sylen verran koivuhalkoja kulkijain haitaksi.

Pidettyäni lyhyen kansantaloudellisen esitelmän, jossa erikoisesti painostin sitä seikkaa, ettei näin kesäkuumalla kannata polttaa koivuhalkoja, vaan on viisainta käyttää ne maanpuolustuksen hyväksi, otimme kukin halon olallemme, ja luutnantin, nuoremman kreivi Hamiltonin toimiessa komentajana marssimme keskikatua pitkin hänen asunnolleen. Vastasaatuja aseitamme emme suinkaan jättäneet porttiholviin tai porraskäytävään, kuten keskiaikaiset ritarit tekivät, vaan aselajillemme uskollisina kannoimme ne kreivin salonkiin.

Suuren, isänmaallisen ja osittain sotaisen tunteen vallitessa lauloimme ensin seisoalta pianon säestyksellä kaikkien kolmen maan kansallishymnit. Senjälkeen etsimme kreivin piironginlaatikosta monta hockeykilpailuissa voitettua pokaalia, ja ohjelmassa seurasivat "Porilaisten marssi", "Här är gudagott" y.m. kunnes alemman kerroksen asukas puhelimitse varsin äreässä äänilajissa pyysi, että herra kreivi pitäisi hiukan pienempää ääntä.

"Mutta enhän minä ole avannut suutani koko aikana, tahtia olen vain lyönyt hiljalleen", vastasi isäntämme.

"No lyökää niitä toisia sitten 'på käften'", kuului ääni, ja puhelin lyötiin lukkoon.

Meistä olisi miltei jokainen halunnut keskustella puhelimessa, vaan kun siellä ei kukaan enää vastannut jyrkimpiinkään kysymyksiimme, poistuimme syvästi loukkaantuneina koko lokaalista. Halot otimme tietysti mukaamme, järjestäydyimme sotilaallisesti ja luutnantti komensi: "Framåt mars, vänster om, suuntana Mälar." Mälarin rantakallioilla vietimme sitten ihanan aamupäivän.

Kaupungin poliisi suhtautui hymyillen sotaharjoitukseemme. Kreivi oli nähtävästi tuttu viranomaisille.

Muulloinkin osoitti tukholmalainen poliisi sellaista suopeutta ja ystävällisyyttä, että sen perusteella saattoi päätellä hänen omaavan suhteellisesti suuremman määrän ihmistuntemusta kuin helsinkiläinen kolleegansa.

Lomallelaskettujen joukossa oli muiden muassa musketööri H:m, joka oli päättänyt ikuisiksi ajoiksi luopua saksalaisesta hegemoniasta. Silloin emme vielä olleet selvillä hänen mielipiteistään, liikuimme vain seurassaan kuten toistenkin ihmisten. Vasta kun raja avautui ja pääsimme matkustamaan, jäi hän petollisesti pois joukostamme. Eräänä iltapäivänä, luullessaan vapautuneensa koko hommasta, hän humalapäisenä kovaäänisesti selitti kadulla passikonstaapelille, millä matkoilla oli ollut, moittien samalla saksalaista sotakomentoa kiirastulta kehnommaksi. Iltapäiväyleisöä kertyi keskustelua kuuntelemaan, mutta vaimentaakseen asiaa johti konstaapeli miehen autolla ilmoittamaansa hotelliin.

Ajatelkaas! Kadulla julkisesti rähjäävän miehen, joka kaiken lisäksi puhuu vallan mahdottomia juttuja, vie poliisi hotelliin nukkumaan eikä suinkaan omiin suojiinsa. Tällaista tapausta ei voisi Helsingissä odottaa. Siellähän siihen aikaan poliisi, mainetta tavoitellen, kuljetti avaimenreikää etsivän miehen asuntonsa ovelta puolisen kilometrin päässä sijaitsevaan putkaan sensijaan, että olisi auttanut hänet pari kerrosta ylöspäin sänkyynsä.

H:m sai kyllä nukkua yönsä rauhassa, mutta aamulla toi kaupunginpalvelija hänelle päivän ensimmäiset, häntä koskevat uutiset, joissa häntä kehoitettiin hiljaisuudessa poistumaan maasta (huomatkaa, koko valtakunnasta) kahden vuorokauden kuluessa.

Ei ollut miehellä paljon valittavaa. Saksaan ei uskaltanut lähteä, Suomessa vaanivat santarmit, ja jäljellä oli siis joko Köpenhamina tai Kristiania. Lisäksi olivat miehen ansiomahdollisuudet mitättömät.

Tanskanmaalle hän sitten kiiruusti painuikin.

Tapasin miehen viime vuonna Helsingissä: Hän oikaisi Mikonkadun poikki luokseni ja imelästi hymyillen kysyi: "Kommer du ihåg — — —?" Tarkoitti niitä Tukholman aikoja. Teki mieleni sanoa hänelle jotain rumaa, vaan kun ajatukseni juoksu on aina ollut vähän hidas, sanoin vain: "En minä muista yhtikäs mitään", ja poistuin.

* * * * *

Kotimaahan jääneiden omaisten alotteesta syntyi joskus kiusallisia tilanteita. — Tukholmaan oli saapunut alokas M., joka muiden mukana odotteli rajan avautumista. Hänen äkkinäinen poistumisensa isiensä majasta oli herättänyt siellä erikoista huomiota, jonka johdosta hänen veljensä matkusti Tukholmaan ristiretkentapaiselle käännytysmatkalle.

Aamulla varhain, M: n vielä nukkuessa hotelli d'Angleterrin dubletissa huonetoverinsa kanssa, saapui huoneeseen M:n veli ja sanan puhumatta ryösti tuolinselkämykselle asetetun takin taskusta lompakon, joka sisällään piti koko matkakassan ynnä edellisenä päivänä valmistetun saksalaisen passin. M. kyllä heräsi kolinaan, mutta myöhäistä oli enää tavoittaa ovenraossa ilkkuvaa veljeä.

Hetkistä myöhemmin tulin hotelliin. Miehet olivat vielä aamupukeissaan, mielet hirveästi kiihdyksissä. Olihan toki anteeksiantamatonta sotamieheksi aikovalle hävittää haltuunsa uskottu väärä passi jo seuraavana päivänä. Rahoista viis, niiden suhteen kyllä selvittäisiin, mutta uutta passia ei liennyt mennä pyytämään, jotapaitsi mies olisi asianomaisessa paikassa heti leimattu poliittisesti epäluotettavaksi.

Pohtiessamme näitä seikkoja soi puhelin, ja siellä veli varsin ivallisessa äänikerrassa — hän oli nimittäin kanttori ja siinä ominaisuudessa hallitsi monenlaisia äänikertoja — ilmoitti, että "jos heti palaat mukanani Suomeen, saat passisi ja lompakkosi takaisin."

Tuntien uhkauksen voiman vastasi M:

"Jos heti palautat lompakkoni, voit vielä tavata minua, sillä iltapäivällä matkustan Saksaan. Passin voit pitää itselläsi, niitä meillä on tusinoittain."

Keskustelulla oli odottamamme vaikutus. Vajaan puolen tunnin kuluessa oli lompakko sisältöineen oikealla omistajallaan, ja veljen ylväs käytös oli muuttunut alistuvaiseksi kunnioitukseksi.

Lausuimme hänelle muutamia epäkohteliaita ja halveksumista ilmaisevia lauseita, jonka ohessa kehoitimme häntä ensi tilassa palaamaan Suomeen soittamaan uruilla surumarssia ryssille.

* * * * *

Avustus, jonka elantoamme varten Tukholmassa saimme tohtori Hellbergiltä, — alias Gummerus — riitti vain vajavaisesti ruumiimme vaatimuksiin. Niistä tarpeista, jotka Luteerus luettelee katkismuksessaan jokapäiväiseen leipään kuuluviksi, voimme saamallamme avustuksella vaivoin täyttää vain kolme ensimmäistä. Sellaisia kuin pelto ja lehmäkarja emme toistaiseksi tarvinneet, ja ne kolme viimeistä olimme jo aikoja sitten jättäneet mielestämme.

Kun sentään ihmisen mielessä aina elää palava halu eteenpäinpyrkimiseen, kävelin kerran nälissäni Åttkantenin tavara-asemalla sopivaa tilaisuutta vaanien. Saketissani kulkien kyselin noin vaan kuin muina miehinä työmahdollisuuksia ynnä suuremmanpuoleiselle miehelle maksettavien päiväpalkkojen määriä.

Läheisessä asema vajassa touhusi eräs lihavanläntä, moitteettomasti puettu mies jutellen itsekseen pitkiä asioita. Vajan nurkalla ujona seisten sain tästä yksinpuhelusta senverran selvää, että ymmärsin "fan"-sanaa käytettävän varsin tiheään. Kun minä siihen aikaan käytin nimeä Fahnström, menin luonnollisesti vajaan ja kysyin:

"Minuako täällä niin kaivataan, vai mikä on hätänä?"

"Sinua juuri; tule hyvä mies auttamaan, kun tämä mahdoton puolukkatynnyri valuu hukkaan."

Kolmesatakiloisen tynnyrin kyljestä pursuikin kesäkuumassa makealta maistuvia puolukoita lattialle, ja mielihyvällä söin niitä kapan verran. Kun hetkisen olimme sen ääressä hääräilleet, oli vuoto tukittu, ja tynnyri seisoi päällään satojen muiden vajassa säilytettävien joukossa.

Koko tämä valtava määrä oli suomalaista puolukkaa matkalla Saksaan. Joko ostajan maksukyvyttömyyden tai muiden syiden takia oli se kuitenkin pysähtynyt Tukholmaan, ja nyt kesän helteessä ratkeilivat ja ravistuivat astiat toinen toisensa jälkeen.

Viikon ajaksi sain siinä työmaan, kun vuotavista astioista tavara siirrettiin toisiin, ehjempiin. Työni tein uskollisesti, mutta siitä huolimatta sain viisi vuotta sitten haasteen Helsingin raastuvanoikeuteen, — tosin vain todistajaksi. Minulta vaadittiin tietoa siitä, kuinka monta tynnyriä oli vuotavaa ja montako ehjää. Kun en tuntenut koko partian suuruuttakaan, ja kun muistinikin on vähän hatara, todistin voimieni mukaan ja sanoin, että vaja oli kuin lahtihuone.