HYLKEITÄ JA TURSKIA.

Siitä lähtien, kun Vardön poliisimestari oli käynyt minua tavoittamassa Kibergin kalastajakylässä, katselivat kalastajat minua epäluuloisesti. Kun kuitenkin kuljin vielä varsin vapaana ja ystävällisesti keskustellen kävelin poliisimestarin kanssa kaduilla, tuli olemukseni kibergiläisille arvoitukseksi. Sitä lisäsi vielä eräs kirjejuttu. Kibergin postitoimistoon oli Suomesta saapunut kirje Bror Gottlundille. Postinhoitaja kyseli kyläläisiltä, missä senniminen henkilö asui, kukaan ei tiennyt. Minultakin kysyttiin, ja mieleeni välähti, etteihän se voi olla kenellekään muulle kuin minulle. Bror = Veikko ja Gottlund taas oli esi-isieni nimi. Pyysin nähdä kirjeen ja kuoressa tunsin siskoni käsialan. Hän kun ei tiennyt, mitä nimeä Norjassa käytin, oli keksinyt tällaisen osoitteen arvellen, että "eiköhän pojan järki mahda vielä toimia niin paljon, että hoksaa nimenmuutoksen." Kibergiläiset saivat uutta ihmettelyn aihetta.

Seurustelin alituiseen kalastajien kanssa ja keksin joukosta aina jonkun luotettavan, jonka saatoin lähettää asioille. Vardön ja Venäjän pohjoisten satamien välinen laivaliike olikin silloin vilkas eikä passintarkastuskaan Venäjän satamissa ollut ylen ankara, kunhan vain sanoi tulleensa rautatientöihin. Vardössä olin vuokrannut pienen murjun, vinttikamarin, jossa kylläkään en koskaan asunut; se oli ikäänkuin konttorihuone, ja siellä tapasin lähettini. Kibergissä kalastushommissa ollessani asuin taas Oskarin kanssa kauppias Moenilta vuokraamassamme laudoista rakennetun tavaravajan yläkerrassa. Kauppiaalta saimme lainaksi rautakamiinan, ja aamusta iltaan poltimme kivihiiltä saadaksemme lämpömäärän pysymään edes nollassa. Puuta ei tällä rannikolla polteta, eihän siellä kasva edes varpuakaan. Lapsillekin annetaan vitsaa turpeella.

Maaliskuussa saapuivat hylkeet. Ne tulivat parvissa kuin muuttolinnut, tuhansia hylkeitä kerrallaan. En ollut uskoa silmiäni ensikerran nähdessäni tuollaisen hyljeparven. Teki mieleni sanoa sen entisen likan tavoin, kun hän näki krokotiilin eläintarhassa, että "tuollaista elävää ei olekaan". Tulimme juuri mereltä kolmepäiväiseltä matkalta, ja lähestyimme Kibergin lahtea, kun Oskari huusi:

"Ei tappanut vielä nälkään, katsokaas pojat."

Katsoin osoitettuun suuntaan. Sieltä läheni meitä nopeasti musta parvi, jota luulin ensin lintuparveksi, vaan kohta havaitsinkin hylkeen mulkosilmät. Niitä kihisi ja pyöri laivan ympärillä satoja, tuhansia. Uteliaina katselivat ne outoa kummitusta ymmärtämättä sitä peljätä. Olivat uineet suoraan jäävuoriltaan tänne, eivätkä tienneet tulleensa vaarallisimman vihollisensa alueelle.

"Eihän tappanut vielä. Nyt tehdäänkin rahaa", sanoivat toisetkin.

Maihin päästyä alkoi kova touhu hyljeverkkojen kuntoonsaamiseksi. Naisväki oli jo edellisenä päivänä kuullut hylkeitä nähdyn ja oli järjestänyt lenkat valmiiksi pihalle, joten samana iltana saimme vielä muutamia lenkkoja lasketuksi. Pyynnin paraimmillaan ollessa meidän venekunnallamme oli niitä vähän päälle 2 kilometriä.

Lenkat, 4 syltä korkeat ja 60 syltä pitkät, suurisilmäiset verkot, laskettiin luotojen kupeilta sekä merelle että rantaan päin kuten verkot ikään. Suhteet olivat vain toiset kuin särkiverkon. Aamulla sitten käytiin kokemassa; yläpaulasta vetäen kuljetettiin venettä lenkkaa pitkin, ja ainahan sieltä joku silmukoitiin takertunut, "ryssä" nousikin. Parhaan saaliimme muistan olleen 15 hyljettä yhtenä päivänä. Kun hylkeestä keskimäärin saatiin 35-40 kiloa "päkkiä", ja pakista maksettiin vähän päälle 2 kruunua kilolta, oli siinä melkoinen päiväraha kolmemiehiselle venekunnalle.

Oskari oli muuten erinomainen toveri, aina iloinen ja peräti rehellinen. Kippariamme hän vihasi ja sanoi minulle: "Pidä varasi, se aikoo puljuttaa sinua näissä tilityksissä." Vardössä ollessani hoiti näet kippari aina minun osuuteni ja tilitti sen saapuessani. Vähän rajupäinen Oskari toisinaan oli. Kerran viivyin Vardössä pitempään kuin olin luvannut, ja palatessani tuli kippari jo laiturilla vastaan muodoltaan kauhistuneena. Hän sanoi, että Oskari on vallan raivoissaan; pitkin aamupäivää on särjetystä ikkunasta lennellyt ulos kahvipannuja, tyhjiä olut ja viinipulloja, tuoleja, pakkilaatikoita y.m. irtaimistoa, jonka ohella hän on ottanut minun mauserpistoolini ja paukuttelee sillä, kun kuulee vähänkin kolinaa portaissa. Varoitti minua menemästä sinne.

Tunsinhan minä toki huonetoverini. Hyvänahkaisempaa miestä ei ollutkaan. Kävelin asunnollemme makasiinille ja nousin portaita. Kippari jäi noin sadan metrin päähän. Silloin tuli nikkelikuula oven läpi, ja huoneesta kuului karjaisu. Huikkasin nimeni, ja heti hyökkäsi Oskari sieltä porstuaan silmät ilosta loistaen.

"Tulithan Antti vielä takaisin, ja minä kun luulin, että jo jätit minut. Minä vähän tässä vain peloittelin kipparia, kun hän yritteli ilman lupaa käytellä meidän tavaroitamme."

Finnmarkenin kansallisuus- ja kielikysymys selveni minulle tällä matkallani. Oskarin vanhemmat olivat molemmat norjalaisia. Oskari oli syntynyt Norjassa ja pienen ikänsä siellä elänyt, mutta norjankieltä ei hän taitanut muuta kuin pari ruokotonta lausepartta, ja äänsi nekin huonosti.

"Suomalainen minä olen enkä mikään norjalainen", sanoi hän, kun tiedustelin asiain juuria.

Kibergissä puhuivat kaikki suomea, kansakoulunopettajaa ja muutamia etelästä importeerattuja lukuunottamatta. Siitä huolimatta opetettiin kansakoulussa yksinomaan norjankielellä ja lapset, jotka eivät ymmärtäneet sanaakaan norjalaisesta piplianhistoriasta, saivat iltakaudet jankata oppiakseen ulkoa läksynsä. Vähemmälläkin luulisi tulevan uskonnolliseksi.

Yhtään ääntä ei kuitenkaan ole vielä noussut Finnmarkenin suomalaisten kansallisuuden ja kielen säilyttämisen puolesta. Siellä ummikkosuomalaiset yhä jankkaavat norjankielistä aapistaan. Eikä ihmekään, emmehän ole kummia saaneet aikaan Petsamossakaan, joka sentään on omaa aluettamme. Ne valtion avustukset, jotka Petsamon pääelinkeinon, kalastuksen hyväksi on myönnetty, ovat pääasiassa menneet sinne tehtyihin opintomatkoihin ja päällysmiesten palkkoihin.

Ennenkuin jätin Jäämeren rannikot, kerkisin turskanpyyntiinkin. Miehistöämme oli lisätty, turskaliinat laitettu kuntoon ja Tenovuonon suulle laskimme viisikilometrisen selkäliinamme. Satamissa odotteleviin laivoihin veimme aamuisin saaliimme, joka kalaonnen mukaan vaihteli kolmen ja kolmentoistatuhannen kilon välillä matkalta.

Tenovuonon varrella, tunturin kupeella on autio, ravistunut asunto. Siellä oli parikymmentä vuotta sitten tehty kamala murha. Talon isäntä oli salakavalasti tapettu, ja pahoin ruhjottuna hänet löydettiin vasta aikoja tapauksen jälkeen, paikka kun on perin autio, eikä sinne eksy kuin sattumalta joku kalastaja. Kukaan ei ollut uskaltanut ruveta paikkaa asumaan, — siellä kummitteli.

Jouduimme kerran lähelle tätä paikkaa ja yövyimme siellä, sillä kajuuttamme oli liian ahdas koko miehistön nukkua samanaikaisesti.

Liesi oli vielä kutakuinkin kunnossa. Keitimme turskaa ja kahvia, lojuimme lattialla tupakoiden ja kertoillen juttuja. Joku miehistä poistui rantaan katsomaan, olimmeko vetäneet jollan tarpeeksi korkealle, ettei nousuvesi sitä veisi.

Takaisin tultuaan hän katseli ihmeissään ympärilleen ja kysyi, minne se vieras meni. Emme tienneet kenestäkään vieraasta mitään. Hän kertoi, että nykäistyään jollaa muutaman askeleen ylemmäs rannalle ja käännyttyään takaisin tuvalle, oli tietä pitkin edellään kulkenut ruskeatakkinen mies "sydwesti" päässään ja tullut eteisen ovesta sisään nelisenkymmentä askelta hänen edellään. Kun ei ketään ollut saapunut tupaan, tarkastimme pienen eteisen ja yliset, vaan kaikki oli tyhjää; autiolla rannallakaan ei näkynyt edes lintua. — Pakokauhussa keräsimme kamppeemme ja soudimme turvalliselle aluksellemme. Kummitus se oli.

— Jokohan peijakas kummitteli ihan valoisana huhtikuun yönä? — Pois piti minun näiltä rannikoilta. —