HAAPARANTALAISIA.

Maantieteellisen asemansa vuoksi tuli Haaparannasta sangen tärkeä etappipaikka. Kaikki pohjoisen reitin käyttäjät poikkesivat sinne, kuka pitemmäksi kuka lyhyemmäksi ajaksi.

Siellä asui myös miltei vakinaisesti sekä jääkäreitä että ei-jääkäreitä toimien saman päämäärän tavoittamiseksi. Värväys-, tiedustelu-, pommari- y.m. hommat vaativat omat, vakituiset yhdysmiehensä.

Jo heinäkuussa saapuivat sinne Lockstedtista Kekoni ja Tuompo. Heitä seurasi elokuussa Thomas Wolff, vaikka hänen hermonsa eivät kestäneet pitkäaikaista oleskelua näin lähellä rajaa. Ei paljon puuttunut, ettei Kekoni kerran saanut kuulaa rintaansa hänen pistoolistaan, saapuessaan illalla yhteiseen asuntoonsa kaupungin lähistöllä olevassa huvilassa. Kekonin avatessa ovea ojentui pistoolin piippu rintaansa vasten, ja oven takana seisoi Wolff kalpeana, silmät päässä pyöreinä kuin hyypiöllä, ja vapiseva sormi liipasimella, kunnes hän tulijan tunnettuaan rauhoittui. Pian hän sitten matkustikin takaisin leirille.

Kekoni ja Tuompo vuokrasivat syksyllä kaupungissa asunnon, ja se oli myöhemmin minun ja monen muun läpikulkijan väliaikaisena kortteerina. Monta salaista karttaa ja kirjettä ovat sen seinät nähneet, kun Suomesta tullutta postia siellä selviteltiin.

Siihen aikaan olivat ryssien asiamiehet Haaparannalla vielä siksi röyhkeitä, että tunkeutuivat eräänäkin yönä, Kekonin ollessa yksin kotonaan, huoneeseen aikomuksella viedä hänet väkivalloin pihalla odottavaan rekeensä ja sitten Suomen puolelle, — ansaitakseen ryssiltä 10,000 markkaa. Yhdeksänmillisellä mauserilla on kuitenkin suuri moraalinen vaikutus, ja kun Kekoni unenpöpperössä — tajuamatta vielä kunnolleen, mitä asiaa yöllinen visiitti koski — tempasi sen päänaluiseltaan ja heilautteli kädessään, hävisivät yörauhan häiritsijät niin nopeasti, että kortteerin emäntä luuli vinttikamarin portaiden sortuneen. Kekoni sanoi heidän kulkeneen "mars, mars".

Villamoa ja Suvirinnettä, jotka samoihin aikoihin toimivat Seittenkarissa, seuraili myös muuan nuuskija. Jossain tilaisuudessa muuttui hänen käytöksensä suorastaan tungettelevaksi, ja hän yllytti sahan työmiehiä käymään käsiksi miehiimme. Villamon rystyset kuitenkin lopettivat nuuskijan yllytykset lyhyeen, ja hän katsoi parhaimmaksi poistua koko saarelta. En muista enää miehen nimeä, — enkä sitä rakkaudella muistelisikaan.

Myöhemmin, meikäläisten joukon yhä kasvaessa Haaparannalla, eivät he enää yrittäneet väkivaltaisia tekoja, tyytyivät vain kaivelemaan päällysvaatteittemme taskuja hotellin eteisessä. Sen tietäen jätimme taskuihimme sopivalla tekstillä varustettuja kirjelappusia ja muuta opettavaista, mitä kulloinkin keksimme.

Kun he eivät ruumiillisesti uskaltaneet meitä vahingoittaa, koettivat he henkisiä kykyjään. Laativat meistä laulun, jota kutsuivat "Värvärin lauluksi", ja renkuttelivat sitä iltahämyssä kadunnurkissa. Se alkoi:

Minä kuljen niitä teitä, joita kulkee värväreitä, Ja Saksan agenttei, Ja Saksan agenttei.

Toinen värssy jääköön pois. Kolmas taas kuului:

Kun yö on maattuna putkass', Ja hantaakit väännetty mutkaks', Niin sitten Tokholmiin, Ja sitten Tokholmiin.

Kolmas värssy oli kovin luoteltu. Hantaakinvääntämisjuttu oli itsessään vähäpätöinen tapaus, vaikka siitä tehtiin härkänen.

Saapui näet kerran Haaparannalle taas mies komennuksella ja tovereineen vuokrasi huoneen majatalossa. Illalla tuli hotellissa viivähdetyksi myöhään, sitten piti käydä herättämässä Kekoni ja Tuompo ja keskustella hetkinen heidänkin kanssaan, ja sitten kiireen vilkkaa kotiin nukkumaan. Majatalon käytävässä vasta tuli pulmallinen kysymys mieleen:

"Missäs numerossa minä asunkaan?"

Muistia koetettiin terästää, vaan kun ei muista, niin ei muista. S "Kyllä maar minä sen sentään löydän, kun kysyn joka ovelta. — Niin, ei auta, alla måste frågas, sanoi se ryssän luutnanttikin Helsingin kadulla."

Varovasti oville koputellen pyysi hän hiljaisella äänellä: "Kaveri, avaa ovi." Kulki ensin alakerran, sitten yläkerran, sitten taas alakerran. Oikeata ovea ei löytynyt.

"Olenkohan minä käynytkään joka ovella. Panenpa merkin joka oveen, muut es menee riitingit sekaisin."

Etsintä aloitettiin uudelleen ja kun ei muitakaan merkkejä ollut matkassa, väänsi hän ensimmäisen oven metallisen rivan suoraksi, samoin toisen ja niin edespäin, kunnes viimeinen alakerran ovi aukeni. Sen ripa jäi kääntämättä, joten majatalon isännän oli aamulla varsin helppo todeta, kuka oli vetänyt sormikoukkua yöllä.

Keskusteltuaan hetkisen kiivaasti isännän kanssa, meni mies rakennusainekauppaan ja osti uudet "hantaakit" koko alakertaan, ostipa vielä omaankin oveensa, "ettei se olisi silmätikkuna matkustajille", kuten hän sanoi.

Eräs saksalainen toimi Heldtin värväyshomman asiamiehenä Haaparannassa. Kun eivät asiat koskeneet virkatoimia, oli hän kutakuinkin mukiinmenevä mies, täydellinen saksalaisen perikuva. Mielellään käytti hän toisten heikkouksia edukseen ja sekaantui asioihin, jotka eivät hänen ammattiinsa kuuluneet.

Vaikkakin kuuluin vallan toiseen ammattikuntaan, jouduin usein seurustelemaan hänen kanssaan. Erikoisen ystävällistä oli seurustelumme saavuttuani komennusmatkalta. Keskustellessa livahti aina joku uutinenkin kieleltäni, ja heti sähkötti hän päämiehelleen Tukholmaan:

"Järjestämäni tiedustelun kautta olen saanut selville j.n.e." tai

"Suomeen lähettämäni kuriirit ilmoittavat — —."

Jokapäiväiset ilmoituksensa olivat kuitenkin Lund'in kertoman mukaan seuraavanlaisia:

"Tilanne Suomessa ennallaan."

"Suomessa havaittavissa nousevaa innostusta."

"Etapilla vallitsee toivorikas mieliala", y.m., ja vaihdettiin näitä ilmoituksia aina tarpeen mukaan, ettei "tilanne" olisi muodostunut liian yksitoikkoiseksi.

Useasti kehoitin häntä seuraamaan mukanani Suomeen ottaakseen oikein paikan päällä selkoa tilanteesta, mutta aina oli hänellä niin "paljon työtä", ettei mitenkään päässyt lähtemään.

* * * * *

Viron vapautusta myös valmisteltiin, ja propagandatyötä varten asusteli Haaparannassa muuan virolainen, salanimellä Walter. Hoitokomitea risti hänet "Eesti rahva konsuliksi". Hän lähetteli kirjallisuutta ja lentolehtisiä Viroon, jotta kansa sielläkin heräisi vapaustaisteluun. Kun tämä työ ei kuitenkaan tyystin vienyt hänen aikaansa, piti hän pääkirjaa siitä, kuinka monta puolikasta kukin suomalainen oli ryypännyt sinä ja sinä iltana. — Hän itse puolestaan ei koskaan sylkenyt lasiin, kunhan vain ei tarvinnut ottaa osaa tilitykseen.

Melko harvoin oli Walterilla lähetettävänä poliittisia tiedonantoja päämiehelleen, joten nämä ryyppyilmoitukset hänen mielestään hyvin täyttivät vajauksen. Niiden lähettäminen loppui kuitenkin lyhyeen kuin kanan laulu, kun Tukholmasta kirjoitettiin, että "emme me halua tietää, kuinka paljon suomalaiset siellä juovat, ilmoittakaa mieluummin, mitä Viroon lähetetyt miehet hommaavat."

Näitten ilmoitustensa johdosta häntä usein härnäsimme:

"Sinä kuljeksit ja nuuskit täällä jäljessämme ja sitten raportteeraat Tukholmaan, että nyt pojat taas ovat olleet päissään."

"Ei minä mitä raaportteera, minä ilmoitta vaan politiikka."

"Ilmoita mitäs ilmoitat, vaan älä sekaannu meidän asioihimme. Painu Viroon raaportteeraamaan, äläkä täällä muni minkään tekemättä."

"Minä ei ole raaporteerannu mitään." Keskustelu loppui tavallisesti siihen, että Walter kiukustuneena tiuskaisi: "Kaikki suomalainen ylioppilainen juoppo."

"Ja kaikki eesti santarmi", jatkoi Lund, ja silloin Walter poistui seurasta.

Kaikilla on omat heikkoutensa eikä Walterkaan ollut niitä ilman. Hän näet ihaili naisia rajattomasti. Iltaisin teki hän pitkiä kävelymatkoja heidän kanssaan asemalle päin ja kertoi seuraavana päivänä uusista valloituksistaan. Kerran, ollessamme kahden kävelyllä, uskoi hän minulle salaisuuden:

"Senvuoksihan Lunti ja Seilori minua vihaavat, kun tytöt rakastavat minua enemmän kuin heitä."

"Eihän sinua kukaan vihaa", sanoin. "Eiväthän ne pojat välitä tytöistä pennin edestä."

"Kyllä ne vaan välittäisi, mutta kun minä vien niiltä kaikki tytöt. Ne pitävät minua jonkunlaisena Ton Juhanina."

Ikävä kyllä, olin vähän löyhäsuinen, ja keskustelumme tuli pian Lundin tiedoksi, joten hän sai uutta ivan aihetta. Kun hän tästälähin kohtasi Walterin kadulla, oli tavallinen tervehdys:

"No mitäs sille Ton Juhanille kuuluu?"

"Älä sinä puhu mitä, sinä ole kans yks Ton Kiihotti."

Yksitoikkoinen paikallaanolo kävi kuitenkin rasittavaksi, ja talvemmalla Walter rupesi urheilemaan. Näistä harrastuksistaan kirjoittaa hän Uumajaan Kekonille, mainiten muun muassa:

"— ——— Olen ostanut itselleni sukset. Olen käynyt neitosten kanssa hiihtelemässä ja olenpa saanut suutelmiakin."

* * * * *

Mainitsemisen arvoinen on myös Lantto, joka toimi Norrbottenin läänin tulliylivalvojana. Nimi kajahtaa suomalaiselta, vaan mies oli kotoisin Skånesta.

Hän oli sangen joviaalinen herra, suhtautui suopeasti yritykseemme eikä piitannut pomminkuljetuksistamme. Pyynnöstään annoimme kunniasanamme, ettemme tuo Saksasta emmekä vie Suomeen aspiriinia, salvarsania tai muita sellaisia lääkeaineita, joista ryssillä oli kova puute, ja joiden kaupalla Ruotsi siis ansaitsi hyvin. Hän taas puolestaan lupasi ummistaa silmänsä muille hommillemme. Pienistä tullareista saimme suoriutua, miten taisimme, sillä jos jouduimme kiinni, ei hänen nimensä saanut tulla kaikkitietävien sanomalehtien palstoille.

Lantolla oli taskussaan kuninkaallinen valtakirja, jonka nojalla hän saattoi muitta mutkitta karkoittaa Norrbottenin läänistä valtakunnan turvallisuudelle vaaralliseksi katsomansa ulkomaalaisen. Kolmisen kertaa sovellutti hän meikäläisiinkin kulkijoihin tätä oikeuttaan.

Asuimme majatalossa vierekkäisissä huoneissa, ja jouduimme usein viettämään iltahetkiä yhdessä. Aamulla hän sitten puolipukeissaan tuli minua herättämään ovelta jo kysyen: "Har du en trammare?" Olihan sitä toki tilkkanen vielä jäljellä. Sängynlaidalla istuen rupattelimme, kunnes Dahlen kovalla kiireellä syöksyi huoneeseen, riipaisi päällystakin yltään ja hävisi taas käytävään. Olimme tähän jo niin tottuneet, että se tuntui meistä aivan luonnolliselta. — Hän asui parin kadunnurkkauksen päässä majatalosta ilman nykyaikaisia mukavuuksia, ja siitä tällainen joka-aamuinen hoppu.

* * * * *

Ikuisessa muistossani pysyy myös Savukosken matkustajakodin topakka Anna. Tässäkin hotellissa asui useita pommareita, ja eräs heistä rakastui silmittömästi Annaan, ilmaisi hänelle tunteensa ja sanoi:

"Kun minä rikastun, niin tulen Sinut naimaan."

Anna ei kuitenkaan suvainnut mitään tunteenpuuskia eikä antanut toivon hiventäkään. Vaan miehen rakkaus oli uskollista ja kärsivällistä laatua, ja monta yötä nukkui hän lattialla suljetun oven edessä vartioiden rakastettuaan.

Joskus, kun mies yritteli liiaksi lähennellä Annaa, koppasi tämä hänet syliinsä, kantoi sänkyyn ja komensi: "Pysy siinä nyt", ja mies totteli kiltisti. Pari kunnollista korvatillikkaa oli vielä tuoreessa muistossa.