KIBERGIN KALASTAJANA.

Wardön aallonmurtajan länsipuolella sijaitsevalta laivalaiturilta johtaa tie kaupunkiin. Se on pitkä ja huonosti valaistu. Tuiskussa astelimme sitä myöten aivan rauhallisina, kun vastaamme tuli kolme ryssää. Ylimielisyydessään koettivat he anastaa kainalostani sikaarilaatikon, jonka olin ostanut laivasta ja uhrannut siihen suuren osan ajokkaani hinnasta.

Asiasta sukeutui pieni katukohtaus, joka päättyi siihen, että minä hetken kuluttua sain yksinäni poimia sinne tänne sinkoilleet sikaarini rikkinäiseen laatikkoon. Totesin kuitenkin, että yksi uusista tuttavistani makasi hangessa puoleksi lumeen peittyneenä, mutta ohimennen saappaallani tehty "pistokoe" osoitti hänessä olevan siksi paljon henkeä, että arvelin hänen huoletta saattavan vielä seuraavanakin päivänä jatkaa tätä maallista vaellustaan.

Kaihoavin katsein tavoittelin Suvea näköpiiriini, mutta hän oli poistunut siivosti kohtauspaikalta.

Nyt huomasin myöskin, etteivät molemmat okulaarini olleet täysin kunnossa. Tappelussa olin saanut melkoisen kolauksen silmäkulmaani, ja nyt näin vain toisella silmälläni tuiskussa haamoittavan kaupungin, kun taas toisessa vielä kimaltelivat Otava ja Pohjantähti. Yhä sakenevassa pyryssä kahlasin kaupunkiin.

Rakennusryhmityksensä puolesta eivät Pohjois-Norjan kaupungit tarjoa matkaajalle mitään ylentäviä näkyjä. Niin ei myöskään Wardö kyennyt näyttämään minun toiselle silmälleni erikoisempaa delikatessia.

"Nuuskatoosa", mutisin itsekseni, etsiessäni kahvilaa tai muuta kortteeripaikkaa.

Eksyin siinä tupakan ja märkien vaatteiden tuoksun kyllästämään, luolamaiseen ravintolaan.

Elämän ilo vieri siellä valtoinaan. Innokkaasti keskustelevia, kalastajapukuisia miesryhmiä istuskeli pöytien ääressä, gramofooni soitteli haikeasti: "Gud vet, vem kysser dej nu", ja joku sentimentaalisempi luonne yritti jotain lauluntapaistakin.

Istuuduin tyhjään pöytään ja tilasin kahvia ja smultkringeleitä. Se oli mielestäni sopiva tapa osoittaa luonteeni vaatimattomuutta.

Uteliaisuudesta tarkastelin syrjäsilmin, — vai sanoisinko syrjäsilmällä, minulla kun oli vain yksi käyttökelpoinen silmä — seuruetta. Reippaannäköisiä nuorukaisia näyttivät kaikki olevan, niin käsivarsien kuin leukapielten liikkeet osoittivat, ettei tässä napilla pelattu.

Tämä oli oikein kalastajien hotelli, jossa kaikki tunsivat toisensa. Ventovieraana minut piankin havaittiin, ja kohta astui pöytäni ääreen nahkapukuinen, hintelätekoinen mies kysyen selvällä kveenin kielellä, tulenko Suomesta. (En silloin vielä tiennyt, että Finnmarkenissa syntynyt norjalainen nimittää suomalaisia kainulaisiksi eli kveeneiksi ja heidän käyttämäänsä kieltä kveeninkieleksi. Vasta myöhemmin sain kuulla, että minäkin olen kainulainen enkä mikään suomalainen.)

Ilmoitin saapuneeni Norjaan "viskuuseen", kevätkalastus eli "viskuu" kun oli juuri alkamassa. Lähemmin tutustuttuamme, ja kun seuralaiseni oli kuullut mistä olin saanut niin kauniin ja luonnottoman kirjavan silmän, huudahti hän:

"Kas siinä juuri sellainen mies, jota tarvitsemme! Miehistömme on vielä yhtä vailla. Lähde mukaan!"

Koko seurue siirtyi pöytääni, ja läiskähtävällä kädenlyönnillä vahvistimme sopimuksen, jonka mukaan minä sitouduin kevätkalastuksen aikana neljännellä osalla kalastamaan kippari Alfred Halvarin venekunnassa. Sopimuksemme sisälsi, että minä kustannan neljänneksen pyyntivehkeistä; saadun saaliin arvosta vedetään pois yksi-neljännes laivalle ynnä lisäksi petrooliin ja öljyyn käytetyt rahat, jonka jälkeen me neljä osakasta tasaamme keskenämme lopuskat.

Puhuttu ja selvä. Ei siinä tarvittu mitään papereita enempää kuin juristejakaan.

Pullon madeiraa ryyppäsimme sopimuksen päälle ja sitten läksimme laivalle.

Ihmettelin suuresti, että vaikka Wardön satama-allas on kutakuinkin suuri, ankkuroitiin kalastajalaivat muutamankymmenen metrin päähän laiturista, joten laivaan piti aina kulkea jollalla. Asiaan sain piankin selityksen: Vuoksi ja luode ovat tällä rannikolla siksi voimakkaita, ettei ole syytä kiinnittää pienempiä aluksia laituriin; sitäpaitsi ne eivät kalastuksen aikana vallitsevan vilkkaan liikenteen takia sinne mahtuisikaan.

Tuleva asuntomme, laivan keulahytti oli kosteantuntuinen ja haisi tukevasti turskalle ynnä suolasillille. En sitä sentään ottanut pahakseni, nenässäni kun oli jo muitakin haisuja ja näkökykyni noin 50 prosenttia tavallisuutta heikompi.

Kippari veti kaapista pari pulloa Bergenin paksua ja mustaa Karhuolutta janoomme. Sain taasen ihmettelyn aihetta, sillä kahvilassa olin kuullut, ettei Finnmarkenin kalastajille myyty pullottain muuta kuin viinejä. Niitä sai jokaisesta sekatavarakaupasta 75 äyrin hallonviinistä 18 kruunun samppanjaan asti. Olutta et saanut, et myöskään puolikasta konjakkia vatsatautiisi.

Mutta jos valtion monopolin alla huokailevasta kaupasta Tromsössä, joka paikkakunta ei enää kuulunut Finnmarkenin amtiin, tilasit laatikollisen tai vaikkapa laivanlastillisen whiskyä, konjakkia tai muuta samantapaista ainetta, saapui se seuraavana päivänä vapaasti käytettäväksesi.

Mitä järkeä tässä järjestelmässä oli, sitä olen monet kerrat mietiskellyt. Se on jäänyt minulle yhtä ongelmalliseksi kuin omat kieltolakiongelmamme.

* * * * *

Ensimmäisen yön nukuin siis Jäämeren pitkillä mainingeilla tuntien olevani kuin vanha turskanpyytäjä. Senpävuoksi, kun Suvi seuraavana aamuna pitkän etsintänsä jälkeen löysi minut eräästä kahvilasta, oli käytökseni häntä kohtaan verrattain ylimielistä. Ilmoitin ottaneeni pestin kevätviskuuseen, puhelin ammattikielellä lenkoista ja juksista, ja seuraavana päivänä alkavasta Pitsperinmatkastamme kerroin noin vain kuin ohimennen, kuin jokapäiväisestä onkiretkestä.

Melkoisella kateudella kuunteli Suvi keskusteluamme, vaikkakaan ei sitä erikoisemmin näyttänyt. Sanoi vaan, että asiamme vaatii hänen matkustamaan Hammerfestiin, sillä sen ohitsehan kaikkien Jäämeren laivojen täytyy kulkea. Muisti kait maantieteestä, että Hammerfest on Euroopan pohjoisin kaupunki.

Tehtyämme matkaa varten tarpeelliset ostokset kaupungilla, kutsuin Suven laivaan jäähyväisille. Kahviloissa ei nähtävästi ollut turvallista oleskella, sillä eräs kalastaja kertoi poliisien käyneen kyselemässä Suvea hänen yökortteerissaan, Karsikon muorilla.

Pieniä läksiäisiä pitäen kuluikin ilta lähelle puoliyötä, jolloin Suven piti kiiruhtaa Hammerfestin laivaan. Pari laivamiehistämme oli kuitenkin lähtenyt ainoalla jollallamme kaupungille laskiaistanssiaisiin, — oli näet laskiaistiistai —, eikä heitä kuulunut palaaviksi. Huikkailin ja huutelin kannella kotvan, vaan ääneni hukkui maininkien kollinaan.

Hetken kuluttua näyttäytyi Suven pää kajuutan luukussa, ja ivalliselta kuulostava ääni kysyi, eikö sitä lupaamaasi jollaa jo ala kuulua. Ilmoitin hänelle, että ellei jollaa muuten saada, haen sen vaikka uimalla. Höyryävän kajuutanaukon sulkeutuessa kuulin vielä jonkunlaista mukinaa, josta erotti senverran, että "kyllähän sitä voi puheillaan pröystäillä."

Tämä jo suututti minua; tottahan mies nyt tuollaisen matkan kykenee uimaan. Riipaisin yltäni nahkatakin, "isländarin" ja muun ruumiini verhon ja sitten — pää edellä reelingiltä mereen.

Kammottavana kuulsi kuutamossa kristallikirkkaan veden läpi vihertävä merenpohja ja kolkosti lupsahtelivat raskaat mainingit laiturin mustissa onkaloissa, kun halkoilin nelisenkymmentä metriä jääkylmää suolavettä. Monien joukosta löysin lopulta oman jollamme, ja olin siihen juuri nousemassa, kun ylhäältä laiturilta kuulin tuttuja ääniä, joista päätin miestemme jo saapuneen.

"Soutakaa jolla laivalle", huikkasin heille ja käännyin paluumatkalle.

Monta ajatusta kerkisi välähtää mielessäni tuolla yöllisellä uintimatkallani. Haikaloja ja kaikenlaisia merihirviöitä, joista poikasena olin lukenut, vilisi silmissäni, mutta sittenkin olin vähän niinkuin ylpeä matkastani, enkä suinkaan suotta.

Ernst Lampén kertoo rantasalmelaisten hakkapeliittain uineen Lechvirran yli, lordi Byron kertoo uineensa Hellespontoon poikki, ja nyttemminhän ovat jo muutamat neitosetkin uiden katkaisseet Kanaalin, mutta vähän niitä on sentään sellaisia, jotka laskiaistiistaina ovat uineet Jäämeren yli. Päästyäni laivalle olin siksi kohmettunut, etten omin voimin kyennyt kiipeämään kannelle. Uin kajuutanakkunan kohdalle ja ruutua koputtamalla hälyytin apuväkeä. Saunakuumassa hytissä kuumennettua olutta juoden ruumiinlämpöni pian palasi, ja kohta oli koko tapaus unohdettu. — Jäämerellä sattuu joka päivä suurempiakin asioita.

Aamun sarastukseen oli vielä muutamia meripenikulmia, kun hehkutimme kuulamoottorin jyskyttämään pohjoista kohti Pitsperin pankille.

Norjan rannikon ja Huippuvuorten välillä on kolme idästä länteen juoksevaa merenpohjan kohoumaa eli harjannetta, pankkia, joissa meren syvyys on vain kahdensadan sylen vaiheilla. Pohjoisinta, Huippuvuorten lähellä olevaa harjannetta kutsuttiin Spitsbergin pankiksi, ja sinne nyt olimme matkalla holkerinpyyntiin.

Holkeri on ainoa Jäämerellä sanottavammin tavattavista hainsukuisista kaloista. Se liikkuu parvissa näillä pankeilla, ja kalastetaan sitä maksansa vuoksi. Maapallon eläimistö kertoo tarkemmin sen elintavoista ja pyydystyksestä. Meidän pyyntitapamme erosi kuitenkin suuresti siinä kerrotusta, sillä ongimme niitä yksinomaan pohjasta, eräänlaisella pohjaongella.

Laivan kumpaankin sivuun kiinnitettiin kaksi käsin veivattavaa kelaa, joiden ympäri juoksi siima. Kussakin siimassa oli kaksi puolentoistakorttelin mittaista, ketjuihin kiinnitettyä koukkua. Syötteinä käytettiin kutakin koukkua kohti pari kiloa raakaa hylkeenihraa. Tällainen syötti vaati tietysti joltisen painonkin, ja se olikin vähän toisenlainen kuin särkiongessa: rautainen, viiden kilon painoinen, keilamainen pultti. Sen ontto sisus täytettiin moottoriöljyllä, joka pienen aukon kautta hiljalleen pursui ulos ja merivirran kuljettamana houkutteli holkereita syötille.

Kohoja eli korkkeja ei näissä ongissa käytetty, vaikka sellainen punaisenvihreäksi maalattu korkki olisi mielestäni suuresti lisännyt tunnelmaa.

Kun nämä niinkutsutut juksat oli laskettu pohjaan ja sitten kelalla veivattu muutama varvi siimaa takaisin, joten syötit olivat noin kolme syltä merenpohjasta, alkoi odotus. Aina kymmenen minuutin kuluttua käytiin "veivaamassa", ellei nykimistä tuntunut, jätettiin juksa silleen.

Kun sitten kala lopulta tarttui, alkoi samanlainen väsytys kuin lohenonkijalle. Vuoroon kiristäen ja taasen vähän löysäten kiertyi siima hiljalleen kelalle, ja viimein nousikin lopen uupunut, parisylinen holkeri laivan kupeelle.

Jos sää oli tyven, käännettiin kala vedessä seljälleen, vatsa avattiin pitkävartisilla, vesurintapaisilla veitsillä, ja tiheäsilmäisillä, pitkävartisilla haavilla ammennettiin maksa ruumassa odottaviin tynnyreihin.

Jos taasen oli merenkäynti, vinssattiin saalis kannelle ja siellä toimitettiin tarvittava operatsioni.

Holkerista käytettiin ainoastaan maksa; liha oli haurasta kuin laho puu ja aivan arvotonta. Maksaa kertyi nelimetrisestä kalasta noin hehtolitran verran, toisista aina puolentoistakin, riippuen tietysti siitä, minkälainen kalan ruokalista oli viime aikoina ollut.

Niin raatelevaisia olivat nämä pedot, että kun joku parvesta tarttui juksaan, ja oli kykenemätön itseään puolustamaan, repivät toiset sen heti palasiksi. Kerran murkinoidessamme jäivät pyydyksemme tavallista pitemmäksi aikaa kokematta. Kelattuamme siimat pinnalle, saimme yhdestä juksasta ainoastaan holkerin pään ja toisesta tosin kokonaisen kalan, mutta siltä oli vatsa revitty auki ja maksa hotkittu parempiin suihin.

Monasti olin epäluulolla suhtautunut Jack Londonin kertomuksiin Etelämerien haikaloista, joitten iho muka oli niin karkeaa, että yksi pyrstön sivallus veti miehen ihon verilihalle.

Pian sentään täällä havaitsin, ettei hain kanssa sovi tanssia shimmyä, ei edes nahkatakissakaan. Kun ensimmäinen holkeri oli saatu kannelle ja otettu siltä, mitä tarvitsimme, leikkasivat miehet kyljestä kymmenkiloisen viipaleen. Se asetettiin peräkannelle ja vakavasti uskoin saavani illalliseksi rosvonpaistia. Hetken kuluttua pelkoni haihtui nähdessäni tätä lihavaa kyljyspalaa käytettävän tahkona veitsien teroittamiseen. — Holkerin pinta oli tosiaan karkeaa kuin hietapaperi. Sellaisen pyrstön voimakas sivallus saattoi kyllä ihmisen ihon muullekin kuin kananlihalle.

Holkerin raatoa ei ilman muuta heitetty mereen. Sellaisenaan se olisi painunut pohjaan ja vienyt koko kalaonnen. Sitä estääkseen käytettiin erästä — tosin laissa kiellettyä — keinoa. Tyhjän olutpullon suulle lyötiin korkki, pullo työnnettiin kalan sisuksiin, ja sitten sai merivirta viedä raadon vaikka Novaja-Semljaan.

En koskaan ollut uskonut merivirtoihin, sillä tuntuihan mahdottomalta, että aavalla merellä, jossa vettä on vaikka kuinka viljalti, joku yksinäinen virta taikka joki saattaisi kulkea aivan omia teitään. Pitsperin pankilla sain sentään vahvan uskon niihinkin hoidellessani 45 asteen kulmassa nousevaa ankkurikettinkiä, kun vaihdoimme onkipaikkaa. Niin nopea oli virran juoksu, että mereen heitetty, kirkuvan lintuparven ympäröimä holkerinraato hävisi näköpiiristä vajaassa puolessa tunnissa.

Kaikin puolin mielenkiintoinen oli tämä kalastaja-aikani. Sain kokea uusia elämyksiä, sain oppia tuntemaan Jäämeren mahtavaa luontoa, nähdä, kuinka karujen rantojen asukkaat nostivat jokapäiväisen leipänsä vaahtoavista aalloista. Tämä työ oli mielestäni oikeata miehen ammattia, se oli kuin kullankaivajan hommaa. Ei siinä keploteltu minkäänlaisilla jo ennestään käytännössä löytyvillä omaisuuksilla eikä hankittu voittoja perityillä mailla ja metsillä. Raa'asta luonnosta, vellovista vesistä kiskottiin täällä saalis, joka ennen ottajaansa oli arvottomana liikkunut syvyyksissä. — Mutta ottajan työ ei ollut lastenleikkiä.

Erinomaisen hauskaa oli myös tutustua Jäämeren eläimistöön. Puhumattakaan linnuista, joita näin niin paljon ja monenlaisia, ettei niistä puoletkaan mahtuisi "Maapallon eläimistöön", tein tuttavuutta monen vesieläimen kanssa. Näin meriravun, jonka kuori muuttui keittämättä punaiseksi, näin valaskalan, jota kohtaan kouluaikojeni uskontotunneilta saakka tunsin suurta kunnioitusta — se kun näet nielasi sen Joonas-vainajan-eikä paljon puuttunut, etten joutunut merenpohjanilviäisten syötäväksi, kuten myöhemmin kuulette.

Myrskyisellä säällä olivat pyöriäiset, springarit, ainaisena seuranamme ja huvinamme. Puolisen päivää saattoivat ne monilukuisin parvin näytellä akrobaattimaisia temppujaan laivamme ympärillä. Vaahtoavan aallon harjalta laivan keulapuolella tekivät ne kauniita voltteja ilmaan, sukeltaakseen jälleen laivan alle potkuria ihmettelemään. Ne nähtävästi nauttivat näistä hypyistään; niin, usein muistan nähneeni niiden nauraneenkin onnistuneen hypyn jälkeen.

Uteliaat valaat saapuivat usein laivamme vierelle viipyen siinä tuntikausia. Valas on turskanpyytäjän ystävä eikä sitä näillä vesillä sallita vahingoitettavan. Se näet ajaa turskaparvet rannikoille, jossa ne taas joutuvat kalastajien liinoihin.

Joku yhtiö aikoi kerran ruveta harjoittamaan valaanpyyntiä oikein ammattimaisesti. Pitkin Norjan pohjoisrannikkoa rakennettiin suuria traanikeittimöitä, ja liike menestyi hyvin. Myöskin Kibergin kalastajakylän lähellä, kymmenisen kilometriä Wuoreijasta itään, oli tunturin juurella eräs yhtiön valtavista keittimöistä.

Valaiden vähentyessä ulapalta, vähenivät myös turskat rannikolta, ja nälkäkuolema häämötti livekalanpyytäjien silmissä. Kerran he sitten, innostuneen mielialan villitseminä, marssivat joukolla traanikeittimölle ja nuijivat pannut sekä padat myttyyn, kuten aikoinaan Jukolan veljekset viinapannunsa. Asiasta ei kuulemani mukaan syntynyt minkäänlaista oikeudenkäyntiä, niin myrtynyt oli koko rannikkoväestön mieliala oikeusviranomaisia myöten tätä valaanpyyntiyhtymää kohtaan.

Minun siellä ollessani käyttivät asukkaat tuota harmaata, myrskyjen repimää ja hylyksi jätettyä laajaa traanikeittohallia tanssisalonkinaan, johon tarkoitukseen se erinomaisesti soveltui.

* * * * *

Täysinäisin maksatynnyrein palasimme puolentoista viikon kuluttua Vuoreijaan. Heti satamaan saavuttuamme kertoi eräs Kibergin kalastaja poliisimestarin käyneen moottoriveneellään siellä etsimässä minua. Hän neuvoi minua pysyttelemään laivassa ja lupasi saattaa veneellään Venäjän puolelle. Luuli kait minua ryssien vakoilijaksi.

Sanoin, etten tiennyt tehneeni mitään pahaa ja lupasin mennä poliisimestarilta tiedustelemaan käyntinsä tarkoitusta.

"Älä hyvä mies mene sinne", sanoi Oskari, "hän vangitsee sinut heti."

Kaikki toisetkin varoittivat menemästä poliisikamariin, "et sieltä kuitenkaan takaisin tule", sanoivat he.

Pysyin kuitenkin päätöksessäni. Oskari saattoi minua poliisikamarin kadunnurkkaukseen jääden siihen odottamaan.

Ilmoitettuani nimeni etuhuoneessa istuvalle konstaapelille ohjasi hän minut suoraa päätä poliisimestarin huoneeseen ja ilmoitti tulijan.

"Jaha, Te olette Antti Hautamäki Suomesta. Istukaa, tehkää hyvin. Poltatteko piippua vai sikaareja", lausui hän ensi sanoikseen työntäen tupakkalaatikon eteeni.

Tällainen vastaanotto hämmästytti minua; arastellen istuin osoitetulle tuolille ja täytin piippuni.

"Tietänette kait, että matkatoverinne on vangittu Hammerfestissa?"

"En ole kuullut, tunti sitten saavuimme mereltä. — Ja mistä syystä tämä vangitseminen?"

"Ilmiantojen perusteella. Nyt hän kyllä on taas vapaana. Teistäkin tehtiin minulle ilmianto, että kuljeksitte tunturilla valokuvailemassa ja olette valokuvannut satamassa olevan sotalaivan. Asia on nyt kuitenkin selvinnyt. Minkätakia käytätte väärää nimeä?"

"Nimeni on passini mukainen."

"Minulla on täällä kuitenkin kirje", hän kaivoi kirjeen pöytälaatikosta, "jossa sanotaan, että te olette metsänhoitaja Pekkola ja olette harjoittanut Suomessa agitatsionia venäläisiä vastaan, jonka vuoksi olitte pakoitettu poistumaan sieltä."

Tällaisten tosiseikkojen edessä en voinut muuta kuin myöntää kirjeen todenperäisyyden. Sanoin kuitenkin:

"En minä siellä erikoisempaa agitatsionia harjoittanut, rajaseutuja tuntien auttelin vain muutamia santarmien vainoomia nuorukaisia Ruotsin puolelle."

"Suomesta menee nykyisin paljon nuoria miehiä ulkomaille. Niitä on kuulemma mennyt Saksaankin."

"Olen kyllä kuullut sentapaisia huhuja, vaan en usko niiden todenperäisyyttä."

Seurasi hetken vaitiolo, piiput vain kärisivät. Sitten sanoi poliisimestari hymyillen:

"Te olette myös ollut Saksassa."

"Mistä poliisimestari sellaista päättelee?" kysyin.

"Kun sisään astuessanne löitte kantapäät yhteen, että kalahti, päättelin heti teidän olleen 'joukoissa'. Suomessa ette ole voinut saada harjoitusta, ja ainoa mahdollisuus siis oli, että tekin olette ollut Saksassa."

"Kylläkait asia niin on."

"Jos minä olisin suomalainen, olisin tehnyt 'akkurat' samoinkuin tekin. — Minkä arvon saitte?"

"Luutnantin."

Hän hyppäsi tuoliltaan ja käsi ojennettuna tuli luokseni.

"Minä olen myös luutnantti kuninkaallisessa Tromsön rykmentissä. Olkaamme tovereita. Nimeni on Ole."

Keskustelimme pitkälti vallitsevista oloista. Hän kuunteli mielenkiinnolla juttujani Saksasta. Kun kysyin, miten norjalaiset ylimalkaan suhtautuvat sotaan, vastasi hän:

"Ikävä kyllä on meillä niin läheiset suhteet Englannin kanssa, että suurin osa kansastamme unohtaa sen vaaran, mikä meitä Venäjältä käsin uhkaa. Uskallan kuitenkin vakuuttaa, että kaksi kolmannesta upseeristosta on täydellisesti teidän kannallanne."

Sitten kysyi hän: "Minkätakia olet nyt Norjassa?"

"Tapausten kehitystä odotellessani tulin tänne kalastamaan, sekä ansaitakseni että urheillakseni, kun en voi Suomeenkaan mennä."

Selitys ei nähtävästi mennyt täydestä, koska hän sanoi:

"Arvaan kyllä asiasi enkä sitä tahdo udellakaan, sillä joka tapauksessa valehtelisit. Kuitenkin neuvon, ettet kirjeissä ilmoita mitään asioitasi. Täällä sensuroidaan silloin tällöin, noin pari kertaa kuussa, kaikki kirjeet koko linjalla, ja jos saisivat käsiinsä jotain 'vaarallista', olisimme molemmat kiikissä. Mikäänhän ei estä sinua matkustamasta Tukholmaan tietoinesi. Lupaathan sen?"

Kun repussani oli kolmenlaista salamustetta, saatoin hyvinkin luvata olla kirjoittamatta mitään näkyvää tai silmin havaittavaa.

Erotessamme pyysi hän minua aina kaupungissa käydessäni poikkeamaan luonaan kertomassa Saksan uutisia ja varoitti liikuskelemasta kameran kanssa linnoituksen lähistöllä, koska silloin joutuisin sotilasviranomaisten kanssa tekemisiin, ja hän olisi avuton auttamaan.

"Joka tapauksessa täytyy minun antaa sinulle omalle nimellesi kirjoitettu passi; voithan silti käyttää ottamaasi nimeä ja passia kalastajien keskuudessa, etteivät turhia epäilisi."

Oskari odotti uskollisesti kadunnurkassa. "Tulithan sieltä vielä, luulin jo, että nyt ne veivät Antin", sanoi hän. "Nyt minä ostan pullon viiniä tämän päälle."

Suvirinteen vangitsemisen yksityiskohdat kuulin vasta kesällä Haaparannassa. — Vaikka poliisit jo Vuoreijassa olivat häntä epäillen katselleet, sai hän astua rauhassa Hammerfestin laivaan. Siellä oli hänet heti maihin päästyään vangittu.

Suven suureksi harmiksi penkoivat poliisit hävyttömästi hänen hyvin järjestetyn reppunsa. Pikanellit, rautanaulat, poronlasso, kilo sokeria y.m. tavarat ladottiin pöydälle kaikkien katseltaviksi. Erikoista huomiota oli herättänyt mauserpistooli ja siihen kuuluvat satakunta paukkua sekä cowboymallinen puukko.

Kun kuulustelut eivät näyttäneet johtavan vapauttavaan päätökseen, sähkötti Suvi Kristiaaniaan tuomari Rodelle. Kolmantena päivänä hän Roden lähettämän lausunnon perusteella pääsikin vapaaksi, heitti pikanellirepun selkäänsä ja matkusti ensimmäisellä hurtigrutella pois "noitten epäluuloisten norrbaggien maasta."

Toista yötä sellissä viettäessään oli hän keskellä yötä kuullut omituista rapinaa korkealla sijaitsevasta akkunasta. Hämärää vastaan näki hän, miten akkuna ulkopuolelta avattiin, musta varjo ilmestyi aukkoon, ja ääni kehoitti häntä nousemaan ylös. Aavistaen, että häntä koetettiin petollisesti houkutella pakenemaan, makasi Suvi liikkumatta, ollen nukkuvinaan. Eihän Hammerfestista olisi mitenkään päässyt pakenemaankaan, ja sitäpaitsi tyyriit tavarat olivat poliisin huostassa eikä ilman niitä voinut lähteä matkalle. Hetken kuluttua varjo hävisi akkunasta.

Minä sain siis rauhallisesti jatkaa kalastustani, vaikka vähällä piti, ettei kalastushommani ja samalla muukin maallinen vaellukseni loppunut lyhyeen, toisin sanoen holkerin suuhun.

Olimme taas pankilla, juksat ulkona. Sää tuntui keväiseltä, ei tuulen viimaakaan, pitkät mainingit vain nykivät harvakseen ankkuritouvia. Suuri valas uskaltautui aivan lähellemme syytäen usvasuihkuja korkealle ilmaan; minä makasin selälläni kajuutan katolla auringonpaisteessa ja tutkin espanjan kielioppia.

Äkkiä, ilman että tuulta tunsikaan, kävi meri levottomaksi. Ne olivat aluksi vain pieniä laineita, mutta ne löivät laivankylkeä vastaan tiheään ja äkäisesti. Heti jäljestä tuli ensimmäinen tuulenpuuska, ja koillisesta lähestyi uhkaavan musta pilvi.

Kippari kiiruhti kannelle: "Hei pojat, nyt saamme sellaisen ilman, jota ette ole nähneetkään. Juksat ylös ja äkkiä!"

Puolituntinen kului, ennenkuin juksat ja ankkuri oli saatu kannelle, mutta silloin meri jo vaahtosi kuohupäinä. Moottori oli käynnissä, purjeet vedettiin avuksi ja huimaa vauhtia kiidettiin kohti rannikkoa. — Ihmeelliseltä tuntui, että näin lyhyessä ajassa voi puhjeta sellainen hirmumyrsky. Laineet valelivat alituiseen laivaa, ja myrskyn mukana seurannut kylmä viima hyyti joka laineen jälkeen ohuen jääkerroksen kannelle, ettei kohta voinut kulkea keulasta perään kuin konttaamalla.

Omituisen painavalta näytti Jäämeren kylmä vesi. En koskaan ollut nähnyt sellaisia laineita. Ne olivat laajoja, monen hehtaarin alan käsittäviä vesivuoria, jotka nousivat ja laskivat hitaasti, ja niillä kiehui talonkorkuisia laineita valkoisenaan. Kun sellainen suuri laine otti aluksen harjalleen, näki sieltä äärettömän pitkälle yli ulapan; kun taas laiva painui suuren aallon kainaloon, tuntui siltä kuin painuisi yhtä päätä syvyyksiin: joka puolella mastonkorkuiset vesimassat.

Ilta pimeni ja vahtivuoroni päätyttyä laskeuduin kajuuttaan kojuuni lepäämään. Oskari puuhaili kahvipannunsa kanssa kamiinan luona. Kaikki tavarat lentelivät edestakaisin lattialla.

Kahvia hörppiessämme kuului kannelta kova rysäys, vettä ryöpsähti kamiinan piipusta sisään sammuttaen tulen, ja vahtimies huikkasi ovelta: "Tuokaa kirves nopeasti!"

Sieppasin kirveen nurkasta ja syöksyin kannelle. Fokkimaston raakapuu oli pudonnut alas ja laahasi purjeineen sivulla. "Lyö poikki", huusi Halvari ja minä iskin kirveellä köydet poikki. Sinne meni purje ja raakapuu sekä kompassi, jonka raakapuu oli pudotessaan murskannut.

Laine oli "taittanut" eli toisin sanoen lyönyt suoraan ylhäältä kannelle, niin korkealle, että tapasi purjeen reväisten sen irti. Uskomattomalta tuntui, ettemme olleet hautautuneet kuohuihin.

Ilman kompassia laskettelimme nyt umpimähkään, kunnes puoliyön aikaan näimme vilahduksen Vardön majakkatulesta. Se häipyi heti näköpiiristämme pitkäksi aikaa, mutta kun uudelleen nousimme "vuorelle", tuikahti se taas silmiimme, ja sitä kohti ohjasimme.

Menin takaisin kajuuttaan ja kohta nukuin sikeästi; en edes öljy takkia vetänyt yltäni.

Aamulla heräsin, kun kajuutan pienestä akkunasta osui kirkas auringonsäde silmääni. Toiset näkyivät vielä nukkuvan. Kajuutan ilma tuntui ällöttävältä: petroolin, sillin, kahvin ja märkien vaatteiden tuoksu sekaantui sieraimissa ihanaksi vatkuliksi. Nousin kannelle saadakseni tuoreempaa ilmaa, ja mikä näky! Kirkkaalta taivaalta helotti häikäisevä aurinko, tuuli oli tyyntynyt, vain mainingit ulkomöljällä heittelivät pärskeitään korkealle ilmaan muistuttaen yöllisestä temmellyksestä.

Olimme jäälastissa; korttelin paksuinen jääkerros peitti koko kannen, yksinpä ison purjeen raakapuunkin. Mitenkähän olisi käynyt, jos myrskyn alkaessa olimme Pitsperin pankilla saakka? Puoli korttelia jäätä lisää, ja holkerien eväiksi olisimme painuneet. Yöllä, vähää ennen meidän saapumistamme, oli eräs kalastaja-alus satamaan pyrkiessään ajanut möljään. Kukaan ei pelastunut. Päivällä näimme rantaan ajautuneen hylyn syrjällään möljän vieressä. Kippari ja kaksi poikaansa jäivät löytämättä.

Kesällä laivamme vedettiin telakalle puhdistettavaksi ja tervattavaksi. Halvari meni eräänä päivänä katsomaan ja koettelemaan saumoja; paineli peukalollaan laitoja, tutkistellen, mitä paikkoja tarvitsisi tilkitä, kun painoikin peukalonsa ruumaan asti. Lähemmin tarkastellessaan havaitsi hän aluksen niin lahoksi, että se ainoastaan pohjakaarien ja tervatun ulkokuoren varassa oli pysynyt koossa. Palkoveneellä olimme tosiaankin uhmanneet Jäämerta koko kevätkalastuksen ajan.