KOLMOSET MATKALLA.

Heinäkuussa 1916 ilmoitti kapteeni Lassen Tukholmassa tiedonantoverkoston Etelä-Suomessa joutuneen epäkuntoon, — luultavasti joidenkin vangitsemisien johdosta, ja kysyi, haluaisinko lähteä ottamaan selkoa asiasta ja järjestämään toimintansa lopettaneet paikat uudelleen.

Vaikka tiesin, että liikkuminen Suomessa oli turvallisuudelleni arveluttavaa, suostuin ehdotukseen. Asia ei sietänyt viivyttelemistä eikä tavallisestikaan tällaisille retkille lähtiessä suotu pitkiä aikoja matkavalmistuksiin. Kun asia oli päätetty, sanoi siis Lassen:

"Tehkää kustannusarvio matkaanne varten ja tulkaa tunnin kuluttua hakemaan rahat. — Mistä aiotte mennä rajan yli?"

"Mieluimmin Haaparannasta."

"Selvä; matkustatte siis tänä iltana?"

"Mahdollisimman pian."

Saatuani asiat Lassenin kanssa järjestykseen, poikkesin hoitokomiteaan, jossa Erkki Malmberg paraikaa aukoili vastikääa Saksasta saapuneita pommipaketteja. Ne piti ensitilassa saatettaman Suomen puolelle — ja tietysti sieltä edelleen — ja Malmberg kysyi, haluaisinko lähteä hänen mukanaan saattamaan niitä käsipakaasina Haaparantaan, kaikkivoipa tulli kun ei sentapaista tavaraa sallinut kuljetettavan, ja rahtitavaralähetykset luonnollisesti joutuivat sen armottomiin käsiin.

Kun kerran matkani piti Haaparantaan, saatoin hyvinkin kuljettaa pommejakin mukanani. Suvi liittyi seuraamme, ja kolmisin taas toimme raskaat matkalaukkumme junaan.

Niin tarkkoja olivat ryssien etsijät Tukholmassa, että vaikka matkastamme hoitokomiteaa lukuunottamatta ei kenelläkään ollut tietoa, löytyi santarmien arkistosta myöhemmin Tukholman asemalla otettu kuva, joka esittää meidät juuri junaan astumassa.

Bodeniin saakka tiesimme matkustamisen olevan vaaratonta. Siellä sitten nousivat tullimiehetkin pikajunaan tutkien jokaisen matkakollin, jossa epäilivät löytävänsä kontrabandia. Jos sitävastoin matkusti ensin Luulajaan ja sieltä paikallisjunalla takaisin Bodenin kautta Haaparantaan, sai olla tullimiehiltä rauhassa.

Tätä reittiä käyttäen aioimmekin häivyttää viranomaiset jäljiltämme. Suurempaa huomiota herättämättä saimme kuusi miehenkantamaa kolliamme siirretyiksi Luulajan junaan, ja olisimme rauhallisina nauttineet kesäpäivän helteestä, ellei seuraamme juuri junan lähtiessä olisi liittynyt henkilö, jonka lakistaan tunsimme tullimieheksi.

Tällaisissa tapauksissa on viisainta esiintyä hyvin kohteliaasti. Tarjosimme tullimiehelle kuin ohimennen tupakkamassimme, ja se antoi heti aiheen tuttavalliseen keskusteluun.

Tiedustelimme uuden tuttavamme asuinpaikkaa, perhesuhteita sekä yleistä hyvinvointia, samalla visusti tarkaten olisiko hänen mielenkiintonsa herännyt tavaroitamme kohtaan. Auliisti kertoi hän koko elämänsä juoksun, samoin kuin useiden sukulaistensakin. Keskustelun aikana kävi myös ilmi, että hän ei nyt ollut virantoimituksessa, vaan paluumatkalla kotiinsa.

Ammattiaan koskevista seikoista hän antoi aivan pöyristyttäviä tietoja. Kertoi että nykyjään kuljetetaan suunnattomat määrät kaikenlaista kiellettyä tavaraa. Saksalaisten agentit kuljettavat Suomeen myrkkyjä, kaasuja ja pommeja, ja sehän on hirveä rikos, kun kerran Ruotsi on puolueeton valtakunta. Olimme uteliaita tietämään, mitenkä tällaiset kontrabandistit keksitään suuren matkustajatulvan joukosta ja saimme kuulla suuren psykoloogisen totuuden:

"Heidät tuntee miltei erehtymättömästi katseestaan. Ei tarvitse kuin vilkaista mieheen, niin näkee heti, kuljettaako hän luvatonta tavaraa."

Lausuimme suuren kunnioituksemme hänen tarkkanäköisyydelleen, ja keskustelumme olisi kenties pitemmältikin käsitellyt eri ihmisten sielullisia ominaisuuksia ja psykoloogista havainto-oppia, ellei junailija olisi ilmoittanut matkatoverillemme, että "heti pysähdymme teidän asemallenne".

Lyhyt tuttavuutemme loppui syvään yhteisymmärrykseen.

Luulajan hotellin yläterassilta on ihana näköala Pohjanlahdelle, ja on siellä viihtyisiä istumapaikkojakin aurinkotelttojen alla. Reipas sotilasorkesteri soitteli niitä vanhanajan kauniita kappaleita, joissa ei vielä ollut jazzin tuntuakaan. Musiikkiin ihastuneina kutsuimme miellyttävän kapellimestarin pöytäämme teltan alle.

Päivä oli helteisen kuuma, ja koko miespuolinen yleisö istui paitahihasillaan. Naisetkin olisivat luultavasti tehneet samoin, mutta heillä ei ollut hihoja ollenkaan.

Tarjosimme kapellimestarille mehuvettä eli samaa, jota itsekin nautimme ja luonnollisesti esittäydyimme.

Mala kävi täydestä engelsmannista, minä varovaisuuden vuoksi esiinnyin suomalaisena, ja Suvi taas sanoi olevansa tanskalainen liikemies.

Onnettomuudeksi oli kapellimestari skånelainen ja hallitsi täydellisesti tanskankieltä, jota sanoi mielellään käyttävänsä pitkästä aikaa.

Virinnyt tanskankielinen keskustelu muodostui meille kuuntelijoille varsin piinalliseksi, kunnes Suvi suuttui ja sanoi selvällä suomenkielellä:

"Puhu mitäs puhut, minä vaan en viitsi kanssas mongertaa tuollaista kieltä."

Minä puolestani olin jo aikoja sitten päättänyt esittelyissäni karttaa varsin vieraita kansallisuuksia. Tähän antoi vakavan sysäyksen Kekonin kertomus Uumajasta, jossa hän valvoi etapin hommia.

Kerran näet saapui sinne pataljoonasta jääkäri komennuksella Suomeen. Istuivat Kekonin kanssa aamiaispöydässä, ja seuraan liittyi Kekonin jokapäiväinen pöytätoveri, sikäläisen saksalaisen tukkukaupan edustaja, joka jonkun verran tiesi asioistamme, vaan jonka ei silti tarvinnut tietää kaikista komennetuista. Kekoni ei kerinnyt varoittaa jääkäriä, joka mielestään täydellisen saksankielentaidon omaten heti esittäytyi:

"Bauer, Kauffmann aus Perlin."

"Jaha, maanmiehiäni; oikein hauska tavata. Mitä kotimaahan kuuluu?"

Tällainen sanatulva oli jo liikaa jääkärille, hänen saksankielentaitonsa kun pääasiallisesti supistui tuohon vaivoin opettelemaansa esittelylauseeseen. Hän kääntyikin Kekonin puoleen ja sanoi:

"Tonnerwetter, mitä h—iä minä nyt sanon?"

"Et tarvitse muuta kuin pidät suusi kiinni", vastasi Kekoni. Sitten uskotteli hän saksalaiselle, että mies oli joku salakuljettaja, joka ei halua tunnustaa oikeata kansallisuuttaan. Selitys tuntui tyydyttävän. Onnellisesti saavuimme tavaroinemme Haaparantaan. Siellä kuulimme ikävän uutisen. Pari päivää aikaisemmin oli kaksi pommaria mennyt rajan yli Korpikylän kohdalta. Jokivartta noudattavalla tiellä tapasivat he ryssien kulkuvartion, joka alkoi takaa-ajon. Miehet pääsivät metsään pakoon, mutta hätäpäissään pudotti toinen pommisäkkinsä tielle, josta ryssät sen korjasivat.

Kasarmilla reppu sitten perinpohjin tarkastettiin. Sieltä löytyi teräksisiä tuubeja, peltipurkkeja ja kirkasta ainetta sisältäviä umpinaisia lasiputkia, joiden kokoomus oli ryssille tuntematon. He kuitenkin aavistivat olevansa tekemisissä hyvinkin arvokkaan lääkevaraston kanssa ja veivät repun Tornion apteekkiin kysyen, voisiko näitä aineita nauttia sellaiseen tautiin, jonka nimeä ei kaikkien kuullen viitsi mainita.

Apteekkari havaitsi heti ensi näkemältä, mihin tautiin tällaiset lääkkeet olivat aiotut ja kiireenvilkkaa lähetti ryssät pois alueeltaan.

Vahvan sotilasvartioston saattamana kuljetettiin pommisäkki sitten Pietariin, jonne se häipyi, kuten niin paljon muutakin on häipynyt. Eivät edes tyhjää reppua toimittaneet takaisin.

Seurauksena tästä jupakasta oli kuitenkin tiukempi rajanvartiointi. Ei ollut nyt yrittämistäkään "soudella uistinta" aivan Tornion lähettyvillä. Mutta Suomellahan on pitkä maaraja, pääseehän siitä yli useammastakin paikasta. Päätimme ylittää rajan Ylitornion pohjoispuolella olevilla asumattomilla metsäseuduilla.

Meitä oli kolme matkaajaa: Oikki, Suvi ja minä. Oikki oli odottanut saapumistamme Haaparannalla. Edellisten päivien tapahtumien vuoksi oli kaupunkiin ilmestynyt mulkosilmäisiä henkilöitä, jotka varjojen tavoin seurasivat liikkeitämme siellä.

"Mutkan kautta tie suorin". — Sen älyten ja välttääksemme mielestämme tarpeetonta Shpalernajanreittiä, varustauduimme kuin merimatkalle.

Tarkoituksemme oli käyttää Seittenkari-LuulajaBoden-Ylitornion tietä.

Kovaäänisesti puhellen Kemistä, moottoriveneistä y.m.s. nousimme Seittenkarille menevään laivaan, varmasti tietäen, että puhelin- ja sähkösanomat olivat jo matkalla —valmistaakseen meille juhlallisen vastaanoton Kemissä.

Erkki Malmberg oli ennen lähtöämme käynyt Norrbottenin komendantin luona ja toi meille sen turvallisen tiedon, että Ylitorniolle sijoitetut sotilashenkilöt eivät keskeytä matkaamme. — Tullista saisimme itse suoriutua.

Voidaksemme seuraavana päivänä päästä viivytyksittä junaan, yövyimme Seittenkarissa postinhoitajattaren luona, jossa Oikki oli perheystävä.

Vastikään hankkimamme pitkät parabellumpistoolimme kaipasivat tarkistusta, joten kuljimme viehättävässä naisseurassa saaren itärannalle niitä koettelemaan.

Aikamme siellä paukuteltuamme palasimme tyytyväisin mielin kapeata metsäpolkua pitkin kylään, kun takanamme räiskähti sarja laukauksia, ja ruotsalainen patrulli "piiritti" meidät.

Minä kävelin joukon viimeisenä ja sain ensi ryöpyn niskaani: "Mitä herrat ampuvat täällä?"

"Harjoituslaukauksia vain."

"Tuletteko Suomesta?"

"Emme suinkaan. Haaparannasta saavuimme iltalaivalla."

"No mitä te sitte täällä ammutte? Tämä on raja-aluetta. Lienette salakuljettajia? Minkänäköisillä aseilla ammuitte?"

Vedin povestani pitkän Marine-Parabellumin ja toisesta 11 millimetrin Coltin.

"Tällaisillahan me kokeilimme. Ne ovat jumalattoman tarkkakäyntisiä."

Aseet tekivät huomattavan vaikutuksen patrullin johtajaan.

"Onko teillä patruunoita näihin?"

"Ei ole mukana, vaan tuolla postitalossa on enemmänkin."

"No menkää nyt sitten, mutta muistakaa, että täällä rajan vieressä ei saa ampua."

Turvallisin tuntein nukuimme yömme, sillä ystävällinen patrulli vartioi aamuun saakka tilapäistä asuntoamme, saattoipa meidät vielä aamusella — tosin noin 100 m. välimatkalla — laivalaiturille.

Lakkia heiluttaen erkanimme laiturista.

Plantingin kievarissa Ylitorniolla tapasimme rakkaat ja raskaat pommisäkkimme, jotka heinäkuormassa olivat maanteitse saapuneet sinne jo ennen meitä.

Siellä tapasin myös opintoverini, metsänhoitaja Viljo Lyytikäisen. Hän oli edellisenä talvena hädin tuskin päässyt ryssien kahleita pakoon, sai suurien vaikeuksien jälkeen perheensäkin Ylitornioon, jossa nyt hoiteli värvärien ja alokkaiden rajanylikulkua. Hän oli väsymätön ja rohkea mies hommissaan. Päivät päästään hän sauvoi venellään joella, tutki jokaisen poukaman ja putaan löytääkseen aina uusia ylimenopaikkoja. Samaten saattoi hän tuntikausia makailla rantapajukossa kiikarillaan tähystellen ryssien vahdinvaihtoja vastarannalla. Ryssätkin urkkijainsa kautta olivat saaneet tietää Lyytikäisen hommista ja tunsivat hyvin hänen leveät hartiansa jo matkankin päästä. Kun hän opasteli miehiä rajan yli, ei kenenkään tarvinnut pelätä matkan epäonnistuvan. Kun Suomen puolelta oli tulijoita, ilmestyi erään asiallemme myötämielisen talon rannanpuoleiseen akkunanpieleen valkoinen liina. Silloin oli Lyytikäinen aina veneellään vastassa. Monet kymmenet ja sadatkin kerrat souteli hän rajan yli, milloin miehiä kuljettaen, milloin taas tiedustelumatkoilla.

Kuvaavaa Lyytikäisen toiminnalle oli se, että hän peräti harvoin turvautui toisten tietoihin. Jos joku asia Suomen puolella oli epäselvä, souti hän joen yli ja otti itse selvän tilanteesta luottamatta ylikulkijain puheisiin. Ryssät kyllä hänen matkansa tunsivat, mutta monista yrityksistään huolimatta eivät koskaan saaneet häntä "jyvälleen", vaikkakin Lyytikäinen usein sai kiittää pelastumisestaan korkeata kaislikkoa, jonne hän hävisi ryssien käsistä kuin sorsa metsämieheltä.

Kerran piti Lyytikäisen saattaa joen yli kiireellinen kulkija, joka Tervolan reittiä myöten pyrki Etelä-Suomeen. Tähän asti olivat ryssät vahtivuoroillaan kulkeneet edestakaisin jokirantatietä, ja oli Lyytikäisen ollut verrattain helppoa kaislikon reunassa uistellessaan heittää mies maihin silloin, kun vahtisolttu poistui loitommalle.

Viimeisten viikkojen tapahtumien johdosta oli kuitenkin vahtivuoroja lisätty, ja vartiointia muutenkin tiukennettu. Ryssät nykyjään makailivat rantapensaikossa tarkaten liikettä joen toisella puolella.

Matkaaja kiirehti lähtöä: "Hyvinhän tästä nyt pääsee, eihän tuolla näy niin ristin sielua koko rannalla."

"Älähän hättäile", sanoi Lyytikäinen, "vuottelehan tuolla kamarissa. Minusta näyttää ranta aivan liian hiljaiselta."

Hän otti kiikarinsa ja hiipi puiden suojassa pienen ulkonevan niemen päässä olevalle pensaikolle. Siitä tarkasteli vastaista rantaa, vaan kaikkialla oli hiljaista. Talot olivat autioita, sillä olihan kuumin heinäaika, ja jokainen, joka kynnelle kykeni, oli painunut takamaille heinäntekoon. Ei näkynyt ryssiäkään missään; saattoivat hyvinkin näin helteisenä päivänä kuorsata kortteereissaan.

Mutta Lyytikäistä ei petetty — — —. Kului tunti, kohta kaksikin, yhä vain hän tarkasteli liikkumattomana. Sitten äkkiä sattui kiikariin outo välähdys vastarannan pensaikosta: kiväärinpiipusta heijastunut auringonsäde.

Lyytikäinen hyppäsi esille piilostaan, pui nyrkkiään ja huusi rasva tyynen joen yli: "Nouse pois sieltä pajukosta, kyllä minä sinun p—een olen jo nähnyt."

Ja katso, pensaikosta ryömikin ryssä, heristi kivääriään uhkaavasti ja käveli sitten jokitörmää ylös, häviten pohjoiseen johtavalle tielle. Pian olivat miehemme veneessä, ja ennenkuin nolattu ryssä kerkisi kierrokseltaan takaisin, oli matkamies jo Suomen puolella metsän kätköissä. — Lyytikäinen vaan "svirvlaili" haukia ruohikon reunassa.