POMMARIKURSSILLA BERLIINISSÄ.

Tutustuaksemme uusimpiin keksintöihin "pommarialalla", matkustimme Berliiniin, jossa Admiralstabi järjesti kurssin tarkoitusta varten.

Se olikin monipuolinen ja opettavainen kurssi. Berlinin ulkopuolella sijaitsevilla hiekkakentillä harjoittelimme räjäyttämistä mitä erilaatuisimmilla aineilla. Sokerista saimme itse valmistaa voimakasta räjähdysainetta ja kokeilla sillä. Seurasimme saksalaisten harjoituksia tulensyöksijöillä ja kaasuilla. Tutustuimme ilmalaivojen rakenteeseen ja kiintopalloihin. Saimme opetusta veturinkuljetuksessa ja neuvoja, miten sellainen vehe helpoimmin tehtiin käyttökelvottomaksi.

Ahkerasti myös harjoittelimme pilkkaanammuntaa karbiinilla ja pistoolilla. Itse Admiralstabin yliesikuntalääkäri, joka on jo korkea herra, piti meille luentoja sairashoidosta ja johti sidontaharjoituksia. Niinikään sukeltausimme myrkkytieteen salaisuuksiin ja pian tiesimme jyvälleen, kuinka suuri annos kutakin ainetta pystyi oikaisemaan miehen koivet. Moni keskiaikainen myrkyttäjä olisi kadehtinut saavuttamaamme taitoa. Strengbergin hylsyistä valmistimme Fennia savukkeita, joissa tupakkasekoitus oli maultaan sama kuin oikeassa Fenniassa, vaan vaikutus hieman voimakkaampi. Yksi savuke näet saattoi miehen muutaman tunnin sikeään uneen.

Admiralstabin labyrinttimaisissa käytävissä, jonne harvoilla ulkomaalaisilla oli oikeus astua, liikuimme me kuin kotonamme. Kaupungilla kulkiessamme suojasi meitä Admiralstabin antama henkilötodistus, joka kuului:

Suomalainen Pecker on Admiralstabin palveluksessa ja kehoitetaan kaikkia viranomaisia tarvittaessa antamaan hänelle virka-apua.

Tuollaisella paperilla oli valtava vaikutus berliiniläiseen. Asuin parisen viikkoa eräässä täysihoitolassa, ja epäluuloinen emäntäni antoi minut ilmi poliisille. Eräänä aamuna saapui siviilipukuinen mies luokseni, vaatien seuraamaan mukanaan lähimmälle poliisiasemalle. Olisin päässyt miehestä eroon näyttämällä passiani, vaan määräyksen mukaan sai sen esittää vasta hätätilassa, ja seurasin siis kehoitusta. Poliisiasemalla varsin töykeä herra alkoi kuulustella minua, mutta kun oli turva taskussani, vastasin yhtä töykeästi. Keskustelu kulki jo tiukassa äänilajissa, kunnes katsoin viisaimmaksi ojentaa paperini poliisipäällikölle. Hän hämmästeli hetkisen, pyyteli sitten anteeksi puhuen jostain väärinkäsityksestä.

Poistuessani kiirehti eräs konstaapeli avaamaan minulle ovea ja tavoistaan poiketen kumarsi syvään.

Kerran taas istuin parin toverini kanssa Winzerstubessa Leipzigerstrassen varrella. Keskustelimme tietysti suomenkielellä, ja sen kuuli läheinen pöytäseurue, neljä nuorenpuoleista miestä. Hetken kuluttua alkoivat he heitellä meihin vihaisia silmäyksiä ja lausuivat kuultavaksemme tarkoitettuja kompasanoja "verdammte Ausländereistä", kirotuista ulkomaalaisista. Tilanne näytti jo uhkaavalta, ja kun emme halunneet tyhjentää koko viinitupaa, kutsuimme yli viinurin, jolle esitin tärkeän paperini pyynnöllä, että viereinen pöytä tyhjennettäisiin. Viinuri luki, teki alamaisen kumarruksen, ja seuraavassa hetkessä hävisivät solvaajat koko lokaalista.

Tässä Winzerstubessa vietimme muuten monta viihtyisää iltaa. — Kirjassaan "Berliini" antaa Jules Huret siitä sattuvan kuvan rauhanajalta. Tavat tuntuivat olevan samanlaiset vielä kolmantena sotavuotena. Luulen, että jos vielä kerran joudun Berliiniin, johtavat askeleeni varmaankin tähän viinitupaan.

Tulimme täällä pian suosituiksi. Tavallisuuttaan vähän runsaammat juomarahat edeskäyville ja pullo viiniä orkesterille silloin tällöin vaikuttivat eduksemme. Saapuessamme illalla huoneustoon keskeytti kapellimestari esittämänsä kappaleen ja aloitti heti 30-vuotisen- tai Porilaisten marssin. Monasti toi hän minullekin tahtipuikon käteeni näitä kappaleita soitettaessa, kun itse istui pöydässämme seurustelemassa, ja silloin sain hoidella kapellimestarin virkaa, eikä yleisöllä ollut valittamisen aihetta.

* * * * *

Berliiniläinen poliisi ymmärtää huumoria. Hän sallii lauluakin kadulla, tarkoitan nimittäin yksinlaulua yöaikaan. Vaan auta armias, jos muuten rikot yleisiä järjestysohjeita vastaan. Silloin on leikki kaukana eikä kohtelu suopeata.

Kerronpa tapauksen: Winzerstube oli suljettu yöksi, ja poistunut yleisö odotteli viimeisiä raitiovaunuja kotiin päästäkseen. Katukäytävän vieressä yleisön jaloissa oli irrallisia raitiotiekiskoja, ja pari viinin innostamaa berliiniläistä kantoi kiskon poikittain kadulle, ei tosin missään pahassa tarkoituksessa, vaan jotain toimittaakseen odotellessaan. Kohta läheni vaunu eikä ilakoiva ihmisjoukko älynnyt vaaraa, odotteli vain, että "minkähän täräyksen tuo nyt antaa?" Minä olin syrjästäkatsojana seurannut tapauksen kulkua. Mitkään filantropistiset tunteet eivät saattaneet minua liikkeelle; luulen, että voimankoetus vain oli mielessäni, kun viime hetkessä nostin kiskon vaunun tieltä, pyöräytin sitä kerran ympäri, jotta yleisö hajaantuisi, ja sitten asetin sen katuvierelle.

Kaksi konstaapelia saapui samalla väkijoukkoon etsien tapahtuman aiheuttajia. Toinen heistä pääsi karkuun, toverinsa sai taas erilaisen lähdön. Tyrkkien, lyöden ja potkien ajoivat poliisit miestä edellään, — sääliksi kävi miesparkaa, sillä kuin lankavyyhti oli hän noiden kahden tukevan poliisin kourissa. Siinä ei miestä talutettu, kulku muistutti pikajuoksua, ja nopeasti katosivat he kadunnurkan taakse.

* * * * *

Kun harjoituksemme vaativat vain aamupuolen päivistämme, riitti aikaa runsaasti muihinkin harrastuksiin. Sen käytimme pääasiassa tutustuaksemme tähän rakennusten erämaahan, ja sitävarten kiertelimme kaikilla käytettävissäolevilla liikennevälineillä ympäri kaupunkia.

Olimme taas kerran Iisu Mannisen kanssa tällaisella tutkimusmatkalla auringonlaskun jälkeen. Ihailimme taloja ja niiden fasaadipuolia, tarkastelimme kylttejä ja satunnaisilta ohikulkijoilta kyselimme kohteliaasti, olisiko ehkä joitain erikoisen huomattavia nähtävyyksiä näillä main.

Siinä kävellessämme loppui katu aivan tykkänään päättyen korkeaan kiviseinään. Suuresti pahastuimme tällaisesta rakennusryhmityksestä, joka aiheuttaa turhia jalkavaivoja vieraalle kulkijalle. Palatessamme vapaammille kulkuteille huomasimme katunurkkauksessa kyltin, jossa luettiin: Kein Durchgang, ja tarkoitti ilmoitus nähtävästi tätä umpisuolta. Suomenkielistä tekstiä ei siinä ollut ollenkaan, jotapaitsi kyltti oli mielestämme asetettu aivan liian kauas keskikadulta, jota yleensä käytimme. Arvelimme sellaisen rautateiden varsilla usein tavattavan poikittaisen puomin, joita meillä nykyisin yleisen turvallisuuden vuoksi käytetään metsäteilläkin, paljon paremmin vastaavan tarkoitusta. Kiipesimme siis rautaputkista kylttitankoa pitkin ylös, ja nöyrästi se taipuikin haluamaamme asentoon. Tehtyämme näin huomattavan palveluksen berliiniläisille, poistuimme tyytyväisin mielin asuntoomme.

Seuraavana aamuna jo ennen heräämistämme saapui kaupunginpalvelija asuntoomme, vaatien meitä poliisilaitokselle. Närkästyimme tällaisesta tungettelevaisuudesta, mutta hän pysyi vaatimuksessaan ilmoittaen meitä syytettävän valtakunnan pääkaupungin särkemisestä Me kyllä uhkasimme syyttää häntä yö- ja kotirauhan häiritsemisestä, mutta lähemmin asiaa harkittuamme katsoimme viisaimmaksi seurata mukana tällä kertaa. — Sivumennen sanottakoon, että sydämeni, joka muuten jyskyttää hyvin tasaisesti, tanssi matkallamme polskaa.

Perillä kuulimme yksityiskohtaisen selostuksen edellisen illan tapauksesta. Eräs toimiamme vavisten seurannut nurkkakrouvari oli sen kertonut. Myös meille ilmoitettiin, että tavallinen ihminen tällaisesta hommasta istuu pari vuotta aivan yksinäisessä paikassa, vaan nyt asia kyllä järjestyisi, jos suostuisimme korvaamaan kaupungin uudestaanrakentamiskulut.

Tämä oli mielestämme kohtuullinen vaatimus, emmekä tehneetkään vastaväitteitä. Poistuimme sitten rakennuspaikalle.

Siellä oli jo yksi mies kaivautunut maan alle etsiessään pylvään juuria, ja surkuttelimme hänen kohtaloaan. Osoitimme hänelle sitten paikan, johon uusi kyltti tulee pystytettäväksi ja ilmoitimme, että me kustannamme työn.

Parin päivän kuluttua poikkesimme taas tarkastamaan töiden edistymistä. Kyltti oli silloin jo pystyssä — tosin entisellä paikallaan, ja pian saimme poliisilaitokseltakin laskun:

An, Berliinin korjaus …… Rmk. 50:—

Maksoimme laskun käteisellä.

* * * * *

Vaikka asuimme täysihoitoloissa — kerkisimme niitä kokeilla useampiakin — oli hoito mielestämme vain puolinaista. Vatsamme eivät tyytyneet yksinomaan perunapulliin ja senkin seitsemänlaisesti valmistettuun kaaliruokaan. Lisäannoksia täytyi hankkia ravintoloista.

Nautakarjan- ja sianliha oli tiukasti korteilla. Villieläinten lihaa sai sitävastoin vapaasti lihattominakin päivinä, joita oli viikossa kaksi, tiistai ja perjantai. Haukea tarjoiltiin joka ravintolassa, — tosin kalliiseen hintaan. Rmk. 4: 50 annos, "Falscher Hase" eli suomeksi kissanliha-annos runsaan kaalilautasen höystämänä noteerattiin vain puoleentoista markkaan, variksenkoipia sai 75 pfennigillä parin ja vadillinen jokisimpukoita, joita syötiin kuin ostereita, maksoi vain 50 pf. Kun vielä mainitsen simpukoista, makaronista ja leivänmurenista peltimuotissa paistetun 60 pf. maksavan "ragu'n", käsittää jokainen, ettei ruokalajeista ollut puutetta.

Kurssiemme aikana opimme kutakuinkin tuntemaan Keski-Berliinin ravintolat Ayschingereista Kempinskiin ja Rheingoldiin saakka. Tiesimme, mistä ja keneltä oli annos tilattava, saadakseen sen edullisimmin.

Huokeitten hintojensa takia olivat sentään sellaiset paikat kuin Mutin kahvila, Oravakissa ja Tornio suosituimmat. Nimet tuntuvat paikallisiin oloihin katsoen kenties oudoilta, kunnes selvitän niiden synnyn:

Mutin kahvilan omisti keski-ikäinen rouvasihminen, jonka mies oli rintamalla. Hän hoivaili jääkäreitä kuin poikiaan, ja siksi kutsuttiin häntä yleisesti Mutiksi. Oravakissan kahvilassa oli taas kissa, jolla oli oravan häntä, — tai ainakin suuresti sitä muistuttava, ja viimeksimainitun ristimme vain kotoisen tunnelman saavuttamiseksi Torinosta Tornioksi.

Mutin kahvila sijaitsi jääkäritoimiston alakerrassa, ja sinne luonnollisesti poikkesivat kaikki lomalletulijat korkeimpia herroja lukuunottamatta. Siellä tapasimme heitä joka päivä tarragonalasin ääressä, taisipa jokunen nukahtaa yönsäkin Mutin hoivissa.

Muuan kurssilaisistamme järjesti asunto- ja ruokaolonsa hyvin käytännöllisesti: hän rupesi krouvariksi. Ihmettelin, millä keinoin hän oli päässyt meistä toisista niin paljon edelle, mutta Suvi selitti asian lyhyesti: mikäs konsti on päästä omistajaksi tuollaiseen krouviin, jossa on vain kolme yksinäistä likkalasta, kun miehellä on kolme synnynnäistä ominaisuutta: i) naisia nauratteleva käytös, 2) piippu ja 3) röyhkeys kavereita kohtaan. Viimeinen momentti johtui nähtävästi siitä, ettei krouvari ollut kutsunut ketään meistä hoitamaan baaria eli lasikauppaa.

Moneen päivään emme olleet tavanneet häntä kuin palveluksessa, sitten hävisi mies taas piilopirttiinsä. Mutta Berliinissäkin on vaikeata eksyttää jääkäriä. Kun eräänä iltana olimme tavanmukaisella tutkimusmatkallamme, löysimme hänet. Olimme käyneet sellaisissa paikoissa kuin Bierstube, Probierstube, Bauerschenke, Cafe, Weinstube, Ayschinger ja lisäksi monessa muussa, kunnes erehdyimme muutamaan nurkkakrouviin. Ja siellähän etsimämme mies, Grobschnitt'illä täytetty piippu hampaissaan tarjoili vieraille olutta.

Viittauksestaan hävisi saapuessamme eräs naisihminen takahuoneeseen. Vilkkaasti aloittamamme keskustelun keskeytti isäntä virallisin ilmein: "Täällä ei saa rähistä."

Hiljaisella äänellä tilasimme sitten lasin huonoa olutta ja poistuimme.

Kadulla purki Suvi kiukkunsa ilmoille: "Hätäkös miehen on lihoa tuollaisessa paikassa, kun käytettävänään on 4 leipäkorttia, 4 lihakorttia, yhtämonta sokerikorttia ja kaikkien rasvakortit. Ja viittii vielä olla noin koppava."

Niin hyvin osasi asianomainen kätkeytyä tänne piiloonsa, että palattuamme pataljoonaan sai Admiralstabin etsivä viikon verran koluta Berliiniä löytääkseen hänet.

Eräs toinen kurssilaisistamme asettui vakituisesti asumaan jonkun lesken luo. Tämän mies, aktiivivääpeli, oli sodan alkukuukausina kaatunut itärintamalla. Siellä, valmiissa kodissa miehemme lepäsi laakereillaan keinutuolissa istuen ja B. Z. iltalehteä lukien. Yllään oli vainajan yömekko, hampaissaan saksalainen piippu ja ympärillään neljä tai viisi kirkuvaa lasta. Kelpasi siinä toki elellä.

Mutin kahvilassa vietti kerran muuan berliiniläinen nuoripari häitään. Meidätkin, "stamkundit" kutsuttiin sinne, jotapaitsi joukko lomalla oleviakin sattui mukaan.

Kesken tanssin melskeen putosi seinältä metallinen Pappenheimin korkokuva rämisten lattialle. Joku jääkäri nosti sen kaikkien nähtäväksi ja yleisen historian perusteella kertoi innostuneena 30-vuotissodan tapahtumista, kiinnittäen erikoista huomiota siihen, että Pappenheim sai suomalaisilta siihen määrin selkäänsä, että hänet täytyi haudata. — Nähtävästi ei puhuja ollut tyytyväinen maan asujainten puolelta saamaansa kohteluun, koska lisäsi: "Ja kyllä me vielä näille nappisaksoille näytämme, ettemme sentään ole mitään trenkipoikia heille. Eikös niin pojat?"

Kaikuva eläköön kuului jääkärien pöydästä, ja saksalaisetkin yhtyivät siihen taputtaen innokkaasti käsiään. — Puheen suomenkielistä sisältöä he eivät olleet käsittäneet, mutta kun ihminen oikein innostuu, niin taputtaahan sitä käsiään vaikka omissa hautajaisissaan.

Ettei kuitenkaan vääryyttä tapahtuisi, on mainittava, että saksalainen siviiliväestö miltei poikkeuksetta suhtautui meihin suopeasti, jopa joskus ystävällisemmin kuin omiin maanmiehiinsä. Ainoastaan muutamat — tai useatkin armeijan aliupseerit ja jotkut nousukasupseerit kohtelivat meitä kuin alempaan rotuun kuuluvia, vaivoin siedettäviä olentoja. Heidän syykseen ja niskoilleen lasken, että moni jääkäri tunsi katkeraa vihaa koko saksalaista kansakuntaa kohtaan. Tästä syystä myös aiheutui edelläkerrottu hääpuhe.

Lopultakin päättyi pommikurssimme ja saimme määräyksen valmistautua matkaan. Ensi tehtävämme koskisi Muurmannin radan eteläosaa.

H. Renforsin kanssa piti minun etukäteen matkustaa Haaparannalle, hankkia porot ja muut tarpeelliset matkavarusteet; toiset, kuusi miestä seurasivat jäljestä mukanaan räjähdysaineet.

Aikaisemmin olimme jo kaksikin kertaa olleet lähtövalmiina, vaan kummallakin kerralla oli lähtö peruutettu. Tämä kerta näytti tekevän totta, kun saimme passimme leimatuiksi ja taskuun melkoisen matkakassan. — Olihan suuria tekeillä.

Kiitäessämme pikajunalla kohti Tanskan rajaa kangasti jo mielessämme ihana poromatka poikki Pohjois-Suomen. Yksityiskohdittain suunnittelimme matkamme vaiheet varaten kullekin päivälle omat tehtävänsä. Päivän pysähdys Kööpenhaminassa kuului ohjelmaan.

Myöhään illalla saapui juna rajalle. Vaunusta astuessamme tuli muuan vääpeli luoksemme, tuoden tiedon että Admiralstabista saapuneen sähkösanoman mukaan emme voikaan matkustaa. Syytä hän ei tiennyt, ilmoituksessa oli vain lakooninen kielto. No tämäpä nyt oli. Keskeytetään näin kiintoisa matka alkuunsa. Mikähän lie tullut herrojen päähän! Vääpeli kutsui meidät väliaikaiseen, laudoista kyhättyyn asuntoonsa asemapihalla. Hehkuvan kamiinan ääressä tarjosi hän meille komissileipää ja rajan takaa hankkimaansa tanskalaista juustoa. Sitten läksimme tarkastamaan rajavartioita.

Itä- ja Pohjanmeren välisellä kannaksella on aina kosteata. Nytkin, vaikka yö oli kuutamoinen ja lämpömäärä muutamia asteita alle nollan, tunki raaka usva läpi vaatteiden. Lohduttoman aukealta näytti holsteinilainen maisema, elon merkkiä ei missään. Siellä täällä seisovat, kaapuihinsa kääriytyneet vahtisotilaatkin olivat kuin muumioita.

Olin kuullut, että tämänkin rajan yli on monta desertööriä livistänyt Tanskaan, jota seikkaa ihmettelin seudun aukeuden ja verrattain hyvän vartioinnin takia. Vaan vääpeli selitti:

"Eihän niitä viitsi ampuakaan. Ja mitä luulette sellaisilla miehillä tehtävän rintamalla; parempi, kun ovat poissa syömästä vähiä eväitämme. — Sitäpaitsi, olisittepa täällä syysyönä myrskyssä; saisi marssia vaikka koko komppania vahtipostien läpi. Hyvä, jos saa nämä donnerwetterin rajavahdit pysymään paikoillaan."

Loppuyön vietimme lautakojussa puulavitsoilla. Pakkanen pyrki väkisinkin seinien sisäpuolelle, joten kamiinaan täytyi alituiseen lisätä puita. Eikä nukkumisesta muutenkaan olisi tullut mitään, kun vääpeli oli puhelias mies, ja jutun aihetta riitti loppumattomiin. Aikaisella aamujunalla matkasimme takaisinpäin. Keskeytyneen matkamme johdosta oli mieliala vaunussa alakuloinen, ja Hampuriin saavuttuamme päätimme sitä kohottaa. Poikkesimme siis hetkeksi kaupungille, ja — Sant Paulin kaupunginosa nieli meidät.

Kolmantena päivänä palasimme Berliiniin, mutta olihan vaelluksemme kuin Jukolan Simeonin ja Eeron, kun he Hämeenlinnasta palasivat Impivaaraan. — Admiralstabi tiukkasi meiltä tilitystä käyttämistämme varoista; sitä emme aivan täsmälleen voineet antaa, matkalla kun oli yhtä ja toista jäänyt unhoon.

Parisen päivää hikoiltuamme saimme sentään kokoon laskun, jonka saldo osoitti suunnilleen niitä ropoja, jotka olivat unohtuneet taskuumme. Laskussa oli m.m. mainittu se krokotiilinnahkainen sikaarikoteloni, joka kiireessä jäi junaan.

Fregattenkapitän Reichard, jolle laskumme esitimme, ei sitä suuremmin hämmästellyt, lausuihan vain: "Ja, ja, der Pecker, der Pecker, er kann schreiben."

Kohta saimme kuulla matkamme keskeytyksen syyn. Lyytikäinen ja Manns olivat Ylitornion lähettyvillä tehneet tavanmukaisen partioretken Suomen puolelle, jolloin Manns itsepuolustuksekseen sattui ampumaan erään ryssän.

Tämän kuultuaan Heldt säikähtyneenä sähkötti kaikille etapeille, ja koko liikenne rajalle pysäytettiin väliaikaisesti.

* * * * *

Meni taas moniaita päiviä ilman, että matkastamme hiiskuttiin sanaakaan. Vaikka selitimme, ettei yhden ryssän ampuminen estäisi meitä kulkemasta rajan yli, pudisteli Reichard vain päätään ja oli murheellinen.

Viivästymisen syynkin saimme tietää. Ruotsiin oli niinä päivinä lähetetty suurehko annos varsin myrkyllisiä aineita tarkoituksiin, joista on paras vaieta. Niiden edelleenkuljetuksesta Suomeen huolehti ruotsinmaalainen von Rosen. Lähetys joutui kuitenkin matkalla viranomaisten käsiin, ja asiasta oli syntyä kansainvälinen juttu.

Nyt olivat viranomaiset kahta valppaampia eikä meidänkään tavaroittemme kuljetusta läpi Ruotsin voitu ajatella. Siellä tuntui mielipide painuneen vahvasti ententen puolelle.

Ettei toivoa vielä oltu menetetty, sen huomasimme saadessamme kutsun saapua Admiralstabiin kiireellistä rokotusta varten. En tiedä, minkälaisia tauteja vastaan meitä seerumeilla peitottiin, yksitoista pistosta sain ainakin minä ruumiiseeni kolmen päivän aikana.

Rintalihakseni olivat tuskin toipuneet tästä hevoskuurista, kun taas sain määräyksen olla matkavalmiina eli toisin sanoen pysytellä välittömässä kosketuksessa päällikköni kanssa, jotta hän milloin tahansa voisi antaa määräyksiään.

Kristianiassa toimi siihen aikaan Saksan edustajana — tosin vain epävirallisena ja erikoistehtäviä varten — suomalainen "parooni Rautenfels". Apulaisina oli hänellä viisi suomalaista sijoitettuina eri kaupunkeihin Norjan rannikolla. Koska ei ole tiedossani, minkä verran Norjan tuomioistuimien tutkimuksissa kävi selville näitten miesten hommista, en halua niitä tässäkään lähemmin selostaa, etten puhuisi liikoja. Norjan sanomalehdet kertoivat, että monta Englantiin matkalla olevaa laivaa räjähti ilmaan päästyään muutaman penikulman päähän niistä satamapaikoista, joissa miehemme asuivat.

Odotellessani ylläkerrottuina päivinä määräyksiä, tapasin kadulla Rautenfelsin, joka kehoitti lähtemään automatkalle Spandauhun. Matkan teimmekin tuoden palatessamme useita laatikollisia pommeja, helvetinkoneita y.m. Yleisesikunnassa laatikot lukittiin ja sinetöitiin kuriiritavaraksi.

Suuren kollimäärän takia pyysi Rautenfels minua matkustamaan kanssaan Kristianiaan, ja sen olisin tehnytkin, vaan en saanut sinä päivänä enää passiani Admiralstabista.

Kun sitten parin päivän kuluttua tein lähtöä, tuli kutsu saapua kiireesti erääseen salaiseen huoneustoon Admiralstabin lähistöllä. Sitä käytimme vakoojien välttämiseksi tärkeämpiä keskusteluja varten. Aavistin pahaa rientäessäni kohtauspaikalle. Kun joku asia rupeaa kivestämään, ei se sitten enää selviä millään keinoin. Niin oli nytkin.

Päällikköni oli jo huoneessa, ja donnerwettereitä sateli tiheään.

Hän kertoi norjalaisten viranomaisten avanneen kuriirilaatikot Kristianiassa ja sisällön nähtyään vanginneen Rautenfelsin sekä sen jälkeen eri satamakaupungeissa toimineet viisi suomalaista. Näiden viimeksimainittujen avuksi ei voitu tehdä mitään, he kun kaikki liikkuivat Suomesta saamillaan passeilla. Rautenfels sitävastoin oli Saksan valtuutettu, ja hänet oli saatava pois. Saksan lähettiläs Kristianiassa pyysi ensin ystävällisessä äänilajissa hänen vapauttamistaan, vaan Norjan viranomaiset jyrkästi kieltäytyivät. Silloin yleisesikunta lähetti sähkösanoman, lyhyen mutta pontevan: Ellei Rautenfels ole vapaa 12 tunnin kuluessa, ottaa Saksa hänet väkivallalla, (mit Gewalt, kuten sanamuoto kuului.) Jonkun tunnin kuluttua saapui Rautenfelsiltä sähkösanoma, jossa hän ilmoitti olevansa matkalla Berliiniin.

Pari päivää myöhemmin tapasin hänet Berliinin kadulla. Muotonsa oli vallan murheellinen, eikä onnitteluni vapautumisensa johdosta näyttänyt häntä erikoisemmin ilahuttavan.

"Hätäkös sinulla on, kun pääset kohta taas matkoille; minulla ei ole enää asiaa Skandinaaviaan ja saan kai jäädä koko sodan ajaksi tänne kuivaan Berliiniin."

Toiset pidätetyt saivat selviytyä omin neuvoin. Heitä syytettiin Norjan puolueettomuuden loukkaamisesta, ja oikeus tuomitsi heidät 3-5 vuoden vankeuteen. — Unelmaksi jäi niille pojille vapaussotamme.

Tälläkin kertaa oli suojelusenkelini estänyt matkani. Jos saavuin Rautenfelsin kanssa Kristianiaan, olin varmasti samassa kliisterissä kuin toisetkin. Ansioluetteloni norjalaisen poliisin kirjoissa oli jo siksi kirjava, että tällainen lisäys olisi saattanut minut 10 vuodeksi telkien taakse.

Tukholmasta ilmoitettiin, että järjestön oli antanut ilmi Pusa-niminen suomalainen, joka liikkui suomalaisten keskuudessa aktivistina, mutta seurusteli tiheään — kuten jälestäpäin kävi selville — Ranskan lähetystössä. Heti tapauksen jälkeen hän aavistamaansa kostoa peläten hävisi Kööpenhaminaan.

Rautenfelsin juttu oli antanut uutta toimintaintoa ententeystävällisille aineksille Ruotsissakin. Saksalaisten toiminta alkoi näyttää heidän silmissään vaaralliselta puolueettomuudelleen, ja niin sai eräs tärkeissä tehtävissä toiminut saksalainen Hauptmann käskyn saapua Tukholman poliisilaitokseen, jossa ilmoitettiin, että hänen on vangitsemisen uhalla poistuttava maasta varsin lyhyen ajan kuluessa. Miehen tarpeelliset tuntomerkit ikuistutettiin poliisilaitoksen rekisteriin.

Suomalaiset toimistot, joita siihen aikaan oli Tukholmassa useitakin — kun jokainen, kellä oli varoja ja suhteita, eikä halunnut viettää aikaansa sotaisemmissa hommissa, perusti toimiston — päättivät pitää pienen illanvieton poistuvalle tunnolliselle uskonveljelle.

Jäähyväisissä nousee tunnelma tavallisesti korkeaan potenssiin, ja tällöinkin myöhäisemmillä tunneilla nousivat vesikarpalot herra Hauptmannin silmiin, jota seikkaa yleisesti pidetään tunnelman korkeimpana asteena. Kiitospuheessaan hän kaunein sanoin kuvasi mennyttä aikaa Tukholmassa, lausui kuitenkin samalla ilmi tuntemansa halveksumisen koko Sveanmaata ja eritoten sen poliisilaitosta kohtaan, lopettaen sanoilla:

"—— — und die Schweinehunde haben sogar meine Ohren gemessen."

Poliisilaitos oli "erikoisia tuntomerkkejä" varten ottanut tarkan mitan Hauptmannin korvien ulottuvaisuuksista.

Vallitsevissa oloissa ei voitu ajatellakaan suunnitelmamme mukaisen suuremman pommivaraston kuljettamasta Ruotsiin, siellä kun jo korviakin mitattiin. Ensi kerralla saattoi sattua, että mies siellä punnittiin ja havaittiin varsin köykäiseksi. Lähtömme lykkääntyi taas epämääräiseen tulevaisuuteen.

Odotellessa muuttui elämä Berliinissä perin yksitoikkoiseksi. Vaihtelua saadaksemme pyysimme päästä pataljoonaan siksi, kunnes asiat selviäisivät, ja pyyntöömme suostuttiinkin.

Tähän loppui monikuukautinen pommarikurssimme Admiralstabissa.

Kaikki kurssilaiset eivät sentään olleet halukkaita niin vain luopumaan Berliinin riemuista. He ilmoittivat, etteivät aio matkustaa pataljoonaan, koska heidät kerran on muihin hommiin määrätty ja tyyriillä varoilla opetettu. Freg. kapteeni R. ei ryhtynyt asiasta kiistelemään, sanoi vain, että kyllä se heidänkin matkansa järjestyy.

Ja se järjestyikin nopeasti. Seuraavana aamuna ilmestyi sivilipukuinen herrasmies asuntoomme ja ilmoitti, että näiden kahden herran passit ovat nyt kunnossa, ja pitäisi lähteä matkalle. Kiiruusti sulloivat miehet tavaransa matkalaukkuihin, ja sitten Lehrter Bahnhofille. Tiedustellessamme matkan päämäärää, saimme vain salaperäisen hymyn vastaukseksi. Heidän poistuttuaan huokasimme kaihoisasti, sillä arvasimme miesten olevan matkalla Tukholmaan.

Vasta viikkoja myöhemmin kuulimme herrojen matkustaneen — vankileirille. — Kapteeni R. oli siis täyttänyt heidän vaatimuksensa eikä lähettänyt heitä pataljoonaan.

Miehet joutuivat aluksi englantilaisten ja ranskalaisten sotavankien kanssa maatöihin, kunnes toinen heistä kimpaantui, heitti lapion maahan sanoen: "Minä en rupia tällaisia töitä tekemään." Ystävälliset viranomaiset ottivat taaskin vaatimuksen korviinsa, ja siirsivät heidät "kirjavien" leiriin. Talikko annettiin käteen ja miehet pantiin luomaan sontaa. — Tämä työ nähtävästi jo miellytti, sillä kuuleman mukaan ei uusia vaatimuksia enää tehty.

Oleskelu leirillä muodostui miehille kielitieteellisesti sangen opettavaiseksi, sillä sieltä palattuaan he kutakuinkin tyydyttävästi saattoivat tervehtiä toisiaan esim. seuraavasti:

"Salem aleikum!"

"Eskot pas!"

Vastatervehdys ei ollut tosin aivan kohtelias, sillä vajavainen arabiankielentaitoni ilmoittaa, että se merkitsee melkein samaa kuin sitä hyvin muistuttava suomalainen sananparsi niistä Eskon puheista. Tällaisilla ynnä monilla muilla korvalle selittämättömillä lauseparsilla he myöhemmin, sodan päätyttyä kasinolla löivät hämmästyksellä kaikki nuoremmat upseerit.

Libausta käsin ryhtyi Hauptzugführer Jernström heti toimenpiteisiin miesten vapauttamiseksi. Vaan niin kävi kuin Talpakan Nikolainkin, että heidän "kauniimman kesän tuolla linnassa olla piti."

Pataljoonassa pidettiin asia visusti salassa. Se ei päässyt edes kaikkien Zugführerienkään tietoon koska Hägglund elokuussa, jolloin miehet juuri saapuivat "leiriltään", tavatessaan toisen heistä Berliinissä, viattomasti kysyi:

"Missä sinä olet ollut, kun ei moniin aikoihin ole näkynyt?"

"Olenpahan tässä matkustellut firman hommissa", kuului totuudenmukainen vastaus.

Meitä toisia komennettuja ei lähetetty suoraan pataljoonaan, vaan saimme jäädä Münster-leirille, josta Admiralstabi milloin tahansa sai meidät käsiinsä ja saattoi lähettää matkalle.

Odottamattomat tapaukset Venäjällä tekivät matkamme kuitenkin tarpeettomaksi — siinä mielessä kuin sitä oli ajateltu — ja tähän päättyivät juoksumme värvärinä, pommarina ja muun koiruuden tekijänä.