KOLMENSADAN TAKAA-AJO.

Sotamies saa aina olla valmistautunut kokemaan yllätyksiä, olipa hän sitten leirillä, rintamalla tai komennuksella. Juuri kun on mielessään suunnitellut muutaman päivän viihtyisän levon, saapi taas käskyn: ota vuoteesi ja ala kävellä.

Olin vastikään palannut värväysmatkaltani ja söin päivällistä Reisenissä Suven kanssa, kun puhelimitse saimme Heldtiltä määräyksen saapua viipymättä hänen luokseen.

"Olisihan hän yhtähyvin voinut tulla tänne meitä tapaamaan", arvelimme, sillä pienoinen Benediktiini neljännes oli juuri avattu.

Menimme kärsimättömänä odottavan Heldtin konttoriin ja saimme kuulla tehtävämme.

"Viimekuluneina päivinä on Suomesta saapunut Ruotsiin noin kolmesataa nuorta miestä matkan päämääränä Amerikka. Laiva, jolla he matkustavat, poikkeaa huomisaamuna Göteborgiin, ja teidän tehtävänne on matkustaa heti sinne ja värvätä heidät kaikki leirille. Verstanden, nich?"

Paljon sälytettiin taas miesten niskoille. Ylivoimaiseksi arvostelimme tehtävän suorittamisen ainakin niin lyhyenä aikana, jonka laiva pysähtyisi Göteborgissa. Kun niin suuri joukko on saanut päähänsä matkustaa kultaa kuopimaan Amerikkaan ja ehtinyt jo Göteborgiin saakka, on se sellaisen joukkosuggestion vallassa, että saisi olla itse apostoli kääntääkseen heidän tiensä sotakentille. Jos saisi kahdenkesken puhua jokaisen kanssa, olisi asia toinen; nyt piti meidän mennä siirtolaissalonkiin, pitää siellä selkää karmiva isänmaallinen puhe, esittää asia ja sanoa, että selvä on, tulkaa perässäni.

Lausuimme mielipiteemme Heldtille, vaan hän määräsi: "Te matkustatte iltajunalla, tässä on matkarahat. Värvätkää nyt sitten kaikki."

"Kun kerran miehestä väkisinkin tehdään turisti, niin mikäs siinä auttaa, matkustetaan sitten", arvelimme, vaikka emme sitä sanoiksi saaneet, kun Heldt poistui yksityissalonkiinsa ja sulki oven.

Seuraavana aamupäivänä ehdimme Göteborgiin. Painuimme suoraan satamakonttoriin tiedustelemaan, milloin laiva saapuisi.

"Laiva lähti kaksi tuntia sitten", oli vastaus, "mutta poikkeaa Kristianiassa huomen aamuna."

Sähkötimme Heldtille ja kysyimme neuvoa.

"Seuratkaa", sähkötti hän vastaan.

Junan lähtöä odotellessamme vietimme iltapäivän parin ruotsalaisen upseerin seurassa eräässä hotellissa. Keskustelumme, kuten hyvin saattaa ymmärtää, liikkui pääasiallisesti sotatapahtumissa. Kysyin, aikoiko Ruotsi ehkä ruveta aktiivisesti puoltamaan germaanilaista heimoveljeään. Toinen upseereista, kakkulasäärinen luutnantti, vastasi asiantuntemuksella:

"Vi svenskar, vi ä' käcka, vi ä' int' fega, men vi börja aldrig me' kriget."

Siinä sen sitten kuulit, että tapella ei. Mutta silloin, kun toinen on hädässä, sopii kyllä tehdä pieni laivastomanööveri aseettomaan Ahvenanmaahan ja sitten vaatia koko saariryhmää itselleen, jos ei nyt suorastaan korvauksena, niin ainakin pienenä sympatianosoituksena.

Meillä kuitenkin Suven kanssa oli vahva aikomus käydä sotaa, ja koko yön istuimme taas junassa matkalla Kristianiaan apuväkeä hakemaan. Työ oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Laivakonttorissa ilmoitettiin, että laiva on lähtenyt kaksi tuntia sitten ensimmäisenä pysähdyspaikkanaan Bergen.

Sähkötimme Heldtille ja pyysimme ohjeita.

"Seuratkaa", kuului vastaus.

Joku aavistuksentapainen tunne oli mielessäni, ettemme saalista enää tavoita. Kun käsky oli kuitenkin käynyt ulos Heldtiltä, oli lähdettävä. Yö kului taaskin junan penkillä, kavutessamme tunturilta toiselle.

Aamupuoleen yötä, kun jo olimme radan korkeimman kohdan sivuuttaneet, ja matka kulki miltei yhtämittaista alamaata kohti valtamerta, kerrottiin jollain asemalla, että Bergen palaa. Unet karisivat kaikkien silmistä, kaikki lausuivat mielipiteitään tapahtumasta, ja äsken toisilleen vielä ventovieraat ihmiset olivat nyt kuin vanhoja tuttavia. Vaunussa oli myös pari Bergenin asukasta, ja he olivat luonnollisesti levottomia. He sanoivat, että kun Bergenissä tällaisen myrskyn vallitessa tuli pääsee valloilleen, ei koko kaupungista jää mitään jäljelle. Ulkona olikin oikea hirmumyrsky. Se vinkui ja tohisi vaunujen nurkissa ja tuulettajien torvissa voittaen joskus vaununpyörien aiheuttaman jyrinänkin.

Oikein olivat bergeniläiset matkustajat arvanneet Koko kaupunki näytti olevan tulimerenä; liekkien kohina kuului kaamealta, myrsky yhä vain yltyi. Tuulen alla oleva kaupunginosa oli mennyttä, sammuttamista ei kannattanut yrittääkään. Ihmiset juoksivat kuin päättömät, kukaan ei tiennyt mistään mitään. Kysyin missä on laivakonttori. Palanut. Missä on satama? Palanut. Missä on se Ameriikkaan menevä höyrylaiva, jossa ovat ne kolmesataa suom —? — Palanut. Missä on Atlantin valtameri? Palanut. Kaikki palaa täällä. Minullekaan ei jäänyt kuin nämä vaatteeni.

Oli toivotonta yrittääkään, mitään. Tulelta säästyneessä kaupunginosassa vilisivät kadut mustanaan väkeä, hotellit olivat tupaten täynnä, mistään ei saanut edes voileipää nälkäiseen suuhunsa. Odottamaamme laivaa ei ollut satamassa eikä sitä sinne saapunut koko päivänä, vaikkakin sen laskelmien mukaan piti ehtiä jo varhain aamulla.

Kun minkäänlaisia tietoja emme siitä saaneet, palasimme Kristianiaan.

Jonkinlaiseksi lohdutukseksi sekä itsellemme että Tukholmassa odottelevalle päämiehellemme saimme sieltä värvätyksi neljä suomalaista merimiestä, jotka olivat jääneet kuivalle. Satojen ennen heitä laivakonttorissa ilmoittautuneiden takia katsoivat he pestin saannin mahdottomaksi. Tapasimme vielä useampiakin maamiehiämme ja koetimme heitäkin värvätä, vaan tuloksetta. Aivan sama jos olisi puhunut tunturille.

Palasimme Tukholmaan, jossa Heldtille selitimme koko laivahistorian perin pohjin, samalla tietenkin huomauttaen, että jo ennen lähtöämme olimme katsoneet matkaa turhaksi (paitsi turistimatkana, ajattelimme hiljaa itseksemme).

"Mutta kuinka te olette näin kauan viipyneet matkalla?"

"Kun laivajuttu meni aivan hukkaan, päätimme värvätä Kristianiassa oleskelevia suomalaisia merimiehiä, ja sen takia olemme viipyneet."

"No, onnistuitteko?"

"Onnistuimme, miehet ovat jo luultavasti leirillä."

"Hyvä, saitteko paljonkin värvätyksi. Saitteko sata?"

"Emme aivan niin paljoa."

"No kuinka paljon sitten, sanokaa."

"Neljä."

"Neljä?"

"Neljä."

"Donnervetter."

Luulin seuraavassa hetkessä saavani Heldtin silmämunat sisääni, niin tiukasti hän katseli meidän lempeitä muotojamme. Sitten hän lauhtui ja sanoi katkerasti: "Niin, rahat ovat kaikki menneet eikä tuloksia mitään; eikö se ole teidänkin mielestänne surullista?"

"Surullistahan se on, vaan kun junaliput ovat kalliita, hotellit ovat kalliita, ruokaakin täytyy aina joskus saada, ja sitten menee vielä edustukseenkin rahaa, ja kun se raha on niin hupaa kulumaan, niin ei tällaistakaan matkaa aivan ilmaiseksi voi tehdä."

"No niin, — olkaa täällä Tukholmassa nyt toistaiseksi, tarvitsen teitä taas muutaman päivän kuluttua. Ilmoittakaa minulle vielä tänään, missä asutte."

Me menimme hotelli Reiseniin jatkamaan viikko sitten keskeytynyttä päivällistämme.