VUORIPURO.

Vuorilla synnyin. Kirkas ja puhdas siell' oli sieluni. Riemua tulvien, vauhtia virmaa syöksyin ma leikkien louhikon halki, raivaten uomani esteet murtain.

Kalliopaadet pirstoivat mua, — heistä ma viis! Raisuna riensin ma karkeloaskelin tietäni tuimaa lentoa huimaa laaksoa kohden kuin lemmityn luo.

Kaukana viittoi mulle lehtojen vehreä povi, houkuttain mua luo kuin taikaovi onnen maille; — vietteli mua sylinantoonsa niittyjen kukkea sulo, kutsuivat kultaiset pellot päivän paahteessa hohtain, kutsuivat kiehtovat kylät ja kartanot kauniit virvoittajakseen.

Luoksensa saavuin ma kirkkahin mielin. Riemulla avasin heille sydämeni lähteet. Mulle he antoivat tunkion tähteet! Neidot kylpevät, jotka ma syliini sain, ei sielua suoneet ne mulle, soi ruumiin ne vain, ja ruumiinsa tahran ne jättivät rintahain. Tulivat naudat ja joivat mun sieluni kirkkainta vettä, palkaksi tahrien pintani saastallaan!

Pois ma riensin, etsien puhdistusta, torneja kohden, jotka kaukaa loistivat ahjona onnen ja templinä valon. Hirviön kohtasin, pinnalta valkean, sielulta mustan; hornankattilan, jossa kiehui kaikki maailman noitamyrkyt. Se ahmi, se ammensi suoliinsa nuoruuteni, sen avaraan kitaan haaveet ja kauneus meni. Ja viemäriensä loan — mujut löyhkävät mustain töiden, salasyntien syyttävät perkeet — mun uomaani juoksuttain se pisaran viimeisenkin mun saastutti sielussain.

Siks umpimielin tympein vaellan nyt ohi ihanien kukkarantain, jotk' ennen syttymään sai sydämen. Nyt meren helmaan hukkua vain lailla laineen hiljaa halajan. Sen suureen unhoitukseen häipyen ma jälleen puhtauteeni palajan!