PYHÄ YÖ.

Yö täynnä odotusta ihmeen armaimman, yö täynnä vaierrusta tuskan ihanan. Yö luomisen — taas syntyy mailma uusi. Yö uuden huomisen, mi koittaa kamppailuusi, ihminen.

Mit' onkaan sankarien työ sun työhös nähden, oi nainen, rakkautesi kaikkivoivan tähden kun elonlahjan annat sa kautta ankarien tuskain lapsellesi, jot' alla sydämesi kannat!

Yks into vain on sulia: luoda elämää! Voi sulle kuolo tulla, kun hän vain eloon jää Sua polttaa — hyvästit jo heitit elämälle. Sa oman itses uhrasit ja elät, kuolet hälle, oi äiti hentoinen, luoja ihmisen!

Niin itses unhoittain luot hedelmän. Elämälle vain sa, äiti, nainen, suurin runoilija mainen, laulat hymnin elävän! Sa, jalo, kuuluisuutta ja kunniaa sa pyydä et, vain kuolemattomuutta sa nimetöntä haaveilet.

Muut laulut kalpenee, muu kaikki halpenee sen hymnin rinnalla. Niin hengen hinnalla muut laulujaan ei luo. Niin sydänverellään ei kirjoita niit' yksikään. Ja luomisriemua ei suo niin suurta mikään muu! Kun laulut muut jo unhoittuu, se elää, kasvaa, uutta luo, se liittää renkaan renkaaseen ja ketjun kaikkeuteen. —

On tullut hetkesi, ja polte yltyy yhä. Tää yö on kuolonpyhä: nyt kohtalosi ratkaistaan, nyt katkaistaan sun mainen retkesi, tai syntymässä polven uuden sua oottaa onni kuolemattomuuden!

Jo tuskain paine laukeaa — kuin kautta kaaoksen taas elo sullo aukeaa, kun kuulet heikon kirkaisun, niin kauan kaivatun, kun heräät kuumaan suudelmaan ja äidin nimi suloinen sun korvaas kuiskataan!