OODI SATEELLA.
Reading edition
Sa etkö kuule, ihminen, ihminen, tuoll' yössä veljeshenkien huokaavan, kun sade suruisesti painuu maahan kuin kaikki me, kaikki kerran?
Tää yö vie monta sielua mennessään! Niin monta hengenlentoa korkeaa kuin sade huokauksin painuu maahan kuin kaikki me, kaikki kerran! —
Sa pieni, kirkas pisara, korkeuksiin sun nousi kaipuus, siintohon kauneuden, — nyt yössä näin sa vaivut, veli, maahan kuin kaikki me, kaikki kerran!
Ah, onnettomat pisarat, veljet te, kun suudelmanne viileän otsallain ma tunnen, on kuin varjoani kuollutta itse jo koskettaisin!
Ah, sydän sulaa kuumihin kyyneliin, — mut ennenkuin sen hetki on sammua, ma tahdon syöstä — kuin te maahan elämän riemuun ja tuskaan vielä!
Ma tahdon vielä tuntea vaivat sen ja hehkun, jolla yön tämän valkaisen! Viel' onhan omanani kaikki: aurinko, tähdet ja mainen manner!
Mua auta tieto ei: sinitaivaisiin taas nousee kerran pisarat kuolleet nää ja vaihtumista ikuisesti kammottu kuolema tuo vain onkin.
Ma tahdon helteen tuntea paahtavan ja valon riemuun juopua säihkyvään ja elonkorjuun aikaa oottain kukkia, kypsyä, hedelmöidä!