V RAKKAUDENJUHLA.

I

Valjennut taas kesä on, sinitaivaalla pääskyjen parvi säihkeessä auringon laulaen leikkiä lyö. Välkehtii valohohteessaan väretyynenä järvi, kukkaisloistossaan maa kuni morsian on. Lämpöä hohkaa maanpovi, paahtaa kuumana päivä, kuumina suonet maan luomisen hehkussa lyö.

Oh, nämä hehkuvan helteiset, nämä polttavat päivät, aamut raikkahat nää, valkeat, lämpimät yöt! Oh, tämä kukkeus maan, kesä korkea elämän nuoren, suuri on kauneutes, suuri sun onnesi on! Suuri on armo sun riemuusi syttyä sydämin täysin, kirkkaus otsallaan juhlien rakkauttaan!

Kuin monet vuodet ma oonkaan tuskissa polttavan kaipuun kulkenut päivät nää kerkeän kesäisen kuun! Niinkuin nyt on hohtanut maa sekä säikkynyt taivas, — pimeä ahdistus täyttänyt sydämen on. Niinkuin haudan yöhön suljin ma kaipuun jo kerran, salvaten syömeeni sen kylmien paasien taa. Luulin, houkka, ma näin levon, lääkkeen saavani sille, voivani sammuttaa sen sinihehkun niin!

Silloin äkkiä näin, kesän vehmaan keskellä kuulen kuin joku kolkuttais paadelle hautani tään sormin herkin ja lämpöisin, sydänahjoni tumman liekkiin lietsoen taas entistä kirkkaampaan. — Rakkaus näin tuli luokseni nyt, jota turhaan ma etsin: niinkuin lahjaksi sain onnen ma itsellein! Riemua tulvii rintani nyt, sydän tyynenä lyöden lemmenlauluja luo niinkuin kukkia maa.

II

Aavana saartaa veet joka puolelta saaremme rantaa, viestin pääskyset vain maailman melskeistä tuo, tervehdyksenä sen sinilaineet rantahan loiskii, leyhyt lemmekkäät lehvillä karkeloi. Aurinko rakkauttaan isän armaan lailla nyt tuhlaa niinkuin koskaan ei yötä ja talvea ois. Lehtien, mäntyjen pihkan ja lehdokin raikkahan tuoksun laelle kallion tään lauhkea tuulonen tuo.

Näin ei kauniina maailma, ei ilokirkkaana koskaan säihkynyt katseellein, ennenkuin näin minä sun! Näin, kuin huipulta vuoren, nyt aukee elämä mulle, nyt nään vasta ma sen kaikkeuskauneuden. Kaiken sen, jota etsin ma kiihkoista kaupungin suotta, sen, jota kuumimmin kaipasi nuoruutein, sen, jota kieltäytyin epätoivon tuskissa ootin niinkuin kahleissa yön nousua auringon, sen, jota ilman on elämä ikuisuuttansa vailla, turha ja toivoton, sammuva säkene vain, sen, jota saavuttaa väkivalloin ihmiset tahtoo syöksyen kamppailuun turhaan ja turmelevaan,

kaiken sen olen saanut nyt. Sydän, miksi et särjy, kerran viimeisen miks et, sydän, ratketen lyö, näin koko maailman syömenä kun saat sykkiä hetken, onnen kun nähdä sa saat sielulles aukenevan? Silloin erkanisit, sydän, riemun siivillä täältä, silloin tuntea, ah! et surun päiviä sais koskaan, päiviä synkkiä, jotk' ovat saapuvat kerran, kuin pedot raadellen sielusi autuuden, silloin ei epäsoinnut arjen, ei kohtalon kolhut onnesi särkeä vois kauneusmaailmaa!

III

Ei, jopa hullua ois noin kesken poistua suotta! Onhan kuitenkin riemunsa täälläkin, on! — Näin kun istumme kuunnellen tuvan kuistilla hiljaa sointuja sielujen kuullossa valkean yön, kun sydän kuumasti sykkäilee poves rinnalla armaan, sielusi syvyyksiin vaipuu katseeni mun, silloin aukenevat mun silmillein näyt suuret, täyttymys toiveiden, ihmisen arvoitus!

Suudelmais sulolämmöstä, silmistä sun, poves armaan noususta, henkäilys hehkusta kasvoilloin, tuoksusta pihlajien, jota lehdon henkäys kantaa, tanssista hyttysten vaiheilla varjoston näin nyt paljastuu elon ikuinen ongelma mulle, elämän tarkoitus, onni ja ikuisuus.

Valtavan yksinkertainen on, elämä, ihmees hälle, ken kypsynyt on luomisen mysteriaan!

IV

Täällä on rauha ja täällä on hiljaisuus, täällä on elämän suuruus ja ihanuus.

Täällä on taas oma itsensä, vapaa mies! Täällä on sielujen, sydänten kotilies.

Täällä ei karsaan naapurin silmät nää, unhoon ihmisten juonet ja kiihkot jää.

Täällä on elämä juhlaa — täällä me häät kahden vietämme kuumat ja lemmekkäät!

Vaikkapa muu koko maailma hukkukoon, täällä ma silti maailman valtias oon!

Sydäntä kaksi kun syttyy rakkauteen, siellä on kansat ja maailmat kaikkineen!

V

Tytti, ma lemmin sua, kuin kuningashonkia korven tuulen humina tuo, jonka sa kuulet nyt! Tytti, ma lemmin sua, kuin lakkapäälaineita järven vihuri aavan veen, virma ja vallaton! Tytti, ma lemmin sua, kuin pellon kultaista viljaa paahde auringon tähkiä kypsyttäin, tai suven henkäys lempeä lehviä valkean koivun kuullossa kesäisen yön, tuoksuissa pihlajien!

Tytti, ma lemmin sua, sinä elämäni korkea päivä, kun kesäkirkkainnaan kaartuu se ylläni mun, ennenkuin ehtoon puoleen se verkkaan kääntyen painuu, huomaamattamme pois vaipuen varjohon yön!

Nyt on kukkien aika ja lemmenleikin ja kylvön, vuoromme tullut on, käykäämme karkelohon! Metsän vehreät puut hääsaattomme äänetön olkoon, pappimme aurinko on, siunaus hiljaisuus! Virren leivonen tuo kera metsän laulajakuoron riemulla kaiuttaa kunniaks juhlamme tään. Soihtunsa sammuttaa hymyhuulin hehkuva päivä, onnesta punastuin silmänsä sulkee yö. Kainona lyhtyineen häävuoteelle lempivät ohjaa lehtoon kukkaisaan Hyymen, ruusuinen kuu.

VI

Muut jumalia palvelkoot, mun omani sa oot! Sun pyhän tules, rakkaus, sa mailman valo, vapahdus, ma tunnen sielussain. Sun luonas yksin, armahain, ma onnellinen oon. Muu mailma hukkukoon, sa mulle hengen taikamaat ja taivaat avaat autuaat!

Sun suloisilta huuliltas ma jumaluutta juon, sun ruusuisella poskellas on mailmanhengen kehto, sa olet mulle onnen ehto, sun rinnoillas ma maailmoita luon.

Ah, onnellinen, kenen rintaan on sun katsees sytyttänyt auringon! Ah, kuinka onkaan onnellinen hän, ken tuntee kaiken kaipuun täyttyvän, ken kesäyönä rakkauteesi saa ja syleilyysi mailman unhoittaa!

VII

Rannalla järven on helonurmella jumalten juhla armossa auringon, hehkuvan helteisen. Säihkeessä sen suloilmestys jumalattaren nuoren hohtaa kauneuttaan, kuin rusoliljana maan. Jumalan nuoren on hänen rinnoillaan sydän täynnä riemua hurmion sen, onnea rakkauden, kuolematonten luo joka nostaa ihmisen kurjan, luojaksi kaikkeuden, verraksi taivaisten.

Niinkuin unta on vain tämä onnen huuma ja hurma, niinkuin maailmaa toivon ja haaveiden! Kaikki se täyttynyt on, johon kaipaus ihmisen syttyy, auringon lapsen ja maan, auringon lemmityn! Täyttynyt vaatimus on sukupolvien syntymätönten, täyttynyt luomistyö, luotujen tarkoitus. Turhaan tuhlannut ei kesä hellettään ole heille, tyhjinä kohtaa ei tähkiä tarhuri-syys.