IX

Seuraavana sunnuntaina tarjosi puisto päivällisen aikana loistavan näyn. Badenin kylpylaitoksen soittokunta soittaa joka päivä kello kahdestatoista yhteen ja sitä paitsi kahdesti viikossa illalla. Eniten suosittu aika, jolloin kylpyvieraat keräytyvät puistoon, on sittenkin — helteisimpänäkin aikana — sunnuntai- ja pyhäpäivä-aamupuoli! Silloin koko Baden on miehissä koolla, sen lisäksi saapuu paljon vieraitakin Wienistä.

Prater pienessä koossa on Badenin puisto kolmine vierekkäin kulkevine lehtikujineen, joihin edestakaisin aaltoileva ihmisjoukko on keskittynyt; keskimäisin kujanteista on levein, molemmat sivukujat kapeammat. Harvoin joku kävelijä eksyy puiston kaukaisemmille käytäville. Lehtikujanteitten sivuilla on penkkejä, jotka sunnuntaisoiton aikana aina ovat täynnä väkeä. Ei kukaan istu kuitenkaan koko aikaa, vaan jokainen käy vuoron perään jalottelemassakin. Siten kaikki näyttelevät tässä näytelmässä sekä tarkastelijan että tarkastuksen alaisen osaa. Tämä sopii varsinkin naisiin, jotka tahtovat näyttää pukuja ja kauneutta. Puisto tekeekin tavallaan tanssisalin vaikutuksen. Samoinkuin tanssisalissa komeapukuiset naiset istuvat pitkin seiniä odottaen herroja, jotka vievät heidät tanssiin, niin istuvat täälläkin koreapukuiset naiset puitten alla odottaen tuttujen herrojen tuloa, jotka asettuvat penkkien eteen seisomaan ja keskusteltuaan hetken aikaa siirtyvät seuraavan penkin luo. Mitä taajempi herraryhmä kunkin naisen edessä on, sitä tyytyväisempi hän on, aivankuin tanssisalin suosituin tanssijatar. Mutta vieläkin mieluisempaa kuin tämä penkin piiritys on saada saattajan kävellessään lehtikujannetta edes ja takaisin; sillä ensiksikin kävelevät herrat vain mielitiettynsä rinnalla, jota vastoin he hetkeksi jäävät keskustelemaan kaikkien tuttaviensa kanssa penkkien ääressä, ja toiseksi saa kuljettaa mukanaan näitä voitto-orjiaan kaikkien vaanivien kilpailijoittensa penkkien ohitse. Kun siinä määrin ihailtu Badenin kaunotar kulkee edestakaisin keskikujannetta pitkin, liittyy hänen oikealle ja vasemmalle puolelleen niin paljon husaareja ja rakuunoita, ettei laaja ryhmä yritäkään kiertää sivukäytävän kautta, vaan jää kokonaan kävelemään keskitielle.

Tuona sunnuntaina siis — oli helluntai — näytti puisto tavattoman loistavalta. Kun Daniela kreivitär Barthenin seurassa ajoi paikalle, ei kello vielä ollut kahtatoistakaan, ja kaikkialta saapui kävelijöitä suurin joukoin. Mutta sittenkin löysivät molemmat naiset helposti tyhjän sijan eräällä penkillä. He olivat saapuneet paikalle suoraan messusta, joukosta puuttuivat siis vielä kaikki ne, jotka jalan tulivat kirkosta sekä ne, jotka vähää vailla kaksitoista saapuivat junalla Wienistä.

Oli kuuma kesäpäivä, mutta kukkivien, vanhojen puiden siimeksessä oli täysin suojattu auringonsäteiltä; ne tunkeutuivat vain vaarattomina valojuovina tiheiden lehvien lomitse ja kisailivat lehtien varjojen välissä tiellä, kohottaen siellä täällä upseerien univormujen ja naisten kirjavien pukujen kullan kiiltoa ja loistoa.

Nyt orkesteri alkoi soittaa iloista polkkaa. Pitkä jono ajoneuvoja pysähtyi puiston portille, joukossa oli hovivaunutkin, joista kaksi nuorta arkkiherttuaa kenraalinunivormuissa astui alas. Pian kaikki penkit täyttyivät, ja lehtikujissa alkoi liikehtiä. Vaistomaisesti jokaisen kirkkaissa silmissä tai ystävällisessä hymyssä kuvastuu juhlailoa. Puheen hälinä ja tervehdysten humina sekaantuu lintujen lauluun ja polkansäveliin; kaukaa loistavasta tungoksesta pistää esiin jonkun suositun naisen tai herran vartalo, ja äkkiä polkan sävelistä kajahtaa korviin ikäänkuin hivelevä rakkauslaine… se on, kaikkien niiden korviin, jotka ovat nuoria ja kauniita ja huolettomia, ja niitä vartenhan tällaiset juhlat ovatkin aiotut; toiset — vanhat, rumat huolten painostamat, he pysyttelevät joko poissa tai muodostavat vain liikkumattoman taustan loistavalle kuvalle; tanssisalin, huviretken, badenilaisen puiston todellinen elämä sykkii vain niiden suonissa, jotka ovat tuoneet mukanaan nuoruutta, ilomieltä ja rakastumista ja joiden janoava turhamaisuus voi toivoa voittavansa yleistä ihailua.

"Miten kaunis te tänään olette, Daniela!" kreivitär Barthen ei malttanut olla sanomatta seurakumppanilleen.

Nuori rouva oli todellakin ihastuttavan näköinen. Hänellä oli yllään valkea musliinipuku, jonka pitsien alta pilkisti sinipunertava vuori. Vain hänen terve hipiänsä ja poskiensa hempeä pyöreys saattoi sietää täydessä päivänvalossa siksi vaarallisia värejä kuin valkeaa ja sinipunervaa. Vaalean olkihatun alta pilkistivät seljakukat esille, kaulaa ympäröi ametistiketju, samantapaiset käädyt olivat kierretyt ranteille, pitkien hansikoiden päälle, ja valkean päivänvarjonkin kahva oli ametistiä. Ilmassa väreilevä iloisuus kuvastui parhaiten hänen loistavissa silmissään ja iloisessa naurussaan; saattoi selvästi nähdä, että hän iloitsi elämästä. Jo muutamat ihailijat lähestyivät häntä, ja puiston portilta saakka hän tunsi Trélazuren kookkaan vartalon. Ilokseen hän huomasi, että hänen sydämensä alkoi sykkiä heti, kun hän oli nähnyt hänet.

"Minä rakastan häntä siis sittenkin!" iski ajatus hänen mieleensä, ja polkka-akordit kajahtelivat onnensävellajissa. Paroonitar Rimmersperg ja hänen tyttärensä lähenivät Danielan penkkiä ja pysähtyivät hänen luokseen. Giulietta oli erittäin edukseen. Vaaleanpunainen puku kohotti täyteläisen vartalon ja hienojen vyötäisten piirteitä; hänen suuret silmänsä säihkyivät mustien kulmakarvojen alla.

"Hyvää päivää, paroonitar, hyvää päivää, Giulietta", sanoi Daniela puristaen heidän käsiään, "ettekö tahdo käydä meidän luoksemme istumaan? Täällä on vielä sijaa."

Kreivitär veti suunsa viistoon, kun Danielan pyyntöä seurattiin, sillä hän ei pitänyt Rimmerspergeistä; tytär oli hänen mielestään liiaksi silmiinpistävä, ja äiti, niinkuin hän sanoi, "liian jokapäiväinen".

"No, Giulietta, tuleeko huviretkestä tosi?" kysyi Daniela.

"Tietysti tulee, ylihuomenna me lähdemme. Oletteko ehkä muuttanut mieltänne ja tulette mukaan? Rakas rouva Dormes, olisipa se hauskaa!"

"Oi, tulkaa mukaan, rouva von Dormes", toisti äiti; "kaikki osaanottajat ovat hyvin 'komilfo.' Kaksi kreiviä ja muut kaikki 'vonneja'… Walakkilainen ruhtinatar ei tosin ole luvannut tulla, mutta kaikki muut ovat vonneja'."

"Silloinhan minä heittäisin synkän varjon keskelle tätä aatelista valomerta, sillä enhän minä ole mikään 'von'", sanoi Daniela hymyillen.

Paroonitar Rimmersperg nolostui.

"Te laskette leikkiä, rakas rouva von Dormes, olettehan tekin hyvin komilfo. Muuten, mitä minuun tulee, niin en lainkaan ole aatelisvaakunasta ylpeä, koska olen syntyperältäni porvarillinen, josta, ikävä kyllä, kaikki korkealentoiset, ylpeät aateliset antavat minun kylläkin tuntea. En väitä sitä kreivitär Barthenista, joka aatelisnaisena voisi olla hyvinkin ylpeä ja kuitenkin on liittynyt teidän parhaaksi ystäväksenne ja kohtelee minuakin tuttavanaan."

"Mutta rakas paroonitar…" yritti kreivitär.

"Mutta kreivinna, joka asuu meidän naapurinamme", jatkoi paroonitar, "tiedättehän tuo vanha hovinainen, jolla on kolme koiraa — hän ei ole vastannut lainkaan käyntiini."

"Olikin aivan turhaa, äiti", sanoi Giulietta, "käydä häntä tervehtimässä."

"Menimmehän me myös naapureina rouva von Dormesin luo, eikä se ollut turhaa. Ellei tee tuttavuuksia, niin ei ole helppo saada nuorta tyttöä naitetuksi!"

"Minulla on kunnia, armollinen rouva" — "Hyvää huomenta, hyvät naiset" — "Sallitteko, rouva Dormes, minun esitellä teille toverini" — "Tekin tänään täällä, armollinen rouva?"… ja hetken kuluttua seisoi viisi, kuusi herraa penkin ympärillä. Orkesteri soitti "Iltatähteä" Tannhäuseristä, pilvi pimensi auringon; paroonitar Rimmersperg sekaantui typerällä tavalla yleiseen keskusteluun, joka itsessäänkin jo oli typerää; viereiselle penkille oli käynyt eräs parhaissa pyhävaatteissaan prameileva perhekunta istumaan, kaikesta päättäen wieniläisiä ramukauppiaita; sanalla sanoen Danielan iloinen mieliala katosi. — Mutta alakuloinen laulu, musta pilvi, typerä keskustelu ja ramukauppiasjoukko olivat ehkä sittenkin siihen aivan viattomia; luultavasti alakuloisuus johtui vain siitä, ettei eräs ollut vielä lähestynyt hänen penkkiään, vaan pysytteli rouva Lacherin, tuon tunnetun — joskaan ei julmaksi tunnetun — koketin luona.

Pilvi katosi pian. Kun rouva von Lacher seurueineen lähestyi Danielan penkkiä, erkani Trélazure toisista ja astui nopeasti Danielaa kohti.

"Tekin kerta täällä, rouva? En ole koskaan ennen nähnyt teitä puistossa!"

"Minun on tapana vain sunnuntaisin tulla tänne — eikä aina silloinkaan. Sallikaa että esitän teidät naapureillemme, — rouva ja neiti Rimmersperg ja ystävättäreni kreivitär Barthen — kreivi Trélazure!"

Keskustelu oli yleistä, joskin hiukan hidasta; sillä ottamatta lukuun Danielaa itseään ei kukaan muista puhunut kylliksi hyvin ranskaa, jotta keskustelu olisi sujunut helposti. Varsinkin äiti Rimmersperg oli tuomittu vaitioloon, ja hän se myöskin ehdoitti:

"Emmekö voisi lähteä hiukan kävelemään?"

Daniela oli suostuvainen.

Trélazure astui hänen rinnallaan. Orkesteri soitti poutpourriaa Rigolettosta; aurinko paistoi jälleen kirkkaasti. Daniela oli taaskin iloinen mieleltään, hänen seurakumppaninsa katse ja ääni ympäröi häntä ikäänkuin hyväillen, ja joskin hän puhui aivan jokapäiväisistä asioista ja Daniela vastasi hänelle samaan sävyyn, niin ei hän voinut sittenkään, katsahtaessaan häneen tienkäänteessä, olla silmillään sanomatta hänelle: "Sinä ihastuttava, vaarallinen mies!" Mutta koska Trélazuren kasvoille samassa levisi rohkea ilon välkähdys, kääntyi Daniela nopeasti pois hänestä ja siirsi katseensa ja hymyilynsä hänen toisella puolellaan astuvaan herraan kreivi Ebensteiniin.

Trélazure, kostaakseen, alkoi nyt liehakoida Giuliettaa. Sillä älköön luultako, että kiemailu kuuluu yksin naisten ominaisuuksiin, yhtä vähän kuin muutkaan naisille ominaisiksi väitetyt viat. — Miehetkin voivat hetkittäin olla uteliaita, juoruavia ja kiemailevia. Tosin on myönnettävä, että naiset ovat sitä useammin; se ei kuitenkaan riipu luonteitten erilaisuudesta, vaan olosuhteista. Suuret harrastukset, jotka tavallisesti täyttävät miesten elämän heidän julkisissa töissään ja toimissaan, syrjäyttävät pienet uteliaisuuden ja juoruamisen paheet; ja valinnanvapaus, hyökkäävä, vieläpä joskus taisteluunvaativa osa, jota he rakkaussuhteissa näyttelevät, kohottaa heidät enimmäkseen verkkojaan laskevan kiemailun yläpuolelle. — Giulietta ihastui suuresti ranskalaisen äkillisestä ystävällisyydestä. Hän miellytti häntä, ja naimisen kannalta — kanta, jolta hän tarkasteli kaikkia miehiä — oli hän epävarma, mutta sitä arvokkaampi objekti: diplomaatti, vanhaa ranskalaista aatelia, kaikesta päättäen rikas, sanalla sanoen, ensiluokkainen maalitaulu, johon saattoi ampua katsenuolensa. Giulietta luotti suuresti silmäpeliinsä; muutamia uhreja hän oli jo siten kerännyt, tosin vain köyhiä luutnantteja ja eläkettä nauttivia vanhempia valtionvirkailijoita. Hän tiesi, että silmien mustissa säkenissä, kun niihin yhtyi hymyn valkeat säkenet, oli oma voimansa.

Myöskin hän tiesi, että naimamarkkinoilla kaikki vapaus, kaikki kiihotus naiselta oli kiellettyä; mutta katse on vapaa, katse saa kiihottaa, sillä sitä on mahdoton todistaa; se on yksinkertaisesti vain silmän ilmiö, johon viaton omistaja on aivan syytön; hän ei tiedä lainkaan, mitä tulipaloja hänen silmänsä on saanut aikaan, siksi hän ei myöskään maksa siitä minkäänlaista vahingonkorvausta.

"Me lähdemme ylihuomenna huviretkelle", sanoi Guilietta; "tahdotteko te ehkä tulla mukaan?"

Kreivi ei epäillytkään, ettei tuohon "me" sanaan sisältynyt myöskin rouva Dormes, ja hän suostui heti ehdotukseen.

Daniela puri huultaan, hänelle ei ollut lainkaan mieleen, että Trélazure olisi kokonaisen päivän rouva von Lacherin seurassa.

"Mihin aikaan lähdetään matkaan ja mistä?" kysyi Trélazure, tällä kertaa kääntyen rouva Dormesin puoleen.

"En tiedä", vastasi hän, "minä en lähde mukaan."

"Ettekö?" Ja sitten hän sanoi hiljaa, niin että Daniela sen vain kuuli: "Sitten en minäkään millään ehdolla yhdy seuraan."

Miten ihastuttavalta "Yölepakkovalssi" kuului ja miten ihana oli koko tämä sunnuntainen puisto…

Yllämainittu valssi oli ohjelman viimeinen numero. Yleisö tulvi yhtä suurin joukoin pois kuin se oli tullutkin. Trélazure auttoi Danielan vaunuihin.

"Ettekö tahdo ajaa meidän kanssamme kotiin?" ehdotti Daniela. "Tehän asutte meidän talossamme."

"Kiitän, armollinen rouva, olen luvannut käydä kohtaamassa erästä tuttavaani Schimmerillä. Mutta tänä iltana kello seitsemältä on minulla kunnia tulla luoksenne, jollette ole unohtanut ystävällisesti kutsuneenne minut päivällisille?"

"Sitä en ole unohtanut; olkaa täsmällinen."

Vaunut läksivät liikkeelle. Hyvillä mielin Daniela loi katseensa ihailijaansa, joka paljain päin ja kumartaen seisoi tien vieressä. Tervehtiminen soveltuu erinomaisesti ritarilliselle miehelle; ja mitä rohkeampia edelläkäyneet katseet ja sanat ovat olleet, sitä kunnioittavamman vaikutuksen tekee arvokas tervehdys.