X

Trélazure oli pettynyt toiveissaan luullessaan saavansa syödä päivällistä kahden rouva Dormesin kanssa. Daniela oli kutsunut kaksi muutakin vierasta: kreivitär Barthenin, tuon vähäpätöisen naisen, ja erään parooni Zollernin, — hyvinkin merkitsevän henkilön.

Vapaaherra Richard von Zollern, entinen itävaltalainen lähettiläs Espanjan, Englannin ja Venäjän hoveissa, oli ylhäisen maailmanmiehen tyyppi. Päätettyään virka-uransa oli hän ostanut kauniin huvilan Badenissa ja vetäytynyt sinne asumaan. Hän oli nyt seitsemänkymmenenkuuden-vuotias mies, vartalo oli solakka ja suora, pää henkevä ja hieno. Ohuet huulet vetäytyivät usein pilkalliselta näyttävään hymyyn, mutta se puki häntä, sillä hänen ivaansa hillitsi suuri arkatuntoisuus; hän saattoi usein nauraa, sillä hän näki syvälle asioiden ytimeen, mutta hän oli niitä, jotka antavat anteeksi sen minkä he ymmärtävät. Seuramiehenä hän oli verraton. Hänen elämänsä runsaat muistot muodostivat ehtymättömän hauskojen kaskujen ja historiallisesti arvokkaiden muistelmien lähteen. Mutta hän ei mitenkään kuulunut noihin sietämättömiin kertojiin, jotka kuljettavat mukanaan kaskuvarastoansa, ja jotka alituisesti jankuttavat niitä samoin sanoin yhtä säännöllisesti kuin jokin kellopeli. Kun sellaisia ihmisiä tapaa ensi kerran, tuntuvat he hauskoilta ja henkeviltä ja kadehtii heidän kykyään, kun he vähäpätöisimmänkin sanan johdosta osaavat kertoa jonkun hauskan jutun tai esittää sopivan teoriian. Mutta kun pitemmän seurustelun jälkeen huomaa, että määrätyissä tilaisuuksissa tuodaan esille aina samat jutut ja samat väitteet, niin ihailu katoaa; pakostakin koettaa välttää sellaisia pistosanoja, joissa piilee koneiston avain, ja jos pahaa aavistamaton läsnäoleva kolmas henkilö sattumalta saa sen käyntiin, niin kohoaa huokaus rinnasta ja lyyhistyy kokoon aivan kuin rankkasateessa; tietää jo edeltäpäin mitä seuraa. Pian on oppinut ulkoa koko ohjelmiston ja sitä alkaa vapista niinpiankuin jotain sellaista tulee sanotuksi, joka pienimmänkin ajatusyhtymän kautta voi tuoda mieleen sen sanan, joka panee koneiston liikkeelle, sillä täyteen sullottu kaskukone ei tarvitse suurtakaan sysäystä joutuakseen käyntiin.

Tähän luokkaan, niinkuin sanottu, ei parooni von Zollern kuulunut. Hänen erinomainen muistinsa, joka oli säilyttänyt tuhansia hauskoja kokemuksia, auttoi häntä myös muistamaan oliko hän kertonut määrätyn jutun määrätyille henkilöille vai ei, eikä hän kertonut mitään koskaan kahdesti. Vaikka suuressa seurassa olisi ollut yksi ainoakin henkilö, joka ennestään tunsi sen jutun, joka äkkiä juolahti hänen mieleensä, niin hän hillitsi kertomishaluaan. Eikä hän ollut huvitettu, niinkuin vanhemmat ihmiset yleensä, ainoastaan entisajan muistoista ja kokemuksista, vaan hänen harrastuksensa elävää elämääkin kohtaan oli suuri. Alati alttiina sulattamaan uusia ajatuksia hän kallisti korvaansa maailman näyttämön joka kulmalle; tosin hän ei tuntenut enää olevansa yksi sen monista näyttelijöistä niinkuin nuoruudessansa, mutta katselijoista ja arvostelijoista hän oli kaikkein tarkkaavaisimpia ja terävimpiä. Hän ihaili intohimoisesti, melkeinpä jumaloi kauneutta. Kaikki mikä oli kaunista, niin hyvin taiteessa kuin luonnossa, naisten kuvissa ja runoteoksissa, tuotti hänelle suurta iloa. Tässä nautinnossaan hän veti miltei vertoja vanhoille kreikkalaisille. Muuten hän oli uudenaikaisten ihmisten parissa kaikkein uudenaikaisimpia — kosmopoliittinen valikoitsija, joka kaikista kansoista, joiden parissa hän oli elänyt, oli omistanut itselleen mielyttävimmät piirteet. Hän puhui ranskaa kuin bulevardisankari ja englanninkieltä kuin lordi. Englantilaista käytöstapaa oli häneen muuten eniten tarttunut. Saman perinpohjaisen aristokraattisen leiman, joka on ominainen Englannin ylemmille kymmentuhansille, oli Zollern omistanut käytöksessään, puheessaan ja koko elintavassaan. Englanti oli se maa, missä hän oli viettänyt onnellisimman elämänjaksonsa, siellä hän oli kiihkeimmin rakastanut ja saanut hellintä rakkautta osakseen. Muotokuvakokoelmassaan, joka koristi hänen työhuonettaan, oli erään kuninkaallisen kaunottaren — erään herttuatar -shiren muotokuva. Hänkö se mahtoi olla, joka oli ojentanut vanhalle aatelismiehelle kerran hänen elämänsä liekehtivimmän autuudenpikarin?

Keskustelu oli varsin vilkasta. Kreivi Trélazure tunsi olevansa rakastuneempi kuin koskaan ennen — emännän virka soveltui erinomaisesti talon rouvalle. Pieni päivällisateria oli hänen mielestään ollut oivallinen — ei kukaan ole sen suurempi herkkusuu kuin ranskalainen — ja tarjoilu niin mallikelpoinen, ettei se olisi tuottanut häpeää jossain ruokasalissa Foubourg St. Germainissakaan.

Keskustelu sujui iloisesti ja vilkkaasti pöytätoverien, s.o. kolmen läsnäolijan kesken, sillä vähäpätöinen nainen ei sanonut montakaan sanaa; mutta hänen läsnäolonsa vaikutti sittenkin sopusointuisesti, sillä se ylläpiti säädyllisyyttä. Nuori rouva, herrojen ympäröimänä, vaikuttaa aina hiukan emansipeeratulta, ja Danielalle oli erittäin edullista, kun hänen kauneuttaan kohotti kunniotusta herättävä, keski-ikäinen naishenkilö; se muodosti hiukan hillityn, rauhoittavan taustan hänen säihkyvälle ja ihastuttavalla kuvalleen. Parooni Zollern, huvittava niinkuin ainakin, oli suuresti miellyttänyt kreiviä, varsinkin kun vanha diplomaatti keskustelussa ei koettanut itse loistaa sukkeluudellaan, vaan jätti sen seurakumppaniensa huoleksi. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän oli päässyt selville tilanteesta: hän oli kahden rakastuneen seurassa. Hänen ivallinen hymyilynsä, joka tavallisesti ympäröi hänen huuliaan, oli, hänen tehtyään tämän huomion, teroittunut vieläkin hienommaksi, mutta samalla siinä ilmeni huvitettua hyväksymistä. Rakastumista parooni Zollern soi kaikille sydämensä pohjasta. "Se on todellisinta koko maailmassa", arveli hän; "paljon voi sanoin tinkiä, melkein mitä hyvänsä voi filosofisin epäilyin kieltää, mutta tuska ja ilo, kuolema ja rakkaus, siinä on neljä todellista ilmiötä."

Päivällisen jälkeen astuttiin avonaisesta puutarha-ovesta penkereelle. Siellä tarjottiin kahvia ja likööriä. Herroille ojennettiin sikarit ja Danielakin otti käteensä savukkeen. Innostuneena Trélazure tarjosi hänelle tulta:

"Te poltatte? Sepä ihastuttavaa!"

Siihen sisältyi kokonainen sarja nuhteluja, huomautuksia ja johtopäätöksiä; esimerkiksi: siveät naiset eivät polta — minun vaimoni ei koskaan saisi lupaa siihen — ei kukaan siveä ranskatar sellaista ajattelisikaan, Jumalan kiitos — kaunis leski on siis sittenkin hiukan emansipeerattu — tämä sauhuke paljastaa minulle tervetulleen rikon linnoituksen muurissa — hänen huulensa, jotka eivät kammo savua, eivät taitaisi pelätä minun suutelojanikaan — suudellut huulet vaativat enemmänkin… Mutta kaikki nämä ajatukset eivät perätysten nousseet hänen mieleensä; monia aikaavieviä sanoja tarvitaan tulkitsemaan ajatuksia, mutta mielessä ne muodostuvat vain yhtenäiseksi mielikuvitus-akordiksi, ja niinpä kreivi Trélazure oli selvästi ajatellut vain sen yhden sanan, jonka hän lausui julki: ihastuttavaa.

"Tähän pieneen paheeseen totutti minun mieheni minut", sanoi Daniela. "Mutta minä poltan vain yhden sauhukkeen päivässä, nimittäin päivällisen jälkeen."

Kello löi kahdeksan. Penger oli hämärän vallassa; taivaanrannassa kohosi kuu punaisen kultaisena sirppinä. Ilma oli lämmin ja tyyni. Tiheät köynnöskasvit, jotka ympäröivät penkereen kaidetta, päästivät vain sen osan taivasta näkyviin, jolla kuu kumotti, sekä muutamia yksinäisiä, yhä syvempään varjoon häipyviä puuryhmiä. Avonaisesta salin ovesta näkyi kattolampun valossa ruokapöytä aterianjätteineen: tyhjiä pulloja, puolinaisia shampanjalaseja tyhjiä makeislautasia, kaatuneita hedelmäpyramideja, sinne tänne työntyneitä tuoleja. Hetken kuluttua vetivät kuitenkin palvelijat verhot oven eteen, ja kuva katosi näkyvistä.

Penkereellä vieraat olivat käyneet istumaan mukaviin amerikkalaisiin ruokotuoleihin, joissa istuja voi mukavasti puoleksi maaten istua, mikä herkkusuulle onkin hyvän päivällisen paras jälkinautinto. Daniela nojautui myöskin mukavasti taaksepäin, jolloin hameen runsaiden pitsipilvien alta pilkisti esiin pieni jalka.

"Miten ihana ilta!" huomautti Zollern. Toiset yhtyivät siihen.

Ei pidä luulla, että ihmisen, joka käy henkevästä ja huvittavasta, pitäisi puhua vain mielenkiintoisia asioita. Ne, jotka yrittävät aina sanoa jotakin häikäisevää, ovat kovin väsyttäviä, eikä parooni Zollern kuulunut niihin, jotka eivät olisi uskaltaneet lausua sellaista väitettä, kuin: "Miten ihana ilta!" siksi ettei sanoissa ollut mitään kärkeä.

Mutta sitten parooni Zollern alotti niin hauskan ja miellyttävän keskustelun vähäpätöisen naisen kanssa, jotta molemmat toiset sen kautta saivat tilaisuuden jutella kahden kesken. Kreivi Trélazure nojautui penkereen pylvääseen Danielan tuolin vieressä, ja kumartuen hiukan hänen puoleensa hän lausui sanoja, joita Daniela yksin saattoi kuulla. Samoin hänen vastauksensa eivät ulottuneet toisen, vilkkaasti keskustelevan parin kuuluviin. Siitä huolimatta, ettei kukaan kuullut rakastuneitten puhetta, sanoivat he vain jokapäiväisiä asioita toisilleen; mutta niinkuin on kirjeitä, joiden rivien välissä on enemmän luettavaa kuin mitä itse riveille on kirjoitettu, samoin myös usein keskustellessa piilee enemmän sanojen alla kuin mitä puhutut sanat itsessään sanovat. Äänten hellä sävy, miehen kiihkeästi ihaileva katse, naisen onnellinen hymyily antoivat jokapäiväisille sanoille rakkauden huumeen esimaun.

Danielan sauhuke oli sammunut. Kreivi kumartui tarjotakseen tulta. Sillä välin kuin Daniela sytytti jälleen sauhukkeensa, kohosi hänen hiustensa tuoksu Trélazuren kasvoihin, ja kumpaisenkin kädet koskettivat salamannopeudella toisiaan. Sen jälkeen he vaikenivat hetkeksi, ja tuo hetki oli niin kuumeinen, että syvä, väräjävä huokaus kohosi kauniin naisen povesta; huokaus, joka olisi saanut Trélazuren polvistumaan hänen eteensä, jos he olisivat olleet kahden. "Hän on minun omani!" iski ajatus ylpeällä ilolla kreivin mieleen. — "Oi, elämä, miten ihana sinä olet!" paisui Danielan sydän.

Mutta riistäytyen väkivallalla unelmistaan hän huudahti toiselle ryhmälle:

"Parooni Zollern, esitättekö te muistelmianne kreivittärelle?"

Zollern lähestyi häntä.

"En, armollinen rouva, en puhunut itsestäni; minä tiedän, että tämä aine, joka kertojalle on kaikista mielenkiintoisin, on kuuntelijalle ikävin. Minä yritin kiinnittää kuuntelijani mielenkiintoa puhumalla eräästä eläintieteellisestä luonteenilmiöstä. Koetin näet kuvata leskeksi jääneen papukaijan mielentilaa, joka suree itsensä kuoliaaksi kadotettuaan puolisonsa."

"Onhan siinä jotakin kaunista", sanoi Daniela, "että luonnossakin voimme tavata esimerkkejä uskollisesta aviopuolisorakkaudesta ja lohduttomasta leskensurusta."

"Luonnossa me voimme tavata mitä hyvänsä", puuttui Trélazure puheeseen; "vanhempia, jotka syövät lapsiaan, olentoja, jotka nukkuvat koko talven ja joilta siis karnevaaliaikakin menee hukkaan; miksikä ei siis voisi olla sellainen luonnonvastainen ominaisuus edustettuna kuin aviouskollisuus."

Taaskin tuo kevyt sävy! Se vaikutti hiukan masentavasti Danielaan; olipa tosiaankin epäedullista kosijalle ruveta laskemaan leikkiä uskollisuudesta. "Mutta" — lohdutti hän itseään — "ranskalaisten keskustelutapaanhan kuuluu laskea leikkiä kaikkein pyhimmistäkin asioista. Tuollainen leikki on vain huono tapa, ei mitään muuta, itse ajatuksia voidaan silti pitää pyhinä." — Ja yhtyen leikkisään sävyyn hän vastasi:

"Te olette oikeassa; yksitoikkoisuus on rikos, maailman tunnussana on vaihtelevaisuus."

Zollern puuttui nyt puheeseen:

"Miten, armollinen rouva, halveksitteko te uskollisuutta ja pidätte sitä yksitoikkoisuutena rakkaudessa?"

"Sellaista ei voi halveksia", vastasi Trélazure Danielan puolesta, "mitä ei lainkaan ole olemassa. Ikuinen rakkaus on vain mielikuva — mahdoton ajatus samoinkuin esimerkiksi ikiliikkuja — se on vain linnunpelätin, jonka ilkeämieliset moralistit ovat pystyttäneet elämän puutarhaan, olio, joka vain kerran saa näkyvän muodon, nimittäin jokaisen aviomiehen mielikuvituksessa omaan vaimoonsa nähden. Ja jos tämäkin oletus näyttäytyy vääräksi, niin jää jäljelle se lohdutus, että voi ottaa aviorikkojan hengiltä."

"Niin, minä ymmärrän", sanoi Zollern. "Mies, joka ei ole kylliksi voimakas ollakseen uskollinen, heittää kunniansa heikon naisen kestävyyden varaan, ja kun tämä kunnia tulee loukatuksi, niin hyvittää kuolinisku jälleen kaikki. Kaunis järjestys todellakin! Siksipä te näette minussa piintyneen vanhanpojan."

"Oi parooni Zollern! Te teitte vääryyttä meille naisille!" huudahti kreivitär Barthen. "Naisten joukossa on hyvin uskollisia aviovaimoja, varsinkin saksalaisten parissa; ranskalaiset romaanit ja näytelmät eivät saa viedä meitä harhaan. Tiedättehän te, 'saksalainen uskollisuus' on tullut sananparreksi!"

"Siksi ovat saksalaiset tammetkin tulleet, kreivitär — ikäänkuin ei muuallakin olisi sellaisia puita! Kellään ei ole yksinoikeutta uskollisuuteen yhtä vähän kuin nerollisuuteenkaan; olen tavannut hyvin typeriä parisittaria ja hyvin uskottomia saksalaisia naisia."

"Minä vastaan oman maani naisten hyveellisyydestä", sanoi Trélazure. "Leikki sikseen; vakavasti puhuen voin vannoa, että ne naiset, jotka ovat meidän äitejämme, ja ne tytöt, jotka ovat meidän sisariamme ja joiden piiristä me kerran valitsemme kotimme vaaliat, ovat siveellisiä. Ranskalaiset nuoret tytöt ovat aito helmiä mitä puhtauteen tulee — varsinkin meidän säätyymme kuuluvat — se peittää perhospölyn lailla heidän koskemattoman sielunsa, kun he huolehtivien äitien kädestä — ja tavallisesti ankaran luostarikasvatuksen jälkeen — astuvat avioliittoon. Aviopuolison asia on vaalia tätä aarretta, pidättää se loitolla maailman vaaroista, pitää huolta henkisestä seurustelusta, jotta varmat kädet aina ohjaisivat omaatuntoa — sen lisäksi tulevat äidinvelvollisuudet, sääty-ylpeys — ja mies voi olla täysin huoleti!"

"Minä näen koko kuvan edessäni", jatkoi Zollern. "Kahdeksantoista-vuotias rouva de Trélazure viedään erinäisten anoppien ja tätien suojelemana kaukaiseen linnaan, jonne hänelle hankitaan rippi-isä, useita lapsia, pari vanhoillista sanomalehteä ja messukassukoita ommeltavaksi, ja harhakuva, josta te äsken puhuitte — uskollisuuden harhakuva — juurtuu rauhoittuneen aarteenhoitajan poveen, joka kuitenkin vähääkään välittämättä 'linnunpelättimestä' poimii kaikessa rauhassa mitä erilaisimpia ruusuja elämänpuutarhasta… Minä tunnen kyllä sellaista, olinpa kerran itsekin — siitä on nyt kolmekymmentä vuotta — vieraana sellaisessa linnassa Bretagnessa. Nuori linnanrouva — tuo raukka ei elänyt kauan — oli vanhojen tätilohikäärmeitten ympäröimänä; hiippakunnan piispa tuli joka viikko päivällisille; linnanrouva ompeli lakkaamatta koruompeluja kyläkirkkoa varten; iltasin vuoroin pelattiin dammipeliä tai luettiin uskonnollista kirjallisuutta. Ja linnanherra huvitteli sillä välin Parisissa tunnetuimpien operettilaulajattarien kanssa — mutta kaikesta huolimatta hän oli täysin vakuutettu vaimonsa uskollisuudesta…"

"Hän ei ehkä tiennyt", sanoi Daniela naureskellen, "että te olitte vieraana linnassa, parooni Zollern? Mieleeni muistuu juuri, että olen nähnyt teidän harvinaisuuskokoelmassanne pienen tohvelin, ja kysyessäni, olitteko te pidellyt tuon pikkuisen häkin asujainta joskus kädessänne, te vastasitte: 'Oi, tuo pieni raukka lepää jo aikoja sitten eräässä sukuhaudassa Bretagnessa…' Ja nytkin te huokaatte?"

"Mutta mehän olemme kokonaan unohtaneet papukaijat…" puuttui vähäpätöinen nainen puheeseen. "Minä aioin juuri kertoa erittäin sievän jutun eräästä papukaijasta, jonka olin saanut lahjaksi arkkiherttuatar Elisabethilta. Tällä papukaijalla oli tapana…"

Sievä kertomus keskeytyi. Palvelija ilmoitti paroonitar Rimmerspergin ja hänen tyttärensä.

Daniela nousi tuoliltaan.

"Minulle on tullut vieraita", sanoi hän. "Tahdotteko tulla mukanani saliin?"

Illan kuluessa saapui vielä muutamia herroja, ja seura oli koolla sydänyöhön saakka. Danielalla ja Raoulilla ei ollut enää tilaisuutta keskustella kahdenkesken. Vain hyvästi sanoessa käsienpuristus ilmaisi vielä kerran salaista ymmärtämystä.