VII

Paroonitar Kimmersperg käytti hyväkseen uuden vieraan tuloa poistuakseen talosta. Huolimatta Danielan kehotuksesta hän nousi paikaltaan ja sanoi hyvästi. — "En tahdo häiritä, rouva von Dormes." — Giulietta olisi kernaasti vielä jäänyt, sillä puutarhamajan naapuri herätti suuresti hänen mielenkiintoaan; mutta hän ei voinut muuta kuin seurata äitiään. Poistuessaan hän katseli sivulta vielä uutta tulokasta, ja hänen katseensa, joskin siinä oli vain uteliaisuutta, teki kuitenkin kiemailevan vaikutuksen.

Molemmat naiset poistuivat huoneesta, ja Danielan kehotusta seuraten Trélazure kävi nojatuoliin, häntä vastapäätä istumaan.

"Oletteko te täällä kylpemässä?" alotti Daniela keskustelun. Hän puhui ranskaa, sillä sisäänastuessaan oli kreivi käyttänyt tätä kieltä.

Daniela sai hiukan ponnistaa voimiaan saadakseen äänensä puserretuksi tavalliseen keskustelusävyyn, eikä hän uskaltanut kiinnittää katsettaan vieraaseensa, joka jälleen itsepintaisesti ja ihaillen tarkasteli häntä.

"En, armollinen rouva", vastasi hän. "En ole tullut tänne lääkärin käskystä; syynä täällä olooni on aivan toinen vaikutin, vaikka en tahtoisi ilmaista sitä teille vielä ensi käynnilläni."

"En aio tiedustella sitä seuraavillakaan kerroilla, sillä en ole epähieno — enkä edes utelias."

"Voiko Evantytär todellakin olla siitä viasta vapaa? En tarkoita yksin tässä tapauksessa; mitäpä se teitä voisi liikuttaa, miksi minä olen Badenissa. Mutta uteliaisuus kuulunee toki teidän viehättäviin heikkouksiinne."

Daniela kohotti silmänsä ja katsoi Trélazurea suoraan kasvoihin. Hänen hämmennyksensä alkoi kadota. Trélazuren äänen sävy oli aivan toinen kuin mitä hän oli odottanut, siinä ei tuntunut vähintäkään liikutusta. Joskin hänen sanansa viittasivat siihen, että hän Danielan tähden oli tullut Badeniin, niin oli siinä tavassa, millä hän ne lausui sekä siinä seikassa, että hän yleensä ensi hetkessä jo uskalsi viitata siihen, jotain niin hyökkäävää, että Danielan ylpeys heti heräsi tunkien syrjään edellisen tunteen.

Hän pudisti hiljaa päätään.

"Näyttääpä siltä", sanoi Daniela hymyillen, "että tekin olette samaa mieltä kuin kaikki muut, jotka syyttävät meitä naisia viasta, joka on yhtä yleinen miesten parissa. Yleensä — suokaa anteeksi huomautukseni — on hiukan järjetöntä, että kokonaista sukupuolta syytetään jostakin viasta. Kaikki inhimilliset paheet ja hyveet ovat tasan jaetut meidän kaikkien kesken; on enemmän tai vähemmän uteliaita miehiä samoinkuin naisiakin, ja näiden joukkoon — se on, vähemmän uteliaiden — toivon minäkin tulevani luetuksi!"

"Sepä olisi ikävä, armollinen rouva. Minun mielestäni ovat naiselliset pienet heikkoudet niin viehättäviä, että nainen, kadottamatta silti naisellisuuttaan, voi kernaasti myöntää niiden olemassa-olon; sillä minä pysyn mielipiteessäni: naisten tulee olla uteliaita ja hiukan turhamaisia ja…"

"Jatkakaa vaan! Luetelkaa kaikki ne synnit, jotka tekevät teidän naisihanteenne täydelliseksi!"

"Ja kiemailevia — epäloogillisia — vaihtelevia — oikullisia — kiihottavia…"

"Riittää jo, näen selvästi tuon kuvan edessäni: hermostunut nukke, jolla on linnun aivot — herkkusuu, kevytmielinen ja heikko."

"Eikö se ole ihastuttava kuva? Varsinkin kun herttaisten vikojen rinnalla suloiset avut tulevat mainituksi: ylhäisyys ja viehkeys, pehmeys ja hurskaus, ujous ja vaatimattomuus, lempeys, sääliväisyys, sulous, iloisuus, tunteellisuus —"

"Nyt te eksytte aivan toiseen lajiin, rakas kreivi. Teidän vikojen raskauttama ihanteenne esittää uuden ajan hermostunutta naista, jota vastoin teidän hyveellinen 'kaunosielunne' kuuluu viime vuosisadan loppupuolelle. Jos tahdotte nähdä nämä molemmat tyypit yhdistyneinä, niin miksikä ette samalla sepitä siihen hiukan Ranskan vanhaa hallitusmuotoa ja korista madame Neckerin salongissa leijailevaa naikkostanne kiemailevalla Pompadourlaastarilla?"

"Meidän aikanamme on vielä jäljellä joitakuita vanhan hallitusmuodon aikuisia naisia, jotka ovat vapaat kaikesta pompadourmaisuudesta. Ne ovat sen maailman arvokkaita edustajia, joka on jo häviämässä: vanhan ranskalaisen kohteliaisuuden ja vanhan ranskalaisen hengen vartijoita. Sellainen nainen on minun äitini sekä isäni täti, seitsemänkymmenenviiden vuoden vanha herttuatar Chauleuse."

"Kuulutteko te Faubourg-Saint-Germainin aatelistoon?"

"Aivan niin, armollinen rouva. Minun esi-isäni olivat mukana Vendéessa taistelemassa, ja yhä vieläkin on meidän sukumme laillisen kuningashuoneen uskollisia puolustajia."

"Ja te palvelette tasavaltaa?"

"Minä palvelen Ranskaa!"

"Tuollaista viisastelua en minä ymmärrä. Te palvelette määrättyä hallitusta, mutta ette halua mitään sen kiihkeämmin, kuin että sen sijalle tulisi toinen. Jos te asetatte 'isänmaan' käsitteen hallitusmuodon yläpuolelle, niin miten on mahdollista, ettei tuo tunne teissä ole niin voimakas, ettette kiinnittäisi huomiota muotoon?"

"Älkäämme mistään hinnasta maailmassa keskustelko politiikasta, armollinen rouva! Sellaisten aineitten ei pitäisi koskaan naisten huulia kosketella. Tosin monet sisaristanne ovat ohjanneet maansa politiikkaa, mutta he ovat tehneet sen silmiensä ja sydämiensä voimalla eikä valtiollisten keskusteluitten kautta. Sitä paitsi pitää teidän kaikkien — lukuunottamatta Louise Micheliä — olla aito-kuningasvaltaisia, koska te syntymästä saakka olette meidän kuningattariamme…"

"Siten kohteliaalla tavalla meiltä kielletään oikeus ottaa osaa järkevään keskusteluun ja lausua ilmi mielipiteemme, ja sillä tavalla te väitätte kohtelevanne meitä kuningattarinanne. Siitä en kuitenkaan tahdo teidän kanssanne kiistellä, herra de Trélazure, sillä minua ei laisinkaan haluta keskustella valtiollisista kysymyksistä eikä tuoda esiin omia mielipiteitäni. Minä rakastan teidän isänmaatanne, yhdentekevä mikä hallitusvalta siellä on voimassa. Olen viettänyt Parisissa elämäni kolme ihaninta vuotta."

"Kas siitä käy selville teidän parisilainen ääntämisenne, mikä kaiken aikaa on ihmetyttänyt minua, yleensä koko olentonne parisilainen sulous."

"Nyt te taaskin vetoatte ennakkoluuloihinne, kreivi. Ikäänkuin vain teidän kotikaupungissanne olisi kauniita ja komeita naisia… Te luulette, ettette voi vieraalle sanoa sen suurempaa kohteliaisuutta kuin että hän muistuttaa parisitarta, ja kuitenkin tämä kohteliaisuus samalla sisältää loukkauksen. Kaikkialla on olemassa enemmän tai vähemmän sellaisia naisia — villejä heimoja lukuunottamatta — joita te nimitätte parisilaisiksi."

"Wieniläinen on joka tapauksessa parisittaren lähin heimolainen. Milloinka te olitte Parisissa, armollinen rouva?"

"Tulin sinne viisi vuotta sitten."

"Silloin olin minäkin siellä. Omituista, ettemme koskaan tavanneet toisiamme!"

"Me seurustelimme aivan eri maailmassa: Faubourg-Saint-Germain ei ollut meille avoinna."

"Oi, suoraan sanoen, minäkin olen varsin vähän liikkunut noissa juhlallisissa salongeissa Seinen tuolla puolen, minunkin maailmani oli aivan toinen… Siihen aikaan parhaillaan hävitin eräältä tädiltäni saamaani perintöä, ja liikuin piireissä, joissa yhtä vähän saatoin tavata omaisiani kuin teitäkään. Mutta teattereissa, kävelypaikoilla, kilpa-ajoissa olisi minun toki pitänyt tavata teitä!"

"Pienemmissä teattereissa me kävimme ani harvoin, kilpa-ajot eivät huvittaneet meitä lainkaan ja kävelypaikoilla… no, jos teidän olisi pitänyt muistaa kaikkien vastaantulijoiden kasvot —"

"On kasvoja, jotka ensi näkemältä tuntuvat jo tutuilta. Vaikkei niitä koskaan ennen ole nähnyt, ei edes unissaan, niin sittenkin tuntuu siltä, kuin näkisi taas jotain, jota ei pitkään aikaan ole nähnyt."

"Sehän kuuluu salaperäiseltä!"

"Mitenkä? Ettekö tekin olisi tuntenut sellaista, ikäänkuin muistaisitte jotain, jota ette koskaan ole nähnyt, ikäänkuin tuntisitte jotain, jota ette koskaan ole tuntenut?"

"Luultavasti kuitenkin jotain, jota kerran olette kokenut tai tuntenut — mutta unohtanut!"

"Mahdollisesti, mutta toisessa — henkimaailmassa!"

"Uskotteko te spiritismiin?"

"Pyöriviin pöytiinkö te tarkoitatte? Sellaisesta minä en koskaan ole välittänyt… vaikka, mitä magnetismiin tulee, niin siinä piilee jotain todellista, salaperäistä… Kerronpa teille joskus eräästä mielenkiintoisesta tapauksesta. On olemassa ihmeellisiä salaisia asioita, joita en uskalla tyhjäksi väittää, niinkuin materialistit tekevät… Minä, Jumalan kiitos, kuulun spiritualistiseen kouluun ja ylpeilen siitä. Tietysti tekin, armollinen rouva?"

"Me olemme onnellisesti sivuuttaneet poliittisen keskustelumme; emmehän me suinkaan aio vajota nyt filosoofisiin syvyyksiin?"

"Te olette tuhat kertaa oikeassa, armollinen rouva; älkää syöksykö minkäänlaisiin syvyyksiin, vaikka onhan niitä kauniitakin kuiluja olemassa — kukkien reunustamia, niinkuin tiedätte…"

"Kuilun partaalla on kammottavaa poimia kukkia, minä tyydyn kernaammin puutarhapenkereihin. Ei minun tee mieleni kurotella edes köynnösruusujakaan; en halua repiä rikki pitsihihojani!"

"Miten järkevää! Mutta jos teidän kerran tekee mielenne saada köynnösruusuja, niin taitatte te niitä sittenkin pitseistänne huolimatta."

"Meidän olisi sittenkin ollut viisaampi pysytellä politiikan tai filosofian alalla, kuin jutella tällaista lorun larua. Sanokaahan minulle, oletteko tyytyväinen puutarha-asuntoonne?"

"Jos välttämättä tahdotte näin äkkiä keskeyttää puheemme, armollinen rouva, niin kääntäkäämme se mielemmin johonkin mieluisempaan miten teidän tyttärenne jaksaa?"

"Daliako? Ah, katsokaahan, siinä paha missä puhutaan; tuossa pienokaiseni tulee!"

Puutarhapenkereeltä, ruokahuoneen kautta kiiruhti Dalia sisään ja hyökkäsi hengästyneenä äitinsä luo kietoen käsivarret hänen kaulaansa ja huomaamatta vierasta hän huudahti:

"Äiti, saanko mennä puutarhaan?… Englannin tuntini on lopussa ja tahtoisin leikitellä korpin kanssa."

"Vähän hiljempaa, Dalia", ja Daniela työnsi lempeästi pienokaisen luotaan.

Nyt vasta lapsi huomasi kreivin, joka ojensi hänelle kätensä.

"Bonjour, mademoiselle. — Me olemme näet jo vanhoja tuttuja, tästä aamusta saakka, neiti ja minä", sanoi kreivi kääntyen Danielan puoleen.

Pikku Dalia punastui ja laski kätensä kreivin käteen.

"Bonjour, monsieur!" Samalla hän piilotti kasvonsa äitinsä olan taakse.

Rouva Dormes kohotti päätä, joka yritti kätkeytyä piiloon ja käänsi sen kreivin puoleen. "Pitää katsoa ihmisiä silmiin kun puhuu heidän kanssaan, Dalia."

Oli kaunis näky, tuo nuori äiti ja hänen ihastuttava lapsensa, joka oli aivan hänen näköisensä. Kreivi katseli kumpaistakin hymyllä, joka ilmaisi syvää iloa ja ihastusta.

"Mikä pettävä yhdennäköisyys", sanoi hän; "varmaankin te Dalian ikäisenä olitte aivan tyttärenne näköinen, ja hän — mikä erinomainen onni — tulee vuorossaan teidän ikäisenään olemaan aivan teidän näköisenne. Vaaleat kutrit tummenevat, nenä pitenee, hymy muuttuu henkisemmäksi. — Miten vanha pikku neiti on?"

"Yhdeksän vuotta, monsieur."

Trélazure nousi.

"Minun on jo aika mennä", sanoi hän, "muuten ensimäinen käyntini venyy aivan liian pitkäksi."

"Naapurien kesken näin maalla ei tarvitse pitää niin tarkasti säännöistä kiinni", vastasi Daniela ystävällisesti. "Toivon oikein usein näkeväni teitä. Tahdotteko ylihuomenna syödä päivällistä luonani? — Kello seitsemältä!"

Kreivi kiitti kutsusta ja poistui.

Kreivin mentyä kutsui Daniela Ernestinen sisään ja käski hänen mennä pienokaisen kanssa puutarhaan; hän tahtoi olla yksin.

Hän nojasi päätään taakse, sulki silmänsä ja vaipui äskeisten vaikuttimien valtaan.

Todellisuus eroaa aina mielikuvittelusta. Kreivi Trélazure, johon hän juuri oli tutustunut, oli aivan toinen kuin se kreivi Trélazure, joka Wienissä oli herättänyt hänen huomiotaan ja jonka käyntiä hän näinä päivinä oli ikävöiden ja vavisten odottanut. Niin — ikävöiden ja vavisten, se hänen täytyi tunnustaa itselleen; tuntematon mies oli hänen haaveilunsa — vai miksi hän sitä nimittäisi? heräävän rakkauden esineenä — entäs tämä, johon hän nyt oli tutustunut? — Hän oli kerrassaan toinen. Hänen ilmeensä, äänensä, koko hänen esiintymistapansa oli hävittänyt monet niistä piirteistä, jotka olivat ominaisia hänen haavekuvalleen. Daniela tunsi ikäänkuin irtautuneensa jostakin kahleesta — hänen sydämensä oli jälleen vapaa. Heidän keskustelunsa kajahti yhä hänen korvissaan. Sen sävy oli osaltaan vaikuttanut tuohon vapautukseen; tuo joutava sanaleikki, tuo ajattelematon ja tunteeton pila… ei, tuo mies ei voisi tyydyttää häntä. Hänen henkinen piirinsä ei varmaankaan ollut laaja — sääty-, kansallisuus- ja monet muut ennakkoluulot sitä rajoittivat. — "Mutta toisaalta", tuumi hän itsekseen — "enkö minäkin yhtynyt samaan sävyyn? Ikävä kyllä olen jo siksi epäitsenäinen, että seuraan aina sitä puhetapaa, jota toinen käyttää; en voi koskaan pakottaa toista omaan sävyyni, vaan seuraan aina toisen mukana. Mutta kreivi Trélazure piti kiinni omasta tavastaan; minä mukauduin hänen mukaansa ja sama suhde tulee edelleen jatkumaankin; me tulemme aina pelaamaan sanapeliä keskenämme — tuskinpa silloin ainoakaan sana pääsee sydämestä tunkeutumaan suoraan sydämeen. — Rakastaneekohan hän minua? Onko hän kosiva minua — suostunenkohan minä hänelle? — Enpä usko! — Sittenkään en olisi pahoillani, jos hän rakastuisi minuun… Rakastuisi? Miten toista olisikaan, jos rakkauden tuli sulattaisi tuon ulkonaisen kimmellyksen, sielun jään! Mitenkähän silloin kävisi — enköhän jälleen joutuisi hänen pauloihinsa?" — Taaskin Trélazuren kuva, joka hetkeksi oli kadonnut, nousi hänen mielikuvituksensa eteen ja siihen yhtyi todellisen Trélazuren persoonallinen viehätys, hänen äänensä sävy, hänen hymyilynsä, ritarillinen käytöstapansa, hänen lämmin ja kirkas katseensa; kaikki tämä suli Danielan mielikuvituksessa yhteen yhdeksi kuvaksi, ja aivan uusi tunne kahlehti hetkeksi hänen hengitystänsä. Vain lyhyen hetken — yhtä lyhyen kuin salaman leimauksen… mutta se oli sittenkin aistimia huumaava salama… "Olenko sittenkin rakastunut?" kysyi hän tänä lyhyenä hetkenä itseltään. Syvä huokaus — ja mielikuva katosi. — "Ei, ei, päin vastoin," lopetti hän yksinpuhelunsa, "olen vapautunut; kreivi Trélazure ei miellytä minua!"