XV

Baden, 18 p. kesäkuuta 1875.

Sinun kirjeesi, rakas Armand, jossa kiihkeästi kehoitat minua saapumaan häihisi Parisiin, sain eilen, mutta ikäväkseni minun täytyy ilmoittaa, että luultavasti minun on mahdoton seurata kutsuasi. Ensiksikin olen saanut virkavapautta kylpykautta varten Itävallassa enkä matkaa varten Ranskaan, — ja toiseksi — miksikä en tunnustaisi sitä sinulle? — pidättää minua täällä niin ihastuttava seikkailu — sinä tiedät, eräs tanskalainen leski — että tekisin suurimman tyhmyyden, jos nyt lähtisin täältä. Minä olen ytimiäni myöten rakastunut — kadehditko minua? Tosin onnellisena sulhasena sinulla ei ole syytä kadehtia muita ihmisiä; mutta rauhallista, varmaa sulhasonnea ei voi kuitenkaan verrata niin ihastuttavan hyvän onnen myrskyisen ylpeään tunteeseen, joka nyt on ilmestynyt elämäni taivaanrannalle…

Niin — vasta taivaanrannalle — se ei ole vielä saavutettu — muuten hienotunteisuus kieltäisi minua puhumasta siitä edes veljellenikään. Mutta koska valittuni tähän saakka ei ole suonut minulle muuta kuin pari katsetta — jotka tosin vastaisivat vaadittaessa maksettavaa vekseliä — niin voin vielä esteettömästi puhua sinulle hänestä. Toissa päivänä me olimme yhdessä huviretkellä, ikävä kyllä emme olleet kahdenkesken, vaan tusinan verran muitakin oli mukana. Eilen tanssin hänen kanssaan tanssiaisissa ja tänään kello yhdeltä hän odottaa minua luokseen… Nyt kello on kuusi aamulla; olen juuri palannut tanssiaisista eikä minun mielestäni maksa vaivaa kirkkaalla päivällä mennä nukkumaan. Olen liian iloisessa jännityksessä voidakseni nukkua. Siksi virkistin itseäni mielemmin kylvyllä ja teellä, johon oli sekoitettu konjakkia, ja ajan kuluksi kirjoitan nyt sinulle. — Enpä tosiaankaan olisi uskonut, että nainen, joka ei ole parisitar, voisi olla niin viehättävä… Et voi kuvailla mielessäsikään, mikä ylhäisyys, mikä sulous, mikä sanoin selittämätön viehätys tuota naista ympäröi. Hänen jalkansa on pieni kuin andalusialaisnaisen, hänen vartalonsa taipuva kuin kaisla; hänen huulensa — tummanpunaiset kirsikat, kuin suutelemista varten luodut, kädet kuin keisarinnan, sanalla sanoen, niinkuin eilen sanoin hänelle vasten kasvoja hänen — tietysti teeskennellyksi — harmikseen: täydellinen kaunotar. Ja säihkyvä sielu — onneksi tuo nainen ei voi olla turhankaino — ja sen lisäksi hänen katseensa: en vaihtaisi osaani edes kuninkaan kanssa.

Totta tosiaan, rakas veljeni, teet väärin mennessäsi nyt jo naimisiin ja katkaistessasi kaikki näin varhain. Poikamiehen elämä tarjoaa siksi paljon viehätystä, ja avioliiton mukana seuraavat edut — mukava koti, perhe, eduskuntajäsenyys ja kaikki muut arvokkaaseen kaljupäisyyteen ja ihramahaan kuuluvat kunnioitusta herättävät ilot — niitähän aina ennättää saada.

Sinä kysyt viime kirjeessäsi, mitä menestyksentoiveita meidän puolueellamme on? En voi antaa sinulle toivottuja tietoja, koska suunnittelemastani retkestä Frohsdorfiin ei ole tullut mitään; mutta jos minun tulee ilmaista sinulle moraalinen mielipiteeni, niin tunnustan, että alan kadottaa kaiken toivoni. Meidän maanmiehemme saavat aikaan niin paljon ikävyyksiä, että taivaan vihan täytyy kerran iskeä meidän ennen niin rakkaan Ranskamme ylitse, tai jollen katso asiaa näin korkealta kannalta, vaan liiankin uudenaikaisen positiivisen järjen näkökannalta, niin ovat meidän lainsäätäjiemme kykenemättömyys ja tahdittomuus siinä määrin silmiinpistäviä, että siitä ehdottomasti on seurauksena kansan perikato. Kaikki vanhat säädökset kumotaan ja vallankumouksellinen henki pääsee yhä enemmän valtaan. Perhesiteet höltyvät, kirkkoa vainotaan, armeija joutuu rappiolle; mihin meidän isänmaa raukkamme voi turvautua? Pyhää kostoajatusta heikontavat niin sanotut humaniteetti-aatteet; naista, perheen perustaa, uhkaa esitetty avioerolaki ja kysymyksessä olevat naislyseot riistävät hänet yleensä luonnolliselta radaltansa. Tuleva sukupolvi ei yleensä tule enää omistamaan emäntiä, maailmannaisia, eikä — puolimaailman naisia, vaan naisprofessoreita, — tohtoreita, kirjailijattaria ja muita hirviöitä, ja sen jälkeen kun kaikki miehiset hyveet ovat kadonneet, isänmaanrakkaus, urhollisuus ja lainkuuliaisuus, uhkaa meitä vielä lisäksi se vaara, että suloiset naiselliset heikkoudetkin häviävät, nimittäin koketteria, naiivi hartaus, tietojen puute — sanalla sanoen kaikki se, mikä on viehättävää. Minä surkuttelen lastenlapsiamme ja iloitsen, että elän aikakautena, jolloin miesten parissa tapaan vielä hengenheimolaisia, jotka tahtovat palauttaa entisen Ranskan olot, ja naisten joukossa sellaisia, joiden kanssa voin tänään huvitella ja huomenna valita heidän paristaan itselleni puolison.

Mutta niinkuin sanottu, tuohon viimeiseen on vielä aikaa. Tätä nykyä olen intohimon vallassa, joka ei merkitse liehakoimisen leikkiä eikä avioliiton vakavuutta, mutta joka pitää minut täydellisesti kahlehdittuna: hehkuvan, kiivaan, kaikki esteet murtavan, taivaaseen kurottavan ja tuhoavan intohimon vallassa…

Sinä siis käsität, rakas veljeni, ja suot anteeksi, etten saavu häihisi. Keksi joku selittävä tekosyy — kernaimmin virkavapauden puute — ja sano terveiseni sekä äidillemme että morsiamellesi.

Raoul.

* * * * *

Kello oli jo lähes yksitoista aamupäivällä, kun Daniela tanssiaisten jälkeen heräsi unesta. Avatessaan silmänsä selvisi hänelle, että tärkeä ja onnekas kysymys oli tänään ratkaistavana — mikähän se oli? Oi niin: kello yhdeltä oli hänen määrä tulla hänen luokseen…

Hän soitti palvelijatarta, pukeutui ja käski tuoda aamiaisen makuuhuoneeseensa. Sitten hän lähetti Daliaa hakemaan. Pienokainen saapui juoksujalkaa sisään ja heittäytyi äitinsä kaulaan.

"Ethän vain ole sairas, äiti, koska käskit minut kesken tuntiani tänne?"

"En, kultaseni, voin aivan hyvin."

"Olin jo kello kahdeksan aikana ovellasi, mutta Lisi sanoi, että nukuit vielä tanssiaisten jälkeen. Sanohan, äiti, ovatko tanssiaiset hauskat?"

"Joskus hyvinkin hauskat, Dalia. Muutaman vuoden kuluttua vien sinutkin tanssiaisiin."

"Oi, en minä niistä välitä, paljoa kernaammin heitän palloa Affin kanssa."

Pienokainen ei näyttänyt tosiaankaan siltä, kuin hänestä voisi niin pian tulla arvokasta neitiä, lapsellisuus loisti hänen viattomista silmistään ja pyöreitten poskiensa kuoppasista. Sittenkin Daniela tahtoi tänään tehdä vakavan kysymyksen tyttärelleen. Hän suuteli lasta ja sanoi:

"Dalia, sanohan minulle, olisiko sinusta hauska, jos antaisin sinulle uuden isän?"

Pienokainen kalpeni. Omituista, miten kaikki lapset vaistomaisesti pelkäävät isäpuolia.

"Ei, ei, minä pyydän, äiti riittää minulle täydellisesti; en tarvitse isää."

"Mutta kultaseni, sitä sinä et ymmärrä; jos onnestani on kysymys — olenko iloinen ja hymyilevä niinkuin sinä, vai surullinen ja silmät kyynelissä?"

"Sinä et saa olla surullinen, äiti, et saa koskaan itkeä."

"Silloin sinun täytyy sallia, että tuon sinulle uuden isän. Hän tahtoo rakastaa sinua, hän tahtoo rakkaudesta pilata sinut kokonaan, mutta sitä minä en salli!"

"Entäs sinä, äiti — rakastatko sinä sitten minua vähemmän?" huokasi Dalia.

"En, en lainkaan, kultaseni. Minulla on siksi suuri sydän, että voin rakastaa teitä molempia. Se rakkaus joka kuuluu sinulle — sitä sinä et taaskaan ymmärrä — on osa ja paras osa minusta itsestäni."

"Äiti, kenen sinä annat minulle isäksi? Affin isänkö?"

"Mitäs sinä ajattelet? Se ei olisi sopivaa!"

"Oi, hän tuntuu niin kiltiltä ja hän rakastaa jo minua. Ja sitten Affi olisi minun veljeni; sääli, äiti, ettet häntä ota. — Nyt minä tiedän: se on tuo kiltti setä Zollern!"

"Ei hänkään, lapseni. Se asia ei yleensä vielä ole ratkaistu, minä tahdoin vain nähdä, mitä sinä tästä ajatuksesta arvelisit… Mene nyt Ernestinen luo, mutta älä kerro hänelle mitään tästä kaikesta; ole sinä kiltti tyttöseni, jota voin kohdella kuin ystävääni, ja joka ei kerro vieraille ihmisille, mitä äiti ja lapsi keskenään puhuvat."

"En minä kerro mitään, sen minä lupaan, äiti. Mutta läksyni käyvät varmaan huonosti sillä minun pitää alituisesti ajatella uutta isää Rakastaako hän myös sinua, äiti?"

"Toivoakseni!"

Jäätyään yksin Daniela kävi kirjoituspöytänsä ääreen istumaan ja kirjoitti:

Rakas isä! Tänään kohtaloni tulee ratkaistuksi. Tunnin kuluttua saapuu mies, joka on voittanut äkkirynnäköllä sydämeni, pyytääkseen kättäni — ja minä annan hänelle myöntävän vastauksen, sillä — sillä en voi tehdä muuta. Minä kirjoitan sinulle jo ennen itse tapahtumaa, koska minulla jo vanhastaan on ollut tapana, aina kun sydämeni on ollut tulvillaan — joko ilosta tai surusta — huojentaa sitä sinulle. Muistatko — Harald parka eli vielä silloin — kun kirjoitin sinulle vain nämä pari sanaa: 'isä, olen leski'? Tuntia myöhemmin saatoin sähköttää tuon paperiliuskan sisällön tosiasiana. Minun täytyy aina sinulle kirjoittaa, kun jotakin valtavaa elämässäni on tapahtumaisillaan — jo ennenkuin se onkaan tapahtunut. Tunnin kuluttua voin tämänkin kirjeen lähettää sinulle ja silloin se on muodollinen kihlausilmoitus; minä lisään siihen silloin vain hänen nimensä ja oman allekirjoitukseni.

"Armollinen rouva", ilmoitti kamarineitsyt, "herra von Trélazure."

"Pyydä astumaan saliin — ja — Lisi…" lisäsi hän hiukan epäröiden ja punastuen, "en ota ketään muuta vastaan: minulla on tärkeää keskusteltavaa tämän herran kanssa enkä tahdo tulla häirityksi."

"Hyvä, armollinen rouva", sanoi tyttö vetäen hiukan suutaan hymyyn. Ensi kertaa hänen haltiattarensa antoi tämäntapaisen käskyn ja se näytti tuottavan tytölle erityistä iloa.

Daniela huomasi hänen hymynsä.

"Ja — Lisi", kutsui hän tytön vielä luokseen, "hetken kuluttua saat tuoda tarjottimella pullon viiniä ja leivoksia saliin!"

"Armollinen rouva kai soittaa?"

"En, minä en soita; tule milloin haluat tai lähetä Franz tuomaan, onhan salinovi auki. Mene nyt ja käske kreivi sisään; minä tulen heti."

Lisin mentyä astui Daniela peilin eteen ja painoi syvään huoaten kädellään otsaansa. Turhamaisuudesta hän ei katsonut peiliin, hän ei tahtonut ottaa selkoa, oliko hän enemmän vai vähemmän kaunis — olihan hänen kauneutensa moitteeton — vaan hän tahtoi katsoa itseään silmästä silmään tänä ratkaisevana hetkenä, hän tahtoi vielä kerran nähdä vapaan Danielan ja sanoa hänelle: "Sinä tiedät, sen täytyy tapahtua — me rakastamme häntä…"

Sydämen kiivaasti sykkiessä hän avasi salin oven. Sisällä vallitsi viileä hämärä, sillä kaikki verhot olivat alhaalla estäen keskipäivän auringonsäteiden tunkeutumasta sisään. Ruusut, jotka olivat vapaasti pistetyt suureen jalalla seisovaan maljakkoon, levittivät ympärilleen kesäistä tuoksua. Trélazure seisoi kumartuneena maljakon yli ja taittoi nupun, jonka hän pisti napinreikäänsä.

"Te ryöstätte täällä, kreivi Trélazure?"

Raoul ei ollut kuullut oven avautumista; nyt hän kääntyi nopeasti taakseen ja hyökkäsi nuorta rouvaa vastaan. Kiihkeänä hän tarttui hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla.

"Kreivi — mitä tämä — merkitsee? Kuinka te voitte — mikä oikeus…"

Hän aikoi nuhdella häntä, mutta hänen äänensä oli niin kuiskaava, niin vapiseva, hänen silmänsä niin kokonaan toisen loistavan katseen lumoissa, että hänen sanansa kohosivat ikäänkuin hyväilevänä kuiskauksena Trélazuren luo, joka kiivaasti sulki kauniin rouvan syliinsä.

"Minä rakastan teitä, Daniela, minä rakastan teitä hulluuteen saakka!"

Viisi sekunttia Daniela lepäsi hänen rinnallaan, imien itseensä nuo kiihkeästi kaivatut sanat, "minä rakastan teitä"; aivan kuin ilmestys ennen aavistamattomasta taivaasta se oli yllättänyt hänet. — Mutta ainoastaan viisi sekunttia — sitten hän riistäytyi irti. Nainen hänessä olisi vielä kauan tahtonut levätä täten rakastetun miehen rinnalla, mutta puhtaan naisen vaistomainen tunne, ylpeyteen tottunut nainen oli nopeasti pakottanut hänet irtaantumaan syleilystä.

"Teillä on omituinen tapa ilmaista tunteitanne, kreivi Trélazure, joka voisi saattaa minut suuttumaan", sanoi Daniela astuen pari askelta edemmäksi hänestä ja ojennetuin käsin torjuen luotaan uuden lähestymisyrityksen. "Pyytäkää minulta anteeksi!"

Hän kävi tavalliselle paikalleen istumaan. Kreivi lähestyi häntä. Leposohvan vieressä oli tyyny; hän aikoi polvistua sille.

"Jos täytyy pyytää anteeksi", niin hän alotti, "niin on se polvillaan tehtävä."

"Nouskaa heti paikalla ylös, kreivi, minä käsken. Käykää tuohon istumaan", — Daniela osoitti nojatuolia, jonka pöytä erotti hänen paikastaan, "palvelijani voivat minä hetkenä hyvänsä astua sisään!"

Nämä viimeiset sanat kreivi ymmärsi; hän ei tahtonut mitenkään saattaa rakastettua naista ikävään valoon; ja hän totteli käyden osoitetulle paikalle istumaan.

"Minä pyydän sitten täältä käsin anteeksi, jos yleensä on synti rakastaa olentoa, jossa, niinkuin teissä, kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat rakastamisen arvoisia, ovat ruumistuneet. Ensimäinen vaikutus, jonka te teitte minuun, oli aivan kuin salama olisi iskenyt minuun — muistattehan — Wienissä, Praterissa — huhtikuun kahdentenatoista päivänä?"

Daniela nyökkäsi.

"Eikö totta", jatkoi hän, "te huomasitte jo silloin, että minä rakastin teitä? Ja sitten oopperassa; kerran seisoin ovella, kun te astuitte vaunuihinne, ja minusta tuntui kuin te olisitte silloin katsonut minua suoraan silmiin…"

"Niin", sanoi Daniela, "se oli huhtikuun kolmantenakolmatta päivänä."

"Ja toukokuun ensimäisenä minä kuljin tuntikausia teidän talonne edustalla nähdäkseni teidät vielä kerran parvekkeelta!"

"Ja toukokuun viidentenätoista en voinut taidenäyttelyssä katsella ainoatakaan kuvaa, teidänkin katselematta samaa!"

"Tauluja en sillä kertaa oikeastaan nähnyt lainkaan!"

"En minäkään juuri!"

"Ja arvasitteko te, että tulin vain teidän tähtenne Badeniin?"

"Aavistin sitä kyllä…"

"Oi, te teette minut kovin onnelliseksi, Daniela, onnelliseksi kuin jumalan!"

"Raoul!"

"Sanokaa se vielä uudestaan; minun nimeni ei ole koskaan kuulunut niin kauniilta…"

"Oma Raoulini!"

Nyt kreivi aikoi hyökätä pystyyn, saadakseen vastaanottaa suudelman niiltä huulilta, jotka hänen nimensä olivat niin hellästi lausuneet; mutta samassa Lisi astui sisään. Daniela käski hänen asettaa tarjottimen sivupöydälle.

"Ikäviä keskeytyksiä, tuollaiset," sanoi Trélazure tytön poistuttua huoneesta. "Milloin te sallitte minun tavata teitä kahdenkesken, teidät yksin, ilman rauhanhäiritsijöitä?"

Daniela teki hämmästyneen liikkeen päällään ja hänen kasvonsa synkistyivät.

"Tulevaisuus on tarjoava meille vielä kylliksi tilaisuutta —"

"Olkaa toki armelias", keskeytti Trélazure, "älkää siirtäkö sitä kovin kaukaiseen tulevaisuuteen. Ehkäpä voisin tänä iltana, kun kaikki ovat jo levolla —"

Danielan silmät suurenivat.

"Herra de Trélazure!"

"Tai, jos se tuntuu teistä liian arveluttavalta — olette ehkä oikeassa, talossa on siksi paljon naapureita — niin olisi ehkä sopivampaa tavata jossakin muualla — esimerkiksi Wienissä?"

"Herra de Trélazure!!"

Daniela kävi tulipunaiseksi. Yhtymys-tarjous — hänelle! Ensi kertaa tämän keskustelun aikana hänelle alkoi hämärtää, että sen takana piilikin suuri väärinkäsitys. Eihän Trélazure ollutkaan pyytänyt häntä vaimokseen, ja hän oli jo ilmaissut hänelle rakkautensa. Hänen kasvojansa poltti niin tulisesti, että hän peitti ne käsiinsä ja valitti ääneensä.

"Mikä teitä vaivaa — olenko loukannut teitä?"

Daniela ei vastannut.

"Hyvä Jumala," jatkoi Trélazure, "luulin olevani rakastettu. Ja kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, niin kaikkien loukkausten pitäisi kadota itsestänsä; eihän silloin ole muuta päämäärää olemassakaan kuin omistaa toisensa!"

"Kreivi Trélazure", sanoi Daniela kohottaen päätään ja katsoen vierastaan lujasti silmiin, "kernaammin tahdon olla naurettava kuin halveksittava, siksi puhun nyt suuni puhtaaksi. Te olette ilmaissut minulle rakkautenne, enkä minä ole omia tunteitani myöskään salannut —"

"Minä olen sydämestäni kiitollinen —"

"Älkää keskeyttäkö minua. Oletteko te samalla, ottaessanne vastaan minun rakkauteni, ymmärtänyt, että tämä lahja käsittää myös koko minun tulevaisuuteni, minun käteni?"

Raoul tuli hämilleen. Daniela jatkoi:

"En olisi luullut sitä mahdolliseksi — että, minua, vapaata ja kunniallista naista — kosija voisi lähestyä tarjoamatta minulle myöskin nimeään."

"Daniela — armollinen rouva —"

"Mitä te olette siis uskaltanut toivoa?"

"Hyvä Jumala, minä…"

"Te luulitte voivanne tehdä minut onnelliseksi — minun —" vain vaivalla Daniela sai sanan huuliltaan — "minun rakastajanani?"

Trélazure aikoi vastata, mutta nuori rouva hyökkäsi ylös tuoliltaan ja leimuavin katsein, vihasta hohtavin poskin hän seisoi siinä kuninkaallisessa arvossaan, ojentaen kätensä ovea kohti.

"Herra kreivi, jättäkää minut, älkääkä koskaan enää astuko minun talooni!"

"Te karkoitatte minut?"

"Poistukaa!"

"Oi, miten ihastuttavasti tuo suuttumus pukee sinua… Sinun täytyy, sinun täytyy tulla omakseni, en voi päästää sinua luotani!" Trélazure oli kiiruhtanut Danielan luo ja oli nyt polvillaan hänen edessään. Daniela yritti paeta, mutta Trélazure piti kiinni hänen hameenliepeestään. "Armoa, Daniela," rukoili hän, "tee minusta mitä ikänä tahdot: rakastajan, orjan, puolison, minä olen ikuisesti sinun omasi!"

Niin, hän oli sanonut totuuden kirjeessään veljelleen: hän oli kaikki esteet voittavan intohimon vallassa, ja koska hän olisi ollut valmis, saadakseen omakseen rakastettunsa, uhraamaan vaikka autuutensa, niin oli hänen tänä hetkenä sitä helpompi panna alttiiksi maallinen tulevaisuutensa, vapautensa, vaikka mitä hyvänsä, kunhan hän vain jälleen näkisi hänen hymyilevän, ja saisi painaa hänet rintaansa vasten, yhdentekevää rakastajattarenako vai morsiamena.

Ja saman intohimon liekit loimusivat Danielankin ympärillä. Huolimatta kaikesta ylpeydestään, joka rauhallisempana hetkenä olisi pakottanut hänet torjumaan luotaan myöhästyneen naimatarjouksen, ei hänkään voinut nyt muuta, kuin suudelmin toistaa nuo sanat, jotka hän niin usein oli jo ajatuksissaan lausunut: "Raoul, minä rakastan sinua!"

Tuntia myöhemmin lähetti Daniela samana aamuna kirjoittamansa kirjeen isälleen, lisäten siihen vain sulhasensa nimen ja oman allekirjoituksensa. Trélazure sen sijaan hävitti veljelleen osoitetun kirjeensä.