XXV

Leskikreivitär de Trélazure oli asettunut Grand-Hotelliin asumaan. Hänen veljensätytär, Jeanne de Favielles, oli hänen mukanaan.

Sulhasensa seurassa Daniela nousi hotellin portaita. Hän aavisti, ettei hän voisi miellyttää Raoulin ankaraa äitiä — olihan hän tämän silmissä pikemmin hänen poikansa onnen estäjä kuin sen antaja — sehän oli selvästi käynyt esille hänen kirjeestäänkin. Ja tuo helmi — verraton Jeanne — joka muuten olisi voinut korvata hänet, oli myös läsnä, ja sen kautta asia oli kaksin verroin kiusallisempi.

Hetki, jolloin kihlaantunut pari oli jälleen nähnyt toisensa, ei ollut erittäin liikuttava. Tuntuipa siltä, kuin kumpikin olisi kadottanut osan entisestä tunteestaan ja jokin uusi tunne olisi erottavana tullut heidän välilleen. He olivat tervehtineet toisiaan ja suudeltuaan huudahtaneet: "Vihdoinkin, vihdoinkin näemme taas toisemme!" mutta käsittämätön soraääni tunkeutui väliin, kylmä tuulahdus lehahti heitä vasten; sydämet eivät sykkineet myrskyisen riemun vallassa, kumpikin yritti salata toiselta oman tunteensa kylmenemistä.

Tummalivreainen palvelija seisoi huoneuston ovella, jossa kreivitär Trélazure asui.

Palvelija avasi oven Danielalle ja Raoulille, ja he astuivat sisään.

Sali ei tehnyt hotellihuoneen vaikutusta. Erikoinen santelipuun ja venäläisen nahan tuoksu täytti ilman. Huonekalut eivät olleet jäykässä ryhmässä pitkin seiniä, vaan pieni keltaisella silkillä päällystetty sohva ja useita nojatuoleja oli siirretty molemmin puolin kamiinia ja muutamia pöytiä niiden viereen. Pöydillä oli santelipuurasioita ja nahkaisia laukkuja ja salkkuja, joista tuo tuoksu läksi; kristallipulloja ja rasioita kimalteli niiden joukossa.

Vanha kreivitär istui pitseillä ja nauhoilla koristellussa puvussaan kamiinin ääressä, jossa lauhkeasta syyskuun ilmasta huolimatta paloi tuli. Danielan astuessa sisään hän laski kädestään pöydälle kirjeitä ja sähkösanomia, joita hän juuri oli selaillut, nousi ylös ja astui pari askelta tulevaa miniäänsä vastaan.

Hän oli majesteetillinen olento seisoessaan siinä pitkänä ja upeana, musta pitsipäähine valkeilla hiuksillaan ja harvinaisen kauneuden jäljet jalomuotoisilla kasvoillaan.

"Rakas lapseni!" sanoi hän ystävällisesti, Danielan kumartuessa suutelemaan valkeaa, sormusten koristamaa kättä, sillä hän oli siksi liikutettu, ettei hän kyennyt puhumaan. Mutta kreivitär syleili poikansa morsianta ja toisti jälleen: "Rakas lapseni!"

Daniela ei ollut edukseen. Liikutus oli kalventanut hänen kasvonsa, ja vanhan rouvan ystävällinen tervehdys nostatti kyyneleet hänen silmiinsä. Itku on harvoin ihmiselle eduksi. Kolmenkymmenen korvissa oleva nainen, jonka posket ovat kalpeat ja silmät ja nenänpää punoittavat, ei vastaa sitä kuvaa, jonka äiti on mielessään kuvitellut poikansa morsiamesta. Kreivitär Trélazure ei voinut hillitä kriitillisen moittivaa katsetta — ja Daniela huomasi sen. Hän arvasi olevansa epäedukseen, sellainen tunne vaikuttaa kiusallisesti naiseen, joka tietää tavallisesti olevansa kaunis. Hänen suupielensä alkoivat hermostuneesti hytkähdellä, ja ikäväkseen hän huomasi, ettei hänen onnistuisi yhtä vähän puheellaan kuin ulkomuodollaankaan tehdä miellyttävää vaikutusta kreivittäreen.

Kreivitär Trélazure kehotti tulevaa miniäänsä istumaan sohvaan itseään vastapäätä, samalla kun hän palasi entiselle paikalleen. Trélazure, joka ei vielä ollut sanonut sanaakaan, kävi morsiamensa viereen. Vanha kreivitär, istuessaan nojatuolissa, nojatessaan silkkikenkänsä pehmeään tyynyyn ja suojellessaan kasvojaan tulen loimulta riikinkukonhöyhenillä koristetulla varjostimella, teki kerrassaan kuningattaren vaikutuksen.

"Jeanne", sanoi hän, "tulehan tänne, jotta esitän sinut tulevalle serkullesi."

Nyt vasta Daniela huomasi, että huoneessa oli vielä toinenkin henkilö. Nuori tyttö astui esiin ikkunakomerosta, jossa hän oli seisonut ja lähestyessään Danielaa hän tarttui ojennettuun käteen ja kumarsi arasti.

Jeanne de Favielles oli tosiaankin suloinen olento. Hän ei ollut yhtä kaunis kuin Daniela — silloin kun tämä oli parhaimmillaan — mutta hänessä oli nuoruuden selittämätöntä suloa, hän oli kuin puhkeamaisillaan oleva nuppu. Vartalo hento, hipiä hieno kuin teeruusun pinta, lapsekkaat kuopat poskissa ja koko olennossa — luostarikasvatuksen tuloksena — viattomuuden, siveellisen arkuuden, uneksivan ihanteellisuuden henkäys.

Vähäinen kateudentunne puristi Danielan sydämen kokoon. Ei hän kadehtinut suloisen Jeannen nuoruutta, mutta hän ymmärsi varsin hyvin, mitenkä nämä ominaisuudet olivat mieluisia läsnäolevalle äidille, mitenkä tämä surkutteli, että niin paljoa vanhempi, tilapäisesti kaikkea muuta kuin edukseen oleva nainen oli häiritsevästi astunut toivotun onnen väliin.

Varsin jäykkä keskustelu sukeutui heidän välillään. Daniela kysyi miten matka oli onnistunut, kreivitär tiedusteli Wienin elämää, Trélazure kertoi virkatoimistaan, ja Jeanne, hän ei vapaaehtoisesti sekaantunut kertaakaan keskusteluun, niinkuin hyvinkasvatettu ranskalainen neitonen ainakin. Ainoastaan silloin kun toiset suoraan kysyivät jotakin häneltä, vastasi hän "kyllä, rouvani" tai "ei, tätini" tai "ehkäpä, serkkuni", ja kaiken tämän niin suloisella äänellä, niin säkenöivin silmin ja suloisin hymyilyin, että olisi tehnyt mieli häntä suudella. Hänen suussaan ilmaisivat sanat "ei, rouvani" ymmärtämystä, "kyllä, tätini" hellyyttä ja "ehkä, serkkuni" henkevyyttä.

"Miten hyvin te puhutte meidän kieltämme, ystäväni", sanoi kreivitär alentuvasti Danielalle. "Voisi todellakin luulla teitä ranskalaiseksi, ja jollei teidän käytöksessänne olisi hieman jäykkyyttä, jotakin, jota on vaikea sanoin selittää, niin olisi mahdotonta huomata teidän olevan saksalainen."

"Oi, äiti rakas, minä pyydän, älkää sanoko morsiantani saksalaiseksi — hän on itävaltalainen. Niiden parista, jotka viettävät Sedanjuhlaa, en koskaan olisi voinut valita morsiantani."

"Tietenkin. Niin, ajatelkaahan, kun me matkustimme Saksan läpi, olivat kaikki talot liputetut, ja kun kysyimme mistä se johtui, vastattiin, että vietettiin Sedanjuhlaa."

"Niin, on todellakin surkuteltavaa", sanoi Daniela, "että ihmisten keskuudessa ei vallitse vielä sen suurempaa veljeyttä, vaan että toiset riemuitsevat siitä, mikä toisille tuottaa suurinta surua."

"No niin, Jumala jakaa voitot ja tappiot oman mielensä mukaan. Meidän harhaanjoutunut isänmaamme kaipasi kai rangaistusta. Mutta taivas suopi kai armossaan meille myöhemmin taas laakereitakin, kunhan saamme kuningaskunnan jälleen voimaan. Mutta älkäämme puhuko politiikkaa, se ei ole mikään sopiva keskusteluaihe naisille! Meidän politiikkamme on rakastaa ja rukoilla — eikö totta, tyttäreni?"

Daniela jäi vastausta vaille.

"Rukoilemisesta puhuessamme", jatkoi vanha rouva puhetta, "tiedättekö, että pelkäsin teidän olevan protestantin, luterilaisen tai jotakin senkaltaista! Siinä tapauksessa ette näkisi minua nyt täällä, en yleensä olisi antanut suostumustani liittoonne. Senhän te kai ymmärrätte?" Taaskaan ei Danielalla ollut mitään sanottavana. Hän tuntui varmaankin typerältä tulevan anoppinsa silmissä. Mutta tämä puhui edelleen:

"Ajatelkaa itseänne, miltä teistä tuntuisi, jos teidän tyttärenne tahtoisi kerran mennä protestantin kanssa naimisiin! Mutta miksikä te ette tuonut pienokaista mukananne tänne, mikä hänen nimensä onkaan?"

"Dalia."

"Sehän on kukannimi… Teidän olisi pitänyt tuoda kukka isoäitinsä luo. Jos tahdotte uskoa hänet minun hoitooni, niin otan hänet mukanani Parisiin — nuoret aviopuolisot ovat kernaimmin kahden. Siellä minä uskoisin hänet 'sacré coeur'-luostarin sisarten huostaan."

"En halua erota tyttärestäni."

"Wienissä kuuluu muuten myös olevan 'sacré coeur'-luostari. Kehottaisin teitä lämpimästi lähettämään Dalianne näiden luostarisisarten luo, heidän käsistään saamme sellaisia aarteita kuin Jeanneni tässä: tietorikkaita, suloisia ja hurskaita nuoria tyttöjä."

"Oi, tätini!"

"Tahtoisitko palata takaisin luostariin, Jeanne?" kysyi Raoul nyt vuorossaan.

"Ehkä, serkkuni."

Daniela vastasi edellisen johdosta:

"Olen aikonut itse kasvattaa tyttäreni."

"Sehän riippuu kokonaan teidän omasta tahdostanne. Mutta mitä omiin lastenlapsiini tulee, niin pyydän saada määrätä hiukan heidän suhteensa, heille on annettava täysin ranskalainen kasvatus."

"Se on minun asiani", sanoi Raoul.

"Jeanne ja minä aiomme käydä täkäläisessä 'sacré coeur'-luostarissa. Meillä on terveiset eräältä Jeannen entiseltä kasvattajattarelta luostarin johtajattarelle. Ja veljentyttärelle tuottaa muutenkin suurta iloa käydä luostarissa, joka muistuttaa hänen omaa lapsuuttaan, eikö totta, Jeanne?"

"Kyllä, tätini!"

Palvelija ilmoitti:

"Ranskan lähettiläs!"

Daniela nousi.

"Joko te lähdette? Huomenna samaan aikaan odotan teitä jälleen ja silloin te jäätte päivällisille — tänään olen kutsuttu lähetystöön."

Daniela ei keksinyt mitään sen lämpimämpää sanaa kuin:

"Hyvästi, rouva!"

"Huomiseen asti, rakas lapsi!"

Raoul saattoi morsiamensa vaunuihin.

"No, miten äitini miellyttää teitä?" kysyi Raoul portaissa.

"Hän miellyttää minua suuresti. Mutta minä en miellyttänyt häntä."

"Mutta te olitte myöskin ihmeellisen vähäsanainen, Daniela. Niin vähän loistavana en koskaan ennen ole nähnyt teitä. Mutta kyllä siitä vielä suoriudumme."

He olivat saapuneet vaunujen luo. Trélazure sanoi hyvästi.

"Minun täytyy palata vielä äidin luo", sanoi hän, "muuten näyttäisi siltä, kuin pakenisin päällikköäni."

Hän auttoi morsiamensa vaunuihin.

"Syöttekö tänään päivällistä minun luonani?"

"En, minun täytyy saattaa naiset lähetystöön — mutta tänä iltana yhdeksältä —"

"On minun oveni suljettu."

"No mutta, Daniela…"

"Aivan varmasti!"

"No niin — huomiseen sitten! Minnekä?" kysyi hän antaakseen ajajalle määräyksen.

"Kotiin." Trélazure mainitsi osoitteen, tervehti vieläkin kerran, ja vaunut läksivät liikkeelle.

Daniela painautui tyynyjä vasten ja itki kuin lapsi. Niinkuin pahankurinen lapsi vielä lisäksi, sillä hänen kyyneleensä vuosivat pikemmin harmista ja häpeästä kuin tuskasta. Hän tunsi jättäneensä jälkeensä epäedullisen vaikutuksen; hän tiesi, että Raoul itse oli ollut häpeissään, hän tiesi vielä lisäksi, ettei hänellä voinut olla vähintäkään toivoa voittaa koskaan tuon ylpeän ja hurskaan naisen rakkautta, jos hän näyttäytyisi sellaisena kuin hän todellakin oli. Vain teeskentelemällä hän saattoi voittaa anoppinsa kunnioituksen — ja mikä hirveä tehtävä se oli! — Mutta siitä huolimatta häntä miellytti tuo ylhäinen, arvokas, ystävällinen vanha rouva — joka sormenpäitään myöten oli oikea "grande dame". Myöskin häntä miellytti tuo arka neito, joka esiintyi niin siveänä ja lempeänä, niin vienona ja lapsekkaana ja samalla niin ihastuttavan suloisena. Siinä oli kaksi olentoa, jotka sekä sielultaan että ruumiiltaan olivat mitä sopusointuisimmat, soveltuen kerrassaan siihen ympäristöön, johon he kuuluivat. Ja Daniela tiesi tieteellisten opintojensakin nojalla, että soveltumiskyky tuo mukanaan voiton. Hän, henkisesti voimakkaampi, viehättävämpi, pohjaltaan jalompi, kalpeni kieltämättä tässä ympäristössä.

"Ja miten minun morsiameni miellytti sinua?" oli Raoul kysynyt äidiltään, kun lähettilään lyhyt muodollinen käynti oli suoritettu.

"Rakkaus on sokea, rakas poikani. Minun mielestäni rouva Dormes ei ole erikoisen kaunis, niinkuin sinä kuvailit minulle ja niinkuin valokuvan mukaan olin olettanut; häneltä puuttuu nuoruuden tuoreutta. Ja hänen henkevyytensä —"

"Hän tunsi itsensä ihmeellisen araksi sinun seurassasi, muuten hän on harvinaisen sukkela ja suloinen."

"Voihan se olla… Minusta tuntui myöskin kuin hän ei olisi oikein hurskas mieleltään — sillä kun sanoin hänelle, että aluksi pelkäsin hänen olevan protestantin, ei hän senjohdosta ilmaissut minkäänlaista hämmästystä; kukapa tietää, vaikkapa hän ensimäisen kerettiläis-puolisonsa käsissä olisi kadottanut osan siitä uskonnollisesta hehkusta, joka antaa miehelle varmimman luottamuksentakuun."

"Hän ei siis miellytä sinua?"

"Pääasia on, että hän miellyttää sinua, poikani. Minä tahdon koettaa parhaani mukaan oppia hänestä pitämään."

"Kiitos, rakas äiti; hän ansaitsee sen kyllä, sillä hän on hyvä, ihastuttava nainen. Tosin hän ei ole mikään Jeanne…"