XXI

Tuon naisia koskevan keskustelun jälkeen Daniela oli kauan aikaa alakuloisella mielellä.

Trélazuren väitteet eivät olleet loukanneet häntä niin paljon naisena kuin järkevänä ihmisenä. Hän oli tähän asti ollut varsin välinpitämätön niin sanotun "naisasian" suhteen eikä mikään ollut hänelle sen vieraampaa kuin tehokkaalla tavalla ottaa osaa uudenaikaisen naisen vapauspyrintöihin ja elatustaisteluun. Mutta Trélazuren käsityskanta tässä kysymyksessä oli niin täynnä ennakkoluuloja, että Danielaa suorastaan kauhistutti.

Trélazure ei kyennyt siis antamaan arvoa naisen ihanteellisille pyrkimyksille, vaan hän arvosteli häntä vain ulkonaisten ilmiöiden mukaan ja teki pilkkaa esimerkiksi naisten silmälaseista ja musteisista sormista. Arvostelussaan hän oli niin pureva, niin tuomitseva ja niin alentuvan viisasteleva, että se vaikutti Danielan hermoihin aivan samalla tavalla kuin jos veitsellä olisi vingutettu porsliinilautasta tai kynnellä raapaistu silkkitapettiin. Hänen väitöksensä olivat kokonaan kokoonpannut vanhoista kuluneista lauseista, mutta sittenkin hän toi ne esiin sellaisella tavalla, että oli vaikea hyökätä miltään puolelta niiden kimppuun.

Trélazure, joka ei ollut lukenut eikä ajatellut kymmentäkään osaa siitä mitä Daniela isänsä ja miehensä johdolla ja sittemmin omin päin oli opiskellut, tunsi olevansa häntä voimakkaampi sekä henkisesti että ruumiillisesti vain sen nojalla, että hän oli mies. Hänestä olisi tuntunut suorastaan julkealta, jos Daniela yleensä olisi yrittänyt ottaa osaa filosofisiin, tai vieläpä uskonnollisiin keskusteluihin. Olihan hän karkoittanut nuo kysymykset omista ajatuksistaankin liian korkealentoisina asioina, — niiden tutkimiseenhan oli olemassa ammattimiehiä, mitenkä siis Daniela heikolla naisellisella järjellään olisi uskaltanut ryhtyä sellaiseen? Hän olisi vain hymyillyt hänen yrityksilleen, samoinkuin hän olisi hymyillyt pienelle lapselle, joka koettaa nostaa raskasta huonekalua, jota hän itsekään ei saa paikaltaan liikutetuksi — sellaiset työthän jätettiin tottuneiden kantajien huostaan.

Mutta Trélazure ei vain hymyillyt hänelle; hän halveksisi häntä varmaankin, jos Daniela sallisi hänen silmätä ajatusmaailmaansa. Hurskaus oli Trélazuren mielestä korkein naisellinen hyve, eikä Daniela ollut hurskas hänen käsityksensä mukaan. Miten väärin hän käsittäisikin hänet. Hän ei olisi hänen silmissään vailla vain kaikkea suloa, vaan myöskin vailla hyveitä. Jos hän tietäisi että hän ihaili Darwinia, Renania, Straussia, Stuart Milliä ja muita senkaltaisia suuria henkiä, niin hän ei pitäisi häntä vain naurettavana, vaan vielä lisäksi surkuteltavan turmeltuneena. Ja pitäisikö Danielan ikuisesti kätkeä sielunsa naamarin taakse, jotta hän ei rakastetun miehensä silmissä herättäisi inhoa?

"Oi, Stern on oikeassa", tuumi Daniela itsekseen, "oikeinta olisi erota." Tämä ajatus tuntui hänestä tuskalliselta ja torjuen sen luotaan hän lisäsi: "Stern oli myös oikeassa, kun hän varotti minua kiihkomielisyydestä. Siinä maailmassa, jossa Raoul ja minä tulemme elämään, voimme syrjäyttää kaikki nuo kysymykset; myöskin jokapäiväisessä elämässämme voimme keskustella tuhansista muista asioista ja jättää naisasian ja kaikki uskonkysymykset sikseen. Ei tarvitse muuta kuin välttää niitä kysymyksiä, jotka muutenkaan eivät kuulu minun alaani. Kun me katsomme toisiamme silmiin ja sanomme 'minä rakastan sinua', niin emmekö me ymmärrä täydellisesti toisiamme — eivätkö sielumme sulaudu silloin yhteen? Tuo sähkövirta, joka kulkee toisesta rakkauden sytyttämästä sydämestä toiseen, on niin kirkas, että koko muu maailma joutuu varjoon… Kun minulla on halua tuoda ilmi ajatusmaailmani salaisuuksia, niin onhan minulla ystäviä — Stern esimerkiksi — mikä ilo onkaan kuulla hänen puhuvan! Siinä ei ole tyhjää sanahelinää, ainoastaan täsmällisiä, asiallisia sanoja; ei mitään valmiita ennakkoluuloja, vaan rehellistä pyrkimystä omaan käsitykseen — totuuden etsimistä. Ja koska totuus ei siedä mitään ristiriitaisuuksia, niin hän harkitsee omia mielipiteitään voidakseen luopua niistä siltä varalta, että hän keksisi niissä jonkun ristiriitaisuuden, jota vastoin Trélazure ei pidä väliä, vaikka hän samassa kysymyksessä toisi esiin kaksi vastakkaistakin mielipidettä. Hän kehuu esimerkiksi naisen saavuttamaa sivistystä ja kohottaa hänet miehen toveriksi, mutta samassa hengenvedossa hän kieltää häneltä kaiken mahdollisuuden hankkia itselleen lisäsivistystä. Hän pitää puhtautta hänen parhaana koristuksenaan, pelkää, että puhtaus toimeentulotaistelussa katoaisi, ja unohtaa, että niiden joukosta, jotka eivät kykene itseään elättämään, juuri useimmat 'kadotetut' sielut lähtevät. Hän ei halveksi näitä kadotettuja myöskään niin paljon kuin hänen pitäisi, ollakseen johdonmukainen. 'Tyhmät neitsyet' kreikkalaisista hetairoista parisilaiseen kamelianaiseen saakka ovat hänestä miellyttäviä, koska ne esiintyvät hänen kuvakirjassaan. Nämät entisyyden ihailijat eivät vihaa järkiperäisesti mitään muuta kuin uutta. Kaikkea sitä, mitä kerran oli ja mikä on päässyt juurtumaan, he ihannoivat; vain vasta heräävän he torjuvat luotaan tai kieltävät sen. A ja B kuuluvat nykyhetkeen, C on tuskin itänyt tulevaisuudensiemen. Edistyksen vihaaja käyttää hyväkseen A:ta ja B:tä, vaikka ne vastustaisivatkin toisiaan ja olisivat verivihollisia, voidaksensa tukehduttaa C:n. Esimerkiksi — Daniela etsi ajatuksissaan aina esimerkkejä vahvistaakseen väitteitään — esimerkiksi paavilaisuus ja uskonpuhdistus (A ja B) ovat toistensa vihollisia; ne olisivat kernaimmin tuhonneet toisensa, mutta molemmat ovat historiallisia tosiasioita, ja edistyksen vihaaja käyttää kernaasti — kun uusi järjenuskonto (C) ilmestyy taivaanrannalle — A:n aseita ja B:n varustuksia taistellakseen C:tä vastaan; hän ei ota lukuun sitä vihaa, joka vallitsee molempien edellisten välillä, vaan ohjaa heidän vihansa kaksinkertaisella voimalla kolmatta kohti… Ja ylipäänsä — miten surkuteltavia nuo mielipiteet ja vakaumukset ovat, jotka eivät ennen kaikkea ole kyenneet hävittämään vihaa! Ei ole olemassa mitään tieteellistä vihaa, ja ken herjaa, hän erehtyy. Miten surkuteltavia kaikki ne ovatkaan, jotka vihaavat! Ensiksikin ovat viha ja kärsimys synonymeja, toiseksi ne eivät tiedä mitään eteenpäin pyrkimisen iloista. Kiinnitakertuminen on vaivalloista, eteenpäinkulkeminen riemua. Jokainen tieteen uusi keksintö, jokainen hengen saavutus — perinnäistapojen vartijalle se on yhä uudestaan poikkihakattava hydran pää — meille uudestikasvanut siipi…"

Tuollaiset ajatukset kiusasivat Danielaa nyt tuntikausia. Hän taisteli ajatuksissaan Raoulin kanssa, toi esiin omia mielipiteitään, kuunteli hänen vastauksiaan, se on korulauseitaan ja harmitteli niiden johdosta. Sattuipa joskus, että hän oli pahoillaan Raoulille sanoista, joita tämä ei koskaan ollut lausunut, mutta jotka hän varmaan olisi tuonut ilmi, jos siihen olisi ollut tilaisuutta.

Seuraten uskollisesti päätöstään hän vältti persoonallisessa seurustelussa kaikkia keskusteluja, jotka koskettelivat arkaluontoisia kysymyksiä, mutta ajatuksissaan hän yhä uudestaan antautui pitkiin selityksiin, ja se väsytti häntä ja teki hänet hermostuneeksi. Jos hänen sulhasensa sanoi jotakin, joka oli kuvaavaa hänen ajatuskannalleen, oli Daniela vaiti, mutta sanat jäivät hänen mieleensä. Ja niinpiankuin hän oli yksin, alkoi hän miettiä, mitä hänen olisi pitänyt vastata. Mutta silloin hän oli myös aina näkevinään halveksivan hymyilyn, jolla Raoul kuunteli hänen väitteitään; hän tiesi, ettei hän yrittänytkään seurata hänen ajatuksen juoksuaan, vaan piti hänen vastalauseitaan vain hullutuksina — jollei suorastaan rikollisina. Ja niinpä hän seuraavalla kerralla jälleen oli vaiti.

Sellaisissa olosuhteissa Danielan rakkaus kärsi. Sen sijaan että hän yksin ollessaan olisi loihtinut armaansa kuvan eteensä ja nauttinut tunteistaan, niinkuin hän oli tehnyt ennen, hän ajatteli nyt ainoastaan abstraktisia asioita. Luulotellut riidat herättivät hänessä vihamielisyyttä, mikä aina seuraa liian suurten erimielisyyksien mukana; vihamielisyyttä, mikä oli sitä syvempi, kun se oli kerrassaan tukahdutettava. Erimielisyys voi vielä olla siedettävä, kun kaksi ihmistä, jotka täydellisesti ymmärtävät toisensa, taistelevat kumpikin oman käsityskantansa puolesta; mutta Daniela oli vakuutettu siitä, ettei hänen sallittaisi puolustaa mielipiteitään, vaan moitittaisiin vain sen johdosta, että hän oli saattanut omistaa itselleen sellaisia mielipiteitä. Sillä että hän itse ajattelemalla olisi johtunut niihin, oli suorastaan mahdotonta naisen järjelle; että hän yrittäisi niitä puolustaa, olisi naiselliselle naiselle arvotonta. Siksi hän vajoaisi kai liiankin pian muste-petroolitahraajien kannalle.

Suurena virkistyksenä tuollaisten yksinväittelyiden jälkeen olivat ne tunnit, jotka Daniela vietti Sternin kanssa. Stern ei ollut vain samaa mieltä kuin hän, vaan hän avasi hänelle uusia aloja, joille hän kernaasti seurasi häntä. Stern osasi selvin sanoin ilmaista sen, minkä Daniela oli vain epäselvästi aavistanut; hän laajensi hänen ajatuspiiriään, kumoamatta silti hänen entisiä mielipiteitään; hän opetti häntä vieläkin syvemmälle tunkeutumaan niihin tiedon ja ajatusten aloihin, joihin hän jo aikaisemmin oli tutustunut; hän ei riistänyt häntä väkivallalla rakkaaksikäyneeltä alalta toiselle, vaan hän paljasti hänelle siinä vain uusia kauneuksia.

"Te olette minun oppaani kulkiessani omalla kotiseudullani, rakas Stern", oli Daniela kerran hänelle sanonut.

Sen jälkeen kun Daniela oli puhunut hänen kanssaan Raoulin uskontunnustuksesta ja ilmaissut hänelle pelkonsa, ettei hän voisi tulla onnelliseksi, ei hän ollut palannut enää tähän aineeseen. Mutta hyvin usein hän toisti jonkun lauseen, jolla hänen sulhasensa oli suututtanut häntä ja nimeä mainitsematta hän sanoi Sternille: "Mitä te vastaisitte, jos joku väittäisi sitä tai sitä?"

Sitten Stern toi vastaisen mielipiteensä esille, ja Daniela kuunteli häntä samalla mielihyvällä kuin käräjänkävijä taitavaa asianajajaansa. Näissä vastauksissaan Stern käytti samoja todisteita, joihin Daniela yksinkeskusteluissaan oli turvautunut — joskin paljoa selvempiä ja tarmokkaampia.

Stern arvasi liiankin hyvin, mistä ne lauseet olivat kotoisin, joita hänen oppilaansa esitti keskustelunaiheiksi, mutta hän oli liian hienotunteinen viitatakseen siihen, hän ei tahtonut tunkeutua sen syvemmälle hänen luottamukseensa, kuin mitä hän vapaaehtoisesti hänelle antoi.

Nämä tunnit, jotka Danielalle olivat suureksi lohdutukseksi — olivat Sternille suloista myrkkyä Danielan henkevyys, hänen kauneutensa, hänen hyvyytensä… mutta miksi luetella niitä ominaisuuksia, jotka synnyttävät rakkautta — rakkaudessa itsessään on syytä kylliksi. Stern rakasti Danielaa — se oli tosiasia, joka samalla täytti hänen mielensä ihastuksella ja tuskalla. Mustasukkaisuus aiheutti tuskaa; mutta sitä lievensi sittenkin se tieto, että hän seisoi rakastettuaan henkisesti lähempänä kuin toinen. Sitä paitsi eihän hän koskaan olisi uskaltanut toivoa saavansa omistaa häntä; se mikä on saavuttamatonta, on turvattu meidän toiveiltamme.

Mies parka! Siitä saakka kun hän oli kadottanut onnensa, omaisuutensa ja nuoren vaimonsa, oli hän elänyt vain poikaansa varten, ja olemassa-olon taistelu oli siinä määrin vetänyt koko hänen huomionsa puoleensa, ettei hän enää ollut ajatellut naisia ja rakkautta. Hän oli kokonaan unohtanut, että hän oli vielä täydessä nuoruudenvoimassaan, hän ei vaatinut enää mitään elämältä. Hänen lapsensa tulevaisuus täytti kaikki hänen unelmansa, hänen lapsensa kasvatus riisti kaikki hänen ajatuksensa. — Mutta äkkiä hän oli nyt kohdannut tämän ihanan naisen. Ensi silmäykseltä hän oli tuntenut, että heidän henkensä pyrkisivät toisiaan kohti — ja niin oli käynytkin. Mutta sen lisäksi tapahtui vielä sekin — mitä hän ei edeltäpäin ollut aavistanut — että hän vähitellen alkoi rakastaa hengenheimolaistansa. Danielan kuva ei jättänyt häntä enää päivin eikä öin rauhaan, hänen kätensä kosketus vaikutti kuin sähkövirta hänen suoniinsa — hän rakasti häntä intohimoisesti, hän ihaili häntä.