XII.

Seuraavana päivänä ei Daniela ollut tyttärensä tunnilla läsnä. Tunnin jälkeen hän kutsui kuitenkin herra Sternin luokseen. Tämä oli valmistunut siihen, että hän saisi nyt eronsa.

Hän tunsi kalpenevansa astuessaan saliin. Huoneen nurkkaan oli siirretty pöytä, ja kaksi tuolia sen viereen; oikea koulupöytä, joka oli täynnä kirjoja ja vihkoja.

Daniela astui käsi ojossa tulijaa vastaan.

"Rakas herra Stern, mitähän te eilen ajattelitte minusta?"

Tämä odottamaton ystävällisyys teki Franzin niin onnelliseksi, että hän suuteli ilahtuneena ojennettua kättä.

"Minä olin niin hajamielinen", jatkoi Daniela, "etten nähnyt teitä lainkaan, vaikka luultavasti sittenkin näin teidät, koska jälkeenpäin muistin sen tosiasian, että seisoitte tervehtien edessäni, ja minä itse vain tuijotin teihin."

"Mutta armollinen rouva — sallikaa minun tehdä tämä huomautus — varmaankin teillä oli jokin hyvin mieluisa ajatus, koska se saattoi siinä määrin kiehtoa teitä."

"Niin, hyvin mieluisa, ja hyvin mieletön. Tänään se on kokonaan haihtunut."

Daniela puhui totta. Hän luuli jälleen vapautuneensa tuosta lemmenpaulasta.

Tällaiset keskeytymiset sattuvat useinkin heräävän intohimon ensiaikoina. Katse, äänensävy, selittämätön sähkövirta, joka kulkee toisesta toiseen, voi kahlehtia ihmisen kokonaan; mutta äkkiä tämän tenhon rikkoo vastakkainen vaikutus — epäystävällinen sana, vastenmielinen kasvojenilme, omituinen, toisesta toiseen kulkeva kylmä tuulahdus — ja ihminen on jälleen vapaa; lähestyminen riittää kiristämään jälleen taikasidettä, hetkellinen ero löyhentää sen uudestaan; ja sitten sitä kieppuu sinne ja tänne, milloin vangittuna, iloiten kahleistaan, milloin vapaana, riemuiten vapaudestaan.

Danielan loukattu ylpeys oli tällä hetkellä siirtänyt hänet viimeksimainittuun tilanteeseen. Että Trélazure saattoi siten matkustaa pois tuon hetken jälkeen, jolloin he olivat sanattomasti paljastaneet sydämensä tunteet, loukkasi hänen turhamaisuuttaan ja arvoaan — näistä molemmistahan ominaisuuksista niin sanottu ylpeys on kokoonpantu — ja koska loukkauksen iskemä haava kirveli kipeämmin kuin rakkauden tuottama, niin luuli hän jälkimäisen kadonneen.

"Nähkääs, herra Stern, olen ottanut esille vakavimmat kirjani sekä vihkoja aivan kuin koulutyttö, siltä varalta että minun tulee kirjoittaa jonkunmoisia aineita tai muistiinpanoja. Mitä te olette tuonut minulle?"

"Minäkö? En mitään, armollinen rouva, sillä eilisen käytöksenne johdosta en uskaltanut enää toivoa, että te haluaisitte toteuttaa suunnitelmaanne. Jos sallitte, niin käyn ottamassa ohjelman, jonka toissapäivänä panin kokoon. Minä arvelin näet, että meidän opiskelumme — jotta se ei muuttuisi vain tavalliseksi keskusteluksi — olisi järjestelmällisesti suunniteltava ja sitä tarkoitusta varten tein oikean ohjelman."

"Siis eilen niin täynnä innostusta ja tänään piditte minua jo uskottomana? Ja mistä syystä te luulitte minun aikovan vetäytyä pois, laiskuudestako ehkä?"

"Ei, vaan ylpeydestä!"

"Kopeudesta, tarkoitatte te — sillä ylpeys on jotain aivan toista — minä iloitsen, että minussa on ylpeyttä, sillä se on minun tukeni; — mutta häpeäisin olla kopea. Älkää käsittäkö minua toiste väärin! Olisipa se toivoton vastalaulaja näissä henkisissä dueteissa, joka olisi siksi typerä — muuta sanaa minun on mahdoton keksiä — että hän käyttäytyisi kopeasti. Käykää siis hakemassa ohjelmanne. Se herättää jo uteliaisuuttani."

Poistuttuaan muutamiksi minuuteiksi palasi Stern takaisin mukanaan huolellisesti viivoitettu, siististi kirjoitettu ja eri osastoihin jaettu paperiarkki. Rouva Dormes tarkasteli sitä.

"Tosiaankin", sanoi hän, "tämä on järjestelmällistä: kullekin eri opinhaaralle oma määrätty työaikansa, maailmanoppia, viisaustiedettä, kirjallisuutta ja niin edespäin. Jos perusteellisesti seuraan suunnitelmaa, niin kieltämättömästi tietoni suuresti lisääntyvät."

"Eivätkä minun sen vähemmän, armollinen rouva. En tahdo mitenkään tekeytyä miksikään viisauden lähteeksi, josta kaikki ne asiat, jotka ohjelmassa ovat mainitut, ilman muuta kumpuilisivat esiin. Kirjoista meidän kummankin tulee tietoja ammentaa; mutta paljoa enemmän tietoja me saamme yhdessä lukien kuin jos kumpikin opiskelisi erikseen; sillä ajatustenvaihdon kautta kehittyvät meidän mielipiteemme ja me teemme huomioita, jotka yksin lukien eivät koskaan selviäisi."

"Niinkuin näen", sanoi Daniela tarkastellen vieläkin ohjelmaa, "tulee minun hankkia muutamia kirjoja… Me voimme yhdessä sitten laatia luettelon ja minä tilaan ne vielä tänään Wienistä. Katsokaapa sillä välin, eikö minun varastostani löytyisi jotakin, jota voisimme käyttää."

Stern tarkasteli pöydällä olevien kirjojen nimiä.

"Kas, Herbert Spencer, Tylor, Bain, siinähän meillä on uudempi englantilainen filosofinen koulu edustettuna; oletteko te siihen perehtynyt, armollinen rouva?"

"Perehtynyt olisi liiaksi sanottu. Minä tunnen heitä hiukan ja aavistan niitä suuria totuuksia, joita he ovat kutsutut ilmoittamaan. Olettehan tekin Darwinin kannattaja?"

"Hyvinkin innokas, armollinen rouva. Jos olisi olemassa Darwinin palvelusta, niin tahtoisin olla sen ylimmäisenä pappina. Minä jumaloin tuota miestä, joka uutteralla tutkimuksellaan, järkiperäisellä ajatuskyvyllään on laskenut perustuksen maailmankäsitykselle, joka ihmishengen kehityshistoriassa merkitsee tähänastista suurinta käännekohtaa."

"Minä ymmärrän nyt, miten tuo mies, joka voi herättää näin tulista rakkautta, voi olla myöskin yhtä kiihkeästi vihattu. Mutta minä iloitsen, että meidän mielipiteemme tässä suhteessa käyvät yhteen. Tosin en tähän asti ole tuntenut yhtä kiihkeää Darwinihailua kuin te; mutta ehkäpä te saatte sen minussakin yhtä palavasti liekehtimään. Se olisi minulle mieleen; kaikki ihailu herättää ihmisessä itsessään onnelliseksi tekevää, sydäntäavartavaa hartautta."

"Se juuri on oikea sana, armollinen rouva: hartautta. Ja meidän aikanamme, jolloin kaikki epäjumalat horjuvat ja kaikki tarut katoavat, voi meidän hartautemme kohdistua vain yhteen jumaluuteen, joka hitaasti paljastuu silmiemme edessä — minä tarkoitan totuuteen. Siksi voidaan jokaista, joka rohkealla kädellä kohottaa harsoa — vaikkapa kuinkakin pienessä määrässä — sanoa profeetaksi. Me saamme kai sanoa, puhuessamme luonnon ihanista laeista, maailman alituisesta edistymisestä, kaikkien yhä täydellisemmiksi kehittyvien erilaisten lajien yhtenäisestä syntymisestä — me saamme kai sanoa: totuus on suuri ja Darwin hänen profeettansa!"

"Teidän vastustajanne väittäisivät tämän johdosta, että teidän profeettanne on julistanut melko surullisia lakeja: ikuista taistelua, tuskaa ja kuolemaa; vahvemman voittoa heikomman yli ja lopulta heikomman täydellistä tuhoamista."

"Se ei ole sen surullisempaa kuin kirkon julistama oppi käärmeen voittamisesta, johon myös liittyy kuolemaa ja tuskaa, — niin paljon kuolemaa, että Jumalan itsensä täytyi heittää henkensä ristillä. Elämä ja kuolema on nyt kerta kaikkiaan olemassa maailmassa, sitä ei voi mikään filosofia, olkoon se miten optimistinen tahansa, tehdä tyhjäksi. Eikö vapahduksen oppi sano meille, että tuska kannustaa taisteluun ja taistelu viittaa meille voittoisan tien täydellisyyteen? Sillä voitto tulee voimakkaamman osaksi, ja se joka on voimakas, on myös parempi — hyve — virtus — merkitsee voimaa."

"Tähän teidän vastustajanne sanoisivat harmistuneina: Mitä! Asetatteko te raa'an voiman hyveen tasalle; teidän mielestänne siis gladiaattori seisoo korkeammalla kuin Virgilius, ja haukka on parempi kuin kyyhkynen?"

"Niinkauankuin ihmiskunta on vielä alkuasteellaan ja jaettuna heimoihin, joiden olemassaolo riippuu sotaonnesta, niin kauan voimakas nyrkkitaistelija seisoo todellakin korkeammalla asteella kuin uneksiva runoilija; tarvitaan jo kehittyneempää yhteiskunnallista sivistystä antaakseen nerolle etusijan ennen uljuutta; sellaisessa ympäristössä on taasen nero voimakkaampi, ja hänessäkin siis voima pääsee voitolle — joskaan sitä ei tarvitse nimittää raa'aksi voimaksi. Yleensäkin tuollainen kieleen siirtynyt adjektiivi voi viedä harhaan koko ajatuksenjuoksun. Tässä käsitteet 'raaka' ja 'voima' yhdistettyinä, jotka te panitte minun vastustajani suuhun, olivat saattaa häpeään minun uskoni voiman jalosta voitosta. Väitellessä täytyy, ennenkuin tekee tyhjäksi vastustajan koko väitteen, ensiksi kärsivällisesti yrittää kuristaa yksityiset sanat."

"Te puhutte ikäänkuin rauhallinen väittelykin olisi veristä taistelua!"

"Nuo ovat taaskin sanoja, armollinen rouva, jotka eivät sovellu yhteen: 'rauhallinen' ja 'väittely'. Maailmaa hallitseva olemassa-olon laki määrää myöskin mielipiteiden kehityksen ja levenemisen. Siksi nekin ovat aina kiistassa keskenään — toinen hävittää toisen, missä ikänä vain voi. Kaksi ihmistä, jotka kiistoineen astuvat tämän taistelun arenalle, eivät mitenkään voi ajatella rauhallisesti toisiaan. Toinen, joka sanoo valkea, tahtoo tuhota toisen mustan, ja mustalla ei ole mitään muuta toivetta, kuin mustata toisen valkean. Koska kumpainenkaan ei koskaan onnistu, niin tahtovat molemmat kuitenkin murskata, tuhota toisen mielipiteen, ja kun sekään ei onnistu, niin ainakin pilkata, häväistä ja nöyryyttää toista; missä rauhallisuudella silloin on sijansa?"

"Sattuu joskus sittenkin", sanoi Daniela, "että kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja elävät täydellisessä sovussa, joskin heillä on pohjaltaan aivan erilaiset mielipiteet."

"Sillä ehdolla sitten, etteivät he koskaan vaihda mielipiteitään."

"Kova ehto — varsinkin aviopuolisoille."

"Oi, Jumala varjelkoon avioliitosta eri mielipidettä olevien kesken!"

Daniela ajatteli Trélazurea:

Hyvä, että se juttu on lopussa, sillä minä luulen, että hänen ja minun välillä ei voisi olla henkistä ymmärtämystä…

"No, herra Stern, ryhdymmekö siis työhön", sanoi hän ääneensä. "Mistä me alotamme?"

Stern ehdoitti, että he lukisivat luvun Herbert Spenceriä. Danielan toimena oli, toisen lukiessa ääneen ja hänen tehdessään selittäviä huomautuksia, merkitä muistiinpanoja vihkoon, jotta hän niiden nojalla voisi sommitella kirjoitelman seuraavaa tuntia varten.

"Jos kirjoitelma onnistuu", sanoi Stern, "niin lähetämme sen 'Deutsche Rundschaun' toimitukselle."

"Ei, ei mitenkään", vastasi Daniela. "Minä en tahdo tulla kirjailijattareksi, vaikkapa minulla — jota muuten en lainkaan usko — olisikin siihen taipumusta. Jos sellaisella uralla aluksi sattuu onnistumaan, niin viekoittelee se yrittämään eteenpäin, ja se vaatisi aivan liikoja; täytyisi uhrata siihen kaikki voimansa, koko kykynsä, eikä minulla ole sellaiseen aikaa eikä haluakaan. Minä kuulun Dalialleni, minä kuulun maailmalle ja ehkäpä tehtävänäni tulee vielä olemaan — tuottaa uudessa avioliitossa miehelleni mahdollisimman paljon onnea. Eikä jokainen tahtoisi vaimokseen kirjailijatarta."

Stern katsoi puhujaan. Äkkiä hän suistui avarasta ajatuksen maailmasta ympäröivään todellisuuteen. Hän näki kauniin naisen edessään, joka juuri oli puhunut onnesta, jonka hän aikoi lahjoittaa miehelle… Kadehdittava mies! Miten punakat nuo huulet olivat — ja miten pehmeästi tuo valkea käsi suippoine sormineen, jotka lepäsivät Spencerin kirjan lehtien välissä, miten pehmeästi tuo valkea käsi kykenisikään hyväilemään, kun se sivelisi armaansa otsalta hiukset syrjään… Ja kaiken tuon lisäksi tuo suuri, valoisa sielu. —

"Joko te olette tehnyt valintanne?" ei Stern malttanut olla ääneen kysymättä.

Danielaa hämmästytti tämä rohkea kysymys, mutta hän myönsi itselleen, että hän itse omilla sanoillaan oli vaatinut sen esille ja vastasi:

"Valinnutko? — En. — Mutta luuletteko te", lisäsi hän harvakseen, "että ihmisellä kaikissa olosuhteissa on voimaa itse valita? Minä pelkään aina, että kerran teen uhkarohkean kuperkeikan keskelle tuntematonta maailmaa; aivan vastikään minä pelastuin tuosta vaarasta… mutta voisihan se uusiintua, vai mitä?"

Stern aikoi vastata, mutta Daniela teki torjuvan liikkeen.

"Ei, ei, älkäämme puhuko tästä asiasta, se ei kuulu meidän opetussuunnitelmaamme. Näiden vakavien oppituntien tulee juuri riistää minut irti yksityiselämäni pikku huolista. Jos alkaisin kertoa teille hakkailuistani ja naimatuumistani, niin lopulta eksyisin pukuasioihini ja kysyisin niissä teidän mieltänne. — Pysykäämme ohjelmassamme!"

"Tämän käskyn pidän mielessäni, armollinen rouva. Minä pidän kiinni ohjelmasta."

Stern nousi ylös. Daniela ojensi hänelle kätensä.

"Hyvästi, rakas herra professori, ylihuomiseen siis!"